Olisin tiedustellut muiden odottajien kokemuksia ensimmäisen lapsen odotuksen yhteydessä.
Itselläni on koko raskauden ajan suhde omiin vanhempiini ottanut aika koville. Olen jollain muotoa alkanut kelaamaan omaa lapsuuttani ja sen kasvatusmetodeja. (Vanhempani ihan tavallisia, työtä tekeviä, huolehtivia ihmisiä. Ei mitään alkoholisteja tms. kummallista.)
Jotenkin kuitenkin mieleeni tulee jatkuvasti tilanteita ja muistikuvia (olleet tähän saakka unohduksissa) lapsuudesta, joista koen jopa valtavaa suuttumusta vanhempiani kohtaan. Vertaan niitä siihen, kuinka itse aion omaa lastani kohdella ja aina tuntuu että omat vanhempani ovat toimineet jotenkin valtavan itsekkäästi. Aikuiskeskeisesti. Ei ollenkaan lapsen parasta ajatellen. Vaikka toisaalta ovathan he minusta aikuisen ihmisen kasvattaneet yms.
Lisää vettä myllyyn antaa vanhempieni "ehkä hieman vähättelevä" suhtautuminen raskauteeni. Ilmenee mm. kommenteissa: "kunhan nyt ensin synnytät sen vauvan maailmaan..." tai " Kunhan nyt ensin olet sen lapsesi 18-vuotiaaksi kasvattanut...".
Oudolta ja ristiriitaiselta tuntuu myös se, että kaikki neuvolahenkilökunta yms. jopa vieraat/puolitutut ihmiset kaupassa tai kotikylällä ovat valtavan hienovaraisia ja huomaavaisia ja ihastuksissaan kaikesta raskauteeni liittyvästä. Onnittelevat ja varoittelevat rasittamasta itseäni liikaa tms. Osoittavat kaikkia positiivisia viestejä. Omat vanhempani sen sijaan käyvät jatkuvasti kertomassa omista kolotuksistaan ja vaivoistaan tai sitten kertovat, kuinka kodissamme on jokin asia epäsiististi. Jotenkin näin 36 raskausviikolla ei oikein jaksaisi tuollaiset seikat kiinnostaa.
Olen miettinyt, että miten pystyisin itse pääsemään tästä turhautumisestani heitä kohtaan ylitse. Heillekin kun asiasta on turha mitään mainita. Eivät he itselleen mitään voi. Valitettavasti välimatkaakin on erittäin vaikea hankkia, sillä he asuvat aivan liian lähellä.
Tuntuu, että kun vauva kohta syntyy, niin en pysty häntä kunnolla heidän syliinsä antamaan. Jotenkin tuo heidän käyttäytymisensä on tehnyt minut niin vihaiseksi.
Onko kellään vastaavia kokemuksia/ neuvoja ???
Itselläni on koko raskauden ajan suhde omiin vanhempiini ottanut aika koville. Olen jollain muotoa alkanut kelaamaan omaa lapsuuttani ja sen kasvatusmetodeja. (Vanhempani ihan tavallisia, työtä tekeviä, huolehtivia ihmisiä. Ei mitään alkoholisteja tms. kummallista.)
Jotenkin kuitenkin mieleeni tulee jatkuvasti tilanteita ja muistikuvia (olleet tähän saakka unohduksissa) lapsuudesta, joista koen jopa valtavaa suuttumusta vanhempiani kohtaan. Vertaan niitä siihen, kuinka itse aion omaa lastani kohdella ja aina tuntuu että omat vanhempani ovat toimineet jotenkin valtavan itsekkäästi. Aikuiskeskeisesti. Ei ollenkaan lapsen parasta ajatellen. Vaikka toisaalta ovathan he minusta aikuisen ihmisen kasvattaneet yms.
Lisää vettä myllyyn antaa vanhempieni "ehkä hieman vähättelevä" suhtautuminen raskauteeni. Ilmenee mm. kommenteissa: "kunhan nyt ensin synnytät sen vauvan maailmaan..." tai " Kunhan nyt ensin olet sen lapsesi 18-vuotiaaksi kasvattanut...".
