nyt se on ohi

Nyt menin ihan sanattomaksi...Saako tuollai edes toimia?eikö tuo ole edesvastuutonta?Kaikesta huolimatta voimia sinulle....En osaa edes kirjoittaa omia tunteitani tällä hetkellä,niin pahalta tuntuu sun puolesta=(....

voimia sulle sylintäydeltä!

Voimia kovasti!!!! Saanko kysyä, monennellako viikolla olit?

Todella suuri osanottoni suruusi, kamalaa luettavaa oli. Voin vain kuvitella olotilasi tällä hetkellä. Voimia elämän eteenpäin viemiseen, se varmasti ottaa voimille ja tuntuu ylitsepääsemättömältä nyt. Olen todella pahoillani puolestasi...sanat eivät riitä kertomaan myötätunnon määrää...Voimia!

Sanattomaksi menin...

Tee ihmeessä valitus "hoitavan" lääkärin toiminnasta, sitten kun voimasi riittävät. Kai lapsen isä on sun tukena..? Voimia sulle sylintäydeltä:( Muuta en osaa sanoa.

Uskon että voin kuvitella mitä mietit tällä hetkellä päässäsi ja miten yksinäiseksi tunnet olosi. Kerron oman tarina siinä toivossa että se antaisi sinulle voimia jaksaa eteenpäin.
Minulle on tehty lääkkeellinen poisto vuosi sitten, enkä soisi samalaista tuskaa edes pahimmalle vihamiehelle.
Viime kesänä päätimme mieheni kanssa aloittaa yrittämään lasta. Minä olin siihen mennessä ehtinyt syödä pillereitä jo kahdeksan vuoden ajan niinpä emme uskoltaneet haaveilla, että meillä tärppäisi kovin nopeasti. Mutta toisin kävi, tulin heti raskaaksi. Onni oli suunnaton kun yhdessä teimme raskaustestiä, meistä oli tulossa vanhempia. Kaikki oli todellista aamupahoinvointia myötä. Ensimmäinen neuvolakäynti herätteli tulevaa vastuuta ja lisäsi vain onnea vaikka aamupahoinvoinnit menasivat jo mielen masentaa. Sitten olikin jo lääkärin vuoro ja kaikki oli lääkärin mielestä hyvin, lääkäri luuli myös kuulevansa sikiön sydänäänet. Sitten vain odottelimme niskanpoimu-ultraa. Raskausviikkoja oli 12 kun yhtenä torstai iltana ennen nukkumaan menoa huomasin vuotavani ruskehtavaa niukkaa vuotoa. Ensin ajattelin vain että no ei mitään syytä huolestua ja menin nukkumaan. Sängyssä minut valtasi epätoivoinen tunne, olin varma että raskaus ei jatkuisi. Sitten kerroin miehelleni miten asia oli ja siinä yö meni valvoessa ja odottaessa aamun tuloa. Heti aamusta soitin neuvolaan ja kerroin vuotavani. Neuvolasta neuvottiin olemaan huoletta ja odottamaan tulevaan ultraan, johon tuolloin oli vielä melkein viikko aikaa. Itse yritin puhua ylimääräistä neuvolakäyntiä, mutta se oli neuvolan mielestä turha. Sitten neuvolanth. sanoikin että jos en muka mielenrauhaa muuten saa niin pitäisi kääntyä yