Miksi? Miten?
Paha olo virtaa suoniin. Rintaa puristaa, ei saa henkeä. Tuntuu, ettei paha olo mahdu sisälle, niin suuri se on. Voisi vaikka repiä itsensä kappaleiksi.
Lähden laitoksesta karkuun. Karkuun pahaa oloa. Haen olutta ja lääkitsen itse itseäni. Loppujen lopuksi tulee vielä pahempi olo. Hakkaan itseni mustelmille, viillän tikkausta vaativia haavoja, isken päätäni voimakkaasti betoniin.
Saavun yöllä takaisin laitokseen. Ohjaajat ovat huolissaan tästä pienestä tyttösestä. Paikalle kutsutaan lääkäri katsomaan tilannetta. Joko tyttö joutuu päivystävälle osastolle tai sitten tungetaan pää täyteen lääkkeitä.
Joudun olemaan muutaman päivän sisällä. Sama toistuu.
Milloin opin käsittelemään pahaa oloa? Milloin opin, että sitä ei voi juosta pakoon? Sillä pakoon juoksemista tuo juuri on. Joku kaunis yö minä vielä saan päähäni hypätä kallioilta taikka hukuttautua.
16 vuotta olen saanut tilaisuuden opetella. Kohta ikää tulee lisää. Kohta olen täysi-ikäinen. Ei, en tahdo. Varhaisaikuinen. Sitten aikuinen. Koko elämä menee hukkaan. Mitään ei saa aikaiseksi.
Olen ollut kohta puoli vuotta laitoksissa. Ensimmäiset neljä kuukautta psykiatrisella suljetulla akuuttiosastolla. Nyt olen lastensuojelun laitoksessa.
Milloin tämä kaikki päättyy? Pakenemisessa ei ole mitään järkeä. Millä tavalla opin käsittelemään tunteitani? Olen saanut ties mitä diagnooseja, yksi niistä on tunne-elämän häiriö. Eli tunteiden käsittely jää kesken, ja siitä johtuu tämä loputon krooninen depressio. Käytöshäiriötä, varhaista kiintymyssuhdehäiriötä. Mitä muuta vielä? Persoonallisuushäiriötä, mielialahäiriötä... Milloin saan olla normaali?
Paha olo virtaa suoniin. Rintaa puristaa, ei saa henkeä. Tuntuu, ettei paha olo mahdu sisälle, niin suuri se on. Voisi vaikka repiä itsensä kappaleiksi.
Lähden laitoksesta karkuun. Karkuun pahaa oloa. Haen olutta ja lääkitsen itse itseäni. Loppujen lopuksi tulee vielä pahempi olo. Hakkaan itseni mustelmille, viillän tikkausta vaativia haavoja, isken päätäni voimakkaasti betoniin.
Saavun yöllä takaisin laitokseen. Ohjaajat ovat huolissaan tästä pienestä tyttösestä. Paikalle kutsutaan lääkäri katsomaan tilannetta. Joko tyttö joutuu päivystävälle osastolle tai sitten tungetaan pää täyteen lääkkeitä.
Joudun olemaan muutaman päivän sisällä. Sama toistuu.
Milloin opin käsittelemään pahaa oloa? Milloin opin, että sitä ei voi juosta pakoon? Sillä pakoon juoksemista tuo juuri on. Joku kaunis yö minä vielä saan päähäni hypätä kallioilta taikka hukuttautua.
16 vuotta olen saanut tilaisuuden opetella. Kohta ikää tulee lisää. Kohta olen täysi-ikäinen. Ei, en tahdo. Varhaisaikuinen. Sitten aikuinen. Koko elämä menee hukkaan. Mitään ei saa aikaiseksi.
Olen ollut kohta puoli vuotta laitoksissa. Ensimmäiset neljä kuukautta psykiatrisella suljetulla akuuttiosastolla. Nyt olen lastensuojelun laitoksessa.
Milloin tämä kaikki päättyy? Pakenemisessa ei ole mitään järkeä. Millä tavalla opin käsittelemään tunteitani? Olen saanut ties mitä diagnooseja, yksi niistä on tunne-elämän häiriö. Eli tunteiden käsittely jää kesken, ja siitä johtuu tämä loputon krooninen depressio. Käytöshäiriötä, varhaista kiintymyssuhdehäiriötä. Mitä muuta vielä? Persoonallisuushäiriötä, mielialahäiriötä... Milloin saan olla normaali?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Luultavasti muutos ei tapahdu hetkessä vaan vähitellen. Oletko puhunut hoitajien tai muiden kanssa noista tunteista? Että mistä se paha olo voisi johtua. Tsemppiä ja kaikkea hyvää!
No on toi varmaan aika vaikeeta kun joutuu noin nuorena jo laitokseen mut ainakin sullon se hyvä puoli että vielä on elämää edessä. Toivottavasti elämäsi korjaantuu.