Oudolta ja ristiriitaiselta tuntuu myös se, että kaikki neuvolahenkilökunta yms. jopa vieraat/puolitutut ihmiset kaupassa tai kotikylällä ovat valtavan hienovaraisia ja huomaavaisia ja ihastuksissaan kaikesta raskauteeni liittyvästä. Onnittelevat ja varoittelevat rasittamasta itseäni liikaa tms. Osoittavat kaikkia positiivisia viestejä. Omat vanhempani sen sijaan käyvät jatkuvasti kertomassa omista kolotuksistaan ja vaivoistaan tai sitten kertovat, kuinka kodissamme on jokin asia epäsiististi. Jotenkin näin 36 raskausviikolla ei oikein jaksaisi tuollaiset seikat kiinnostaa.
Olen miettinyt, että miten pystyisin itse pääsemään tästä turhautumisestani heitä kohtaan ylitse. Heillekin kun asiasta on turha mitään mainita. Eivät he itselleen mitään voi. Valitettavasti välimatkaakin on erittäin vaikea hankkia, sillä he asuvat aivan liian lähellä.
Tuntuu, että kun vauva kohta syntyy, niin en pysty häntä kunnolla heidän syliinsä antamaan. Jotenkin tuo heidän käyttäytymisensä on tehnyt minut niin vihaiseksi.
Onko kellään vastaavia kokemuksia/ neuvoja ???
Vastaukset 6
Vanhimmat
Vanhempasi ovat oman aikansa vanhempia, sen ajan, jolloin raskaus oli ihana asia mutta myös hyvin luonnollinen juttu ja ikäänkuin itsestäänselvyys josta ei tarvinnut koko aikaa puhua ja päivitellä ja ihastella, vaan ehkä he ikäänkuin haluavat antaa asian olla sellaisena kuin se nyt on ja sieltä sitten tulee mitä tulee. Ja ehkä vertaat myös sen ajan kasvatustapoja näihin nykypäivän arvoihin. Jos he silloin ovat toimineet jotenkin niin että se sinusta tuntuu nyt kummalliselta, niin ehkä se vain oli sitä aikaa ja ihan normaalia toimintaa, eikä tämän päivän arvojen ja käsitysten mukaan enää olisi ihan hyväksyttävää, eettistä tms. Ja kyllähän se niin on että ennen lapsien tulo oli vain osa tätä maailmankaikkeuden toimintaa ettei lapsien kasvatukseen tarvinnut niin hirveästi nähdä vaivaa ja aikaa eikä miettiä, mikä olisi paras kasvatustapa LASTA AJATELLEN, vaan silloin annettiin lasten elää siinä aikuisten keskellä ja kyllähän sinäkin sitten vain aikuiseksi siinä kasvoit eikä sinusta tuon kauheampaa tullut. ;)
En tiedä, nuo nyt vain oli ajatuksia jotka tuli mieleen. Ehkä se vähän kuuluukin asiaan peilata omaa tulevaa modernia vanhemmuuttaan niihin omien vanhempien ratkaisuihin ja hyvä jos olet löytänyt jotain mihin et ole tyytyväinen, niin voit välttää sitä sitten omassa kasvatuksessa. Yritä nyt vain ajatella asiaa niin että he tahtovat pelkästään hyvää teille eivätkä itse älyä että tämän päivän kasvatusmaailma on vähän muuttunut siitä, kun he olivat nuoria. Ja ehkä voisitte jopa reilusti keskustella asioista niin hekin saisivat vähän uutta perspektiiviä? :)
ajattelen homman niin että on fiksua miettiä ja ymmärtää viimeistään tässä vaiheessa omien vanhempiensa erehtymis mahdollisuus ja luovia oma kasvatustyyli oman nykyisen perheen tarpeiden ja oman maun mukaan.
Ja ennen kaikkea yrittää antaa vanhemmille menneet anteeksi koska paljoonpa he sille mitään enää voivat :)
mutta jos nyky päivässä on vielä vähän preppaamista niin kuin sinun tilanteessasi tuntuu olevan on hyvä nostaa kissa pöydälle vaikkapa kahvi kupposen äärellä ja kertoa miltä itsestä tuntuu.
Dramatiikkaa saa hyvin peliin kun nukkuu vauvan potkujen takia huonosti muutaman yön ennen sitä ja vuodattaa pari hormooni kyyneltä :)
eikun ihan tosissaan toivottavasti vanhempasi ymmärtävät sinun tarpeesi. kerro heille että nyt on viimeinen mahdollisuus hoivata omaa lastaan sillä kohta he eivät näekkään muuta kuin lapsen lapsensa.
Itse olen ainakin joutunut soittamaan (pitkän välimatkan takia) useempaan kertaan omalle äidilleni hätä puhelun itku kurkussa kun yhtäkkiä tuntuu että olen taas meppe 3v jolla on äitiä ikävä.
Olin lapsena täysin kiinni äidissäni ja näin hänet maailman parhaana äitinä. Myöhemmin aloin huomaamaan (olin yli 20v.) virheitä isoissa asioissa. Äidissäni on silti ne ihanatkin puolet :)
Minusta on tosi terveellistä tunnistaa milloin itseä on kohdeltu huonosti, ymmärtää oman oikean arvonsa paremmin. Usein vanhemmat tekevät parhaansa, mutta ovat rajallisia... ja omien kasvatustensa pohjalta toimivat, enemmän tai vähemmän.
Minusta on hyvä, että mietit ja olet analyyttinen, että et itse toista samoja virheitä lapsesi kohdalla. Usein sitä toimii sen mallin mukaan minkä on saanut. Jos oma äitini olisi joskus osoittanut avarampaa ajattelua ja pyrkinyt tutkimaan itseään tietyissä asioissa, olisin ollut hyvin iloinen!!!!!! Mutta minunkin äitini nousi huimasti omista lähtökuopistaan!!!
Ja hän on maailman paras äiti :) mielestäni kuitenkin.
Meillä ongelma olikin oikeastaan se, että isä oli vielä kapeanäköisempi...
Meillä on monta kertaa tullut yhteenottoja, sillä isäni on hyvin vaikea. Lasten aikana saa jännittää, miten hän käyttäytyy, sillä hän on toisinaan arvaamaton... vanhempani olettavat, että, kun olen käymässä lasten kanssa luonaan, pikkulapsille saavat syöttää makeaa mielinmäärin kysymättä meiltä vanhemmilta, HE päättävät ja isäni suuttuu, jos "vastustamme". Muutenkin etenkin isäni pyrkii hallitsemaan kaikkea, mikä on hyvin ahdistavaa. Monet ovat sanoneet minulle, että kannattaa pitää välimatkaa, mikä onnistuukin helposti...isovanhemmat haluaisivat nähdä lapsia useammin, mutta eivät ymmärrä, että he itse tekevät sen mahdottomaksi.
Kannattaa varoa katkeruutta. Siihen auttaa, kun muistat, että vanhempasi ovat varmaan toimineet parhaansa mukaan..
Sinä olet nyt äiti ja aikuinen ja päätät elämästäsi. Kannattaa varmaan jollain tavalla hienovaraisesti, mutta selkeästi osoittaa ettet ole pompoteltavissa.
Sinulla on oikeus olla vihainen, eri asia onkin miten käyttäytyy... Minusta voi olla ihan tarpeen joskus selvittääkin asioita, joskus on aika sanoa suoraankin asioita, riippuu tilanteesta.
Yleensä lapsuudessa on suoja, että kestää yllättävän hyvin rankkoja asioita. Ne tulevat käsittelyyn vasta myöhemmin aikuisiällä. Silloin on hyvä hoitaa traumansa ja itsensä eheäksi. Muuten ongelmat jäävät vaivaamaan sydämen sopukoihin ja voivat vahingoittaa muitakin.
Minun perheessäni muut sisarukset ovat moittineet minua "asioiden kaivelusta" ja anteeksiantamattomuudesta, koska olen kelannut paljon menneisyyttäni. Koen vain, että on ollut niin vaikeaa ja asiat valitettavasti hallitsevat liikaa meitä kaikkia vieläkin. Toki, sitten kun on käsitellyt asioita, minäkin aloitin vuosia...sitten, asiat on helpompikin antaa anteeksi ja mennä eteenpäin elämässä.
Tässä pähkinänkuoressa, joitain ajatuksiani.
...kannustavasta viestistäsi.
Tuntemuksesi ovat/ovat olleet selvästi hyvin saman suuntaisia, kuin mitä itse nyt käyn läpi.
Omalla kohdallani asian "vakavuusastetta" nostaa vielä omaan murrosikääni ajoittunut henkisen epätasapainon aikakausi, jolloin apua oli haettava myös psyyken ammattilaisilta. Nyt jotenkin tuokin aika alkaa hahmottumaan syy-seuraus-suhteiksi ja siksi asia tuntuu niin valtavan ärsyttävältä. (Joskaan tietysti kukaanhan ei voi aivan varmaksi sanoa, että mistä mikäkin psyykkinen oireilu johtuu.)
Tuntuu, että kun olen nyt joitain seikkoja tajunnut omasta lapsuudestani, niin haluan kaikin keinoin varjella omaa lastani.
Ilmeisesti tämä on vain sitä kehitystä sukupolvien välillä. Tiedän, että varmasti en itsekään pysty mikään täydellinen äiti olemaan, mutta tiedän ainakin joitakin virheitä, mitä tulee välttää.
Asian vaikeus onkin lähinnä siinä, kuinka pystyn olemaan syyllistämättä vanhempiani/luottamaan heihin lapseni kohdalla. Tiedän, että he ovat toimineet oman parhaan kykynsä mukaan, mutta silti.
Minunkin vanhempani aina lapsesta saakka valittivat minun vaikeaa luonnettani. Tulin kapinallisesksi mm. odottamattomasta hiuksista roikottamisesta ym... koskaan vanhempani eivät ole tajunneet miten voimakkaasti he ovat herkkää minuuttani vahingoittaneet. Se on ikävää jos lapsi saa "mielenterveysongelmat" omaksi syykseen, vaikka kuka tahansa voisi oirehtia vastaavissa tilanteissa.
Siitä luottamisesta...
Mielestäni se on olennaista, millaisia vanhempasi ovat. Siis millaisissa asioissa sinun on heihin vaikea luottaa. Mitä suurempia ongelmia, sitä vähemmän antaisin lastani käsiinsä. Pikkuongelmat saattavat selvitä keskustelemalla periaatteista.
Itselläni on se tilanne, että en esim. uskaltaisi antaa lasteni mennä vanhempieni luo yksin yökylään, mutta kotonamme lapset voivat nukkua vanhempieni vieressä, koska se sujuu mukavasti.
Luottamusta on vähän vaikea saada äkkiä takaisin, jos sen on menettänyt. Tyhmä ei edes tarvitse olla. Kyllä varmaan huomaat ovatko vanhempasi muuttuneet...ja senkin mukaan voit arvioida, missä määrin pystyt luottamaan.
...oikein huvitti kuulla, että olet myös ollut vaikea luonteinen lapsi. Myös minä olen sitä kuulemma koko ikäni ollut.
Minun kohdallani suurin omaan kehitykseeni/oireiluuni vaikuttanut seikka on varmasti ollut ainainen syyllistäminen. Normaalista lapsen käyttäytymisestä on usein seurannut valtaisa syytteiden ryöppy. Minun on aina kerrottu olevan jotenkin super-hankala lapsi, jos minulla on ollut aivan normaalit lapsen vaateet.
Toisaalta: Tuskinpa vanhempani voivat sitä kuviota lapseeni kovin helposti jatkaa. Tai vaikka jatkavat, niin varmasti voin itse myös asiaan vaikuttaa. Jos en vanhempieni käyttäytymiseen, niin varmasti lapseni suhtautumiseen ja hänen itsetuntoonsa.
Muutoin en vanhempieni kykyjä isovanhempina epäile.
Jo se lohduttaa ja antaa perspektiiviä, että en ole ainut jonka kohdalle on tällainen kuvio sattunut.