Hei, eli..
Huolestuttaa erään kohtuullisen läheisen kaverin tila. Paniikkihäiriökohtaukset alkoivat 15-vuotiaana, ja näitä tuli muutaman kerran kuukauteen. Ulkoisesti kaikki on hyvin, ja hänen luonteeseensa kuuluu olla energinen, hassu ja ylipirteä höppänä... juuri sellainen joka harvoin tietää muista asioista kuin musiikista (jota hän rakastaa) mitään. Ja olen varma ettei hän stressaa mistään normaalia pahemmin.
Kohtaukset kävivät ilmi kun kerran satuttiin olemaan nuokkarilla isommalla porukalla, ja yht'äkkiä tuli mieleen katsella että minnes se Anna nyt katosi. "Aha, tuolla nurkassa istuu." ... "Hetkinen.... itkeekö se..?"
Ja sanon suoraan: tunnen oloni ihan helkutin naurettavaksi jos joku itkee, koska en osaa reagoida kunnolla. No, koska satuin olemaan porukasta se läheisin kaverinsa, niin menin vähin äänin luokse (muu kaveriporukka ei edes huomannut).
Siellä se istui nurkassa pienenä lattialla, polvet koukussa sylissä ja kädet kiertyneenä jalkojen ympärille. Itki, tärisi ihan helkutisti ja söhersi sillein hassusti kuin yrittäisi hengittää niin kylmällä säällä että tärisee... ihan helkutisti. Tein sitten parhaani rauhoitteluyrityksissä (helkutti se on vaikeeta), ja kyselin oliko Anna kunnossa. Se vaan epämääräisesti pudisteli päätään ja nyökkäili.
Muutaman minuutin päästä Anna vaan rentoutu ja hengitti jonki aikaa ihan rauhassa ennen kuin avasi silmät, pyyhki kyyneleet ja oli muuten ihan normaali paitsi näytti heikommalle ja riutuneelle.
Samaa siis toistui koulussa muutamaan kertaan ja kertaalleen kun olimme matkalla hesaaan, junassa (olisitte nähneet muiden matkustajien ilmeet kun vaan halaan tyttöö joka yhtäkkiä on ruvennu hysteerisen näkösenä mutta mykkänä tärisemään ja itkemään).
Kaveri kertoi se tuntee hirveetä kuolemanpelkoo ja ahdistusta aina kohtauksen aikana, ja yksinkertaisesti pelkää *kaikkea*. Yksinoloa, seuraa, happea... kaikkea.
Osaako joku kertoa pitäisikö jotenkin erityisemmin toimia kohtausten aikana, ja mitä niille voi tehdä? Kaveri on käynyt lääkärillä, mutta sanottiin vain että "valitettavasti jonkun sairaanhuoltokoulutuksen saaneen tulee nähdä kohtaus ja sitä odotellessa rupeahan pitämään päiväkirjaa kohtauksien kestoista, tapahtumapaikoista, -tilanteista jne."
Mitään lisättävää siis?
Huolestuttaa erään kohtuullisen läheisen kaverin tila. Paniikkihäiriökohtaukset alkoivat 15-vuotiaana, ja näitä tuli muutaman kerran kuukauteen. Ulkoisesti kaikki on hyvin, ja hänen luonteeseensa kuuluu olla energinen, hassu ja ylipirteä höppänä... juuri sellainen joka harvoin tietää muista asioista kuin musiikista (jota hän rakastaa) mitään. Ja olen varma ettei hän stressaa mistään normaalia pahemmin.
Kohtaukset kävivät ilmi kun kerran satuttiin olemaan nuokkarilla isommalla porukalla, ja yht'äkkiä tuli mieleen katsella että minnes se Anna nyt katosi. "Aha, tuolla nurkassa istuu." ... "Hetkinen.... itkeekö se..?"
Ja sanon suoraan: tunnen oloni ihan helkutin naurettavaksi jos joku itkee, koska en osaa reagoida kunnolla. No, koska satuin olemaan porukasta se läheisin kaverinsa, niin menin vähin äänin luokse (muu kaveriporukka ei edes huomannut).
Siellä se istui nurkassa pienenä lattialla, polvet koukussa sylissä ja kädet kiertyneenä jalkojen ympärille. Itki, tärisi ihan helkutisti ja söhersi sillein hassusti kuin yrittäisi hengittää niin kylmällä säällä että tärisee... ihan helkutisti. Tein sitten parhaani rauhoitteluyrityksissä (helkutti se on vaikeeta), ja kyselin oliko Anna kunnossa. Se vaan epämääräisesti pudisteli päätään ja nyökkäili.
Muutaman minuutin päästä Anna vaan rentoutu ja hengitti jonki aikaa ihan rauhassa ennen kuin avasi silmät, pyyhki kyyneleet ja oli muuten ihan normaali paitsi näytti heikommalle ja riutuneelle.
Samaa siis toistui koulussa muutamaan kertaan ja kertaalleen kun olimme matkalla hesaaan, junassa (olisitte nähneet muiden matkustajien ilmeet kun vaan halaan tyttöö joka yhtäkkiä on ruvennu hysteerisen näkösenä mutta mykkänä tärisemään ja itkemään).
Kaveri kertoi se tuntee hirveetä kuolemanpelkoo ja ahdistusta aina kohtauksen aikana, ja yksinkertaisesti pelkää *kaikkea*. Yksinoloa, seuraa, happea... kaikkea.
Osaako joku kertoa pitäisikö jotenkin erityisemmin toimia kohtausten aikana, ja mitä niille voi tehdä? Kaveri on käynyt lääkärillä, mutta sanottiin vain että "valitettavasti jonkun sairaanhuoltokoulutuksen saaneen tulee nähdä kohtaus ja sitä odotellessa rupeahan pitämään päiväkirjaa kohtauksien kestoista, tapahtumapaikoista, -tilanteista jne."
Mitään lisättävää siis?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jos sama tilanne ku mulla, niin korkeintaan jollekki psykologille paskaa jauhamaan pääsee. Eli = ei mitään apua.
..ja mulla kuitenkin kohtauksia, noin muutaman kerran kuussa.
EI sen noin kuuluisi mennä! menkää uudelleen lääkärille, mieluiten jos löytyy omalääkäriä niin sille sitten, terveyskeskukset ei osaa noissa useinkaan auttaa. menkää koulupolille eli nuorten poliklinikalle mieluiten, siellä osaavat tod näk auttaa. antavat lähetteen nuorten psykiatriselle poliklinikalle, jos eivät, pyytäkää. siellä ohjaavat tod näk kunnolliseen terapiaan ja ehdottavat varmaan myös lääkkeitä. sillä pääsee jo pitkälle. NOIN sen pitäisi mennä! itsellä meni noin. ei ne terveyskeskuksessa osannu mitään auttaa, määräs vaan propralia (=sydänlääke joka siis hidastaa pulssia) eikä se nyt tietenkään ahdistuneisuushäiriöön mitään auta, ja kehotti puhumaan terveyskeskuksen psykiatrille (=TURHAA). ei siihen kannata alistua. on ihmisiä jotka osaa OIKEASTI auttaa kaveriasi, pitää vaan löytää se oikea taho.
Kohtauksien aikana kannattaa yrittää ohjata huomio muualle, esim kysellä epäolennaisia kysymyksiä ja olla rentona ja oma itsensä. Siis yrittää saada toiselle sellainen olo ettei tässä nyt mitään hätää ole, tämä nyt vain on sitä paniikkia. Paniikkikohtaus vaikuttaa rajulta mutta se ei ole todellisuutta, se on vain illuusio, äkillinen häiriö kehossa.
No ensimmäisenä kehottaisin vaihtamaan lääkäriä. Kun paniikkikohtaus tulee, niin ei ihan heti ensimmäisenä tule mieleen, että missäs se hoitsu tai lääkäri on. Silloin kun ei pysty liikkumaan tai varsinkaan ajattelemaan järkevästi ja mistäs sitä nopeasti yht'äkkiä lääkärin taikoisi vaikka illalla.
Kyllä järkevälle ja potilasta kuuntelevalle läkärille pitää riittää oireiden kuvaus. Lääkärin on myös mahdollista tehdä ns. paniikkihäiriötestikysely. joka selkeästi paljastaa sairauden. Tietysti perusterveystutkimus kuuluu kuvaan mahdollisten muiden fyysisten sairauksien poissulkemiseksi. Jos seuraavakaan ei ota tosissaan, niin sitten kannattaa puhua jo ISOILLA KIRJAIMILLA.
Ystävääsi helpottaisi jos voisi lähimmälle ystävälle kertoa oireitaan ja peloistaan, jolloin kohtauksen tullessa ei tarvitse salata asiaa. Salaaminen lisää jännitystä ja kohtausten jännittäminen etukäteen saattaa jopa provosoida kohtauksen.
Helpotusta tuo myös tiedon saaminen paniikkihäiriöstä ja sen oireista. Kuvailemasi vapina, kuoleman pelko ja hervoton tärinä on tyypillinen oire paniikkikohtauksessa.
Tärkeintä on olla läsnä ja vieressä sekä säilytä oma rauhallisuutesi. Rauhoittele hiljakseen vaikkapa pitämällä kädestä kiinni /halaamalla ja sano että kaikki on hyvin, ei mitään hätää. Tärkeintä on olla läsnä. Mitään muuta ei varsinaisti voi tehdä eikä tarvitsekaan tehdä. Paniikkikohtaus kestää aikansa ja menee itsekseen ohi. Ja älä välitä muiden katseista. Olet rohkea kun uskallat ja haluat auttaa ystävääsi. Pystyykö ystäväsi avoimesti puhumaan sinulle asiasta. Hyvä olisi olla joku, jolle voi puhua avoimesti.
Tietävätkö ystäväsi vanhemmat asiasta. olisi eduksi, jos ystäväsi välit vanhempiinsa ovat sellaiset, että hän voisi puhua oireista kotona. Paniikkihäiriö ei ole mikään häpeä eikä mielisairaus. Meitä paniikkihäiriöistä kärsisiviä tai kärsineitä on paljon, sekä miehiä että naisia ja kaiken ikäisiä. Ystäväsi ei ole yksin. Helpottaa jos saa tietoa sairaudesta ja voi vaikka tällä palstalla lukea muiden kokemuksia ja huomata että ei olekkaan yksin tai mikään kummajainen.
Paniikkihäiriön syy voi olla mm. serotoniiniaineenvaihdunnan häiriö aivoissa. Myös perinnöllisyydellä on oma osansa.
Paniikkihäiriöstä kärsivä tarvitsee ehdottomasti lääkärin hoitoa. Sitä voidaan hoitaa lääkkeillä. Myös terapia voi joissain tapauksissa olla tarpeen, sitä on vain niin vaikeasti saatavissa yleisen terveydenhuoltojärjestelmän kautta.
Hankkikaa tietoa häiriöstä. Netistä hakusanalla "paniikkihäiriö" löytyy paljon tietoa ja pyydä ystävääsi menemään heti lääkäriin, sellaiselle, joka ottaa oireet tosissaan. Ja jos ei ota, niin minä käskisin lääkärin pistää perseensä penkkiin (anteeksi kielenkäyttöni, mutta kun sapettaa tollaset lääkärit)ja ruveta ansaitsemaan palkaansa, joka meidän verorahoilla on maksettu.
Kiitos vastauksista.
Kaveri sai ilmeisesti jossain välissä kohtauksiaestäviä lääkkeitä, muttei halunnut ottaa niitä.
Hän myös etsi paljon tietoa oireistaan (kuten myös minä jonkun verran). Hänen lähellään vain on nykyään vaikea olla kun pystyy tapaamaan enää viikonloppuisin (vaihtoi koulua ja kaupunkia). Kuitenkin, hän ei itse vaikuta yhtään pelästyneeltä kohtauksien jälkeen, on vain että "jaa, taas se tapahtui - saitko otettua ylös kauanko kesti?", ja se vain vaikeuttaa "lohduttamista" - tuleeko lohduttaa niin kuin sellaista joka oikeasti pelkää koko ajan vai käyttäytyä kuin sellainen joka kohtauksen jälkeen muistaa selkeästi kaiken ympäristöstään?
Olemme jutelleet aiheesta jonkun verran, mutta yli-elämäniloisena kaverini ahdistuu jos jatkamme aiheesta liian pitkään.
Kiitos vielä, ja toki saa edelleen antaa neuvoja yms.
Välitän viestiä eteenpäin kun seuraavan kerran otamme kohtaukset aiheeksi (hän ei pidä siitä että koko ajan vouhotan ympärillä ^^' joten odottelen että hän itse puhuu siitä tai on oikeassa mielentilassa).
..hui kylläpä tunnen oloni harvinaisen... tyhmäksi. Kyllä tämä tästä. ^^
Mitä lääkkeitä? Propral?
...eli en tiedä. Kaverikaan ei muista koska ei tosiaan halunnut ottaa niitä. =(
Avun on tosiaan tapahduttava aina autettavan ehdoilla. Sitä ei tosiaan pidä tuputaa tai puhua liikaa kohtauksista ja niiden syistä, jos ystäväsi ei ole siihen valmis. Toisaalta ongelmia pohtiessa tarvitaan aina myös lepotaukoja koska se on aika rankaa puuhaa. Autettava itse tuntee missä tahdissa hän on valmis etenemään ja myös sitä tulee kunnioittaa.