Avopuolisoni on ihmeellinen. Hän on unelmieni mies, mutta ei tykkää yhtään antaa tai vastaan ottaa läheisyyttä ja hellyyttä. Minulle hellittelyt ja paijaukset ovat tärkeitä, haluaisin että minua kosketellaan ja hyväillään. Edes joskus.
Omat käteni ja sormeni ovat hellyyttä täynnä, mutta mieheni suorastaan pyytää, etten hellisi häntä, koska ei kuulemma kaipaa sellaista yhtään.
Missä vika? Vai onko vikaa missään? Olen jo menettänyt suhteellisuuden tajuni, ja ajattelen nykyään, että näinhän elämän kuuluukin mennä ilman sen kummempia rakkauden osoituksia.
Seksi on harvinaista herkkua, ja sitä harrastetaan silloin kun mies haluaa. Jos teen aloitteen, niin minut torjutaan. Joko kuulemma nukuttaa niin kauheasti, tai muuten vaan ei huvita.
Jos mies tekee aloitteen, niin olen aina valmis, koska olen suoraan sanottuna niin puutteessa. Miehen aloite on aina sama: suorilla Sinne ilman sen kummempia esileikkejä. Olen sanonut suoraan sekä epäsuoraan (esim. luetuttanut lehtiartikkeleita), että kuinka toivoisin minua hyväiltävän. Esikoisen syntymän jälkeen seksiä on ollut 3-4 kertaa, lapsi on nyt vuoden ikäinen, odotusaikana ei ollut kertaakaan, vaikka olin halukas ja ilmaisin sen.
Haluaisin niin palavasti, että lapsemme näkisi vanhemmillaan keskinäistä rakkautta, ja saisi siten esimerkin kotoaan.
Kaipaisin suutelua, mutta siitä mies pitää kaikkein vähiten. Tunnen itseni vain ihmisen puolikkaaksi, koska minulle ei läheisyydeksi riitä pelkkä yhdessä asuminen. Aivan kuin asuisi jonkun kämppiksen kanssa.
Minä hoidan lasta kotona, teen ruuat ja yritän siivota ja hoitaa myös pyykit, tiskit ja suhteet sukulaisiin. Mies tekee päivät fyysistä työtä, ja illat rakentaa vielä hieman keskeneräistä taloamme. Hän on usein väsynyt, ja niin olen minäkin.
En tiedä, miten tästä suhteesta saisin intohimoisemman, tai edes hieman lämpöisemmän. Haluan miestäni silti, enkä voisi kuvitella elämää kenenkään muuan kanssa. Hän on elämäni ihastus ja rakkaus, muuten rauhallinen, hiljainen, voimakas, hyvä isä lapselle.
Kysyin häneltä viimeksi, että onko hän rakastunut toiseen naiseen, mutta ei ole. Perheneuvolaan hän ei mielellään lähde, ja on sitä mieltä, että voin mennä yksinkin, jos kaipaan neuvoja. Eli miehestäni kaikki on kait ihan hyvin, ja minusta on tullut se, joka on ns. hankala. Mies ei tykkää keskustella, koska se on asioiden turhaa vatvomista, joten joudun hautomaan mietteitäni yksin. Kuulemma jaaritan aina samoista asioista, vaikka kuinka yritän puhua vain omasta puolestani, monipuolisesti, syyttämättä toista.
Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta, ja arvostan sitä aikaa elämäni parhaana. Suhteen alku oli tottakai mukavaa huumaa, mutta jo silloin huomasin, että tunteitaan hän ei näytä kovin helposti. Välillä nykyään jo itsekin alan kyllästymään ja melkein jo luovutan, mutta jokin saa silti toivomaan muutosta.
Jos joku luki loppuun saakka, ja jos heräsi ajatuksia, niin olisin enemmän kuin iloinen palautteesta ja vinkeistä!
Omat käteni ja sormeni ovat hellyyttä täynnä, mutta mieheni suorastaan pyytää, etten hellisi häntä, koska ei kuulemma kaipaa sellaista yhtään.
Missä vika? Vai onko vikaa missään? Olen jo menettänyt suhteellisuuden tajuni, ja ajattelen nykyään, että näinhän elämän kuuluukin mennä ilman sen kummempia rakkauden osoituksia.
Seksi on harvinaista herkkua, ja sitä harrastetaan silloin kun mies haluaa. Jos teen aloitteen, niin minut torjutaan. Joko kuulemma nukuttaa niin kauheasti, tai muuten vaan ei huvita.
Jos mies tekee aloitteen, niin olen aina valmis, koska olen suoraan sanottuna niin puutteessa. Miehen aloite on aina sama: suorilla Sinne ilman sen kummempia esileikkejä. Olen sanonut suoraan sekä epäsuoraan (esim. luetuttanut lehtiartikkeleita), että kuinka toivoisin minua hyväiltävän. Esikoisen syntymän jälkeen seksiä on ollut 3-4 kertaa, lapsi on nyt vuoden ikäinen, odotusaikana ei ollut kertaakaan, vaikka olin halukas ja ilmaisin sen.
Haluaisin niin palavasti, että lapsemme näkisi vanhemmillaan keskinäistä rakkautta, ja saisi siten esimerkin kotoaan.
Kaipaisin suutelua, mutta siitä mies pitää kaikkein vähiten. Tunnen itseni vain ihmisen puolikkaaksi, koska minulle ei läheisyydeksi riitä pelkkä yhdessä asuminen. Aivan kuin asuisi jonkun kämppiksen kanssa.
Minä hoidan lasta kotona, teen ruuat ja yritän siivota ja hoitaa myös pyykit, tiskit ja suhteet sukulaisiin. Mies tekee päivät fyysistä työtä, ja illat rakentaa vielä hieman keskeneräistä taloamme. Hän on usein väsynyt, ja niin olen minäkin.
En tiedä, miten tästä suhteesta saisin intohimoisemman, tai edes hieman lämpöisemmän. Haluan miestäni silti, enkä voisi kuvitella elämää kenenkään muuan kanssa. Hän on elämäni ihastus ja rakkaus, muuten rauhallinen, hiljainen, voimakas, hyvä isä lapselle.
Kysyin häneltä viimeksi, että onko hän rakastunut toiseen naiseen, mutta ei ole. Perheneuvolaan hän ei mielellään lähde, ja on sitä mieltä, että voin mennä yksinkin, jos kaipaan neuvoja. Eli miehestäni kaikki on kait ihan hyvin, ja minusta on tullut se, joka on ns. hankala. Mies ei tykkää keskustella, koska se on asioiden turhaa vatvomista, joten joudun hautomaan mietteitäni yksin. Kuulemma jaaritan aina samoista asioista, vaikka kuinka yritän puhua vain omasta puolestani, monipuolisesti, syyttämättä toista.
Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta, ja arvostan sitä aikaa elämäni parhaana. Suhteen alku oli tottakai mukavaa huumaa, mutta jo silloin huomasin, että tunteitaan hän ei näytä kovin helposti. Välillä nykyään jo itsekin alan kyllästymään ja melkein jo luovutan, mutta jokin saa silti toivomaan muutosta.
Jos joku luki loppuun saakka, ja jos heräsi ajatuksia, niin olisin enemmän kuin iloinen palautteesta ja vinkeistä!
Vastaukset 4
Vanhimmat
ettei kukaan voi antaa sinulle mitään ihmelääkettä tilanteen parantamiseksi. Koska rakastat miestäsi, olet varmaan tuntenut hänen luonteensa hyvin heti alusta lähtien. Itse olin nuorempana samanlainen, kuin miten kuvailit miestäsi. Minulla tilanne parani, kun ikää tuli lisää. Lisäksi, vaimo sanoi lopulta, että tällainen peli ei vetele pidemmän päälle. Jos on paljon työtä ja stressiä, ja joutuu viettämään aikaa yksin, niin se erottaa muista ihmisistä, ensimmäiseksi niistä lähimmäisistä. Miehesi tarvitsee jonkinlaista apua, mutta ei uskalla myöntää sitä itselleen, eikä varsinkaan sinulle. Olisiko miehelläsi, jotain luottoystävää, jolle hän voisi puhua, ja harjoitella kommunikaatiota?
Mirkku - en jaksaisi/haluaisi julkisella foorumilla käydä keskustelua asiasta, mutta olen itse käsittämättömän samanlaisessa tilanteessa elävä mies. Kirjoituksesi kosketti ja mielelläni vaihtaisin ajatuksia sähköpostitse. Mieti asiaa, voisi kannattaa.
J
Mirkku, valitettavasti olen miehesi kaltainen mies omalle ihanalle avopuolisolleni. Avopuolisoni on empaattinen, kaunis ja viehättävä nainen - kaikkea mitä naiseltani voin toivoa. Hän on viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt lähes kaikki aloitteet hellimiseen, mutten ole kyennyt niihin vastaamaan. Tunnen olevani 'tunne- ja lähestymislukossa', josta en pääse millään irti. Rakastan avopuolisoani ja meillä on myös antoisaa seksiä lähes aina kun siihen 'ajaudutaan'. Haluaisin kuitenkin niin kovasti joka päivä vastata hänen läheisyyteensä ja hellimiseensä, mutta jotenkin menen viime metreillä lukkoon. Olen yrittänyt pohtia mikä saa minut reagoimaan näin. Tunteistani häntä kohtaan olen vakuuttunut, mutta en vain kykene hänelle niitä ilmaisemaan. En sanoin en teoin. Kärsin tästä tilanteesta suunnattomasti. Ehkä miehesi kokee samoin? Niin tiedän ja tiedostan varsin hyvin, että puhuminen auttaisi, mutta kuinka avata ja johdatella keskustelua taiten ja kuinka muuttaa omia pinttyneitä läheisyydentorjuntamekanismeja. Ehkä miehesikin haluaisi käyttäytyä toisin, muttei kykene itse avaamaan lukkoa. Anteeksi Mirkku etten kykene sinua tämän enempää auttamaan, mutta josko tälle keskustelupalstalle eksyisi lukkoseppä jolla olisi sopivat avaimet tälläisen 'säpin' avaamiseen?
Olipa miellyttävä yllätys huomata saaneeni vastauksia. Kiitos kaikille vastanneille!! =)))
Sain joitain uusia ajatuksia, ja jollain tapaa vähän huojennuin, koska sain myös vähän uskoa ja toivoakin. Näemmä muitakin vaivaa/on vaivannut sama juttu.
Silti kärsin tilanteesta yhä, ja haluaisin sysäyksen uuteen suuntaan. Kiitos vielä vastauksistanne, kylläpä lämmitti mieltä ja sydäntä!
Toivottavasti teillä on jo paremmin.
ps. [email protected]