Minut raiskattiin ollessani 19-vuotias. Siitä tulee lokakuussa kuluneeksi kaksi vuotta. Se oli eka kertani ja olin selvinpäin kun se tapahtui. En ole päässyt vieläkään asiasta täysin yli ja minua on masentanut asia todella paljon,kun kukaan ei usko minua (ei edes poliisi). En uskalla seurustella enkä mennä baareihin roikkumaan sen vuoksi. En enää uskalla luottaa ihmisiin(varsinkaan miehiin,kun pelkään,että joudun taas kärsimään).Ystäviä ei ole,kun he pitävät minua liian negatiivisena. Miehetkään(en kuitenkaan yleistä) eivät enää katso minua niinkuin ennen(en kelpaa heille,koska minut on liattu). Onko täällä muita, jotka olisivat kokeneet saman asian kuin minä? Kamalaa pitää tätä tuskaa ja häpeää sisällään,mutta en uskalla puhua siitä kenellekkään(edes psykologille). Kohtalotoverit ja muut, ottakaa yhteyttä,sillä ystäviä ei ole koskaan liikaa.
Masentunut kota kaksi vuotta raiskauksen vuoksi
sydän ja sielu täynnä haavoja
5489
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mut raiskattiin 23-vuotiaana, olin silloin vielä neitsyt. Olin itse silloin humalassa ja mua yritettiin syyllistää koska raiskaaja oli miesystävä. Pari ekaa vuotta oli aika helvetillistä raiskauksen jälkeen kun asia pyöri joskus aamusta iltaan mielessä. Nykyään siit on päässy jo ylitte mutta luottamus ihmisiin meni totaalisesti. En saanut raiskaajalle edes tuomiota kun mulla oli niin surkee asianajaja ja raiskaaja suorastaan laittoi minut ns. "nartuksi" joka olisi antautunut sille.
Muista ettet ole yhtään huonompi kuin muut ja kenenkään ei tartte kantaa raiskauksesta syyllisyyttä. Raiskaus on aina rikos ja raiskattu on uhri joka tarvitsee tukea.
en oikein tajua tuota logiikkaa että olisit raiskauksen takia jotenkin vähemmän ihminen tai "liattu". Kuka tollaista soopaa on sulle selittänyt? Varmaan vertaistukea löytyy jostain pienryhmistä jos sellaista haluaa, en tosin tiedä miten terapeuttista sellainen olisi. Mutta noin jatkoa ajatellen olisi tärkeää ettet jää makaamaan tähän juttuun vaan katsot elämässä eteenpäin.
hyvä ihminen, älä nyt jää sinne depikseesi makaamaan! Apua on saatavilla: Ota nyt yhteyttä vaikka rikosuhripäivystykseen, siellä on puhelin-ja vertaistukea ja ryhmiä mm. raiskauksen uhriksi joutuneille.
katso: www.rikosuhripaivystys.fi
Hae apua, sillä sinä voit parantua. Miksi et voi kääntyä psykiatrin puoleen ? He ovat sinua varten. Pilaat elämäsi turhaan. Raiskaus ei ollut sinun syysi.
Voin vain kuvitella, kuinka raskasta on käydä läpi raiskaamisen jälkipyykkiä yksin 19-vuotiaana. Kurjinta on taatusti se, ettet ole kohdannut ihmisiä, jotka uskoisivat sinua. Tästä syystä suosittelenkin sinua ottamaan yhteyttä psykologiin tai jonkinlaiseen kriisipalveluun, sillä he uskovat sinua ja auttavat sinua pääsemään yli saastuttavimmista asioista omassa mielessäsi.
Tässäpä esimerkki, miten vaikkapa psykiatri voi auttaa. Sinä sanoit: "Miehetkään(en kuitenkaan yleistä) eivät enää katso minua niinkuin ennen(en kelpaa heille,koska minut on liattu)." Psykiatri voi auttaa sinua ymmärtämään, että miehet eivät välttele sinun katsomista, koska olisit 'liattu', eiväthän he edes tiedä (eivätkä taatusti aavista), että olet raiskattu. Ehkä miehet katsovat sinua samaan tapaan kuin ennen, mutta et vain käsitä sitä, tai ehkä he eivät kiinnitä sinuun huomiota, koska näytät niin pelokkaalta aina kun kukaan mies katsoo sinua. Kukaan (järkevä) ei myöskään ajattele, että raiskattu nainen olisi mitenkään liattu. Tämä tunne siitä, että on jotenkin liattu on kai melko yleistä raiskatuilla naisilla. Olet samanlainen kuin kuka tahansa meistä naisista, ainoana ongelmanasi todella on pelko ja luottamuksen menettäminen miehiä kohtaan. Paras tapa päästä siitä eroon tai ainakin oppia hallitsemaan tätä pelkoa olisi hankkia ammatti-ihmiseltä apua.
Muista: Sinulla on OIKEUS ja mahdollisuus olla yhä onnellinen. Tiedän, että masentuneena tämän ymmärtäminen on vaikeaa (itse vakavasti masentunut melkein vuoden). Kuitenkin tieto siitä, että minulla on oikeus olla onnellinen on saanut mut kamppailemaan masennusta vastaan. Sisimmäinen ajatukseni: "Minua ei ole tuomittu elämään elämäni loppuun surullisena, masentuneena, yksin vain, koska olen nyt masentunut." Sinuakaan ei siis ole tuomittu elämään pahojen ja vaikeiden ajatusten keskellä vain, koska käyt nyt niitä tunteita läpi. Ehkä tapauksestasi jää pysyvä arpi sinuun, mutta sinulla on mahdollisuus voida paljon paremmin kuin nyt voit, jos vain otat ensimmäisen askeleen ja hankit apua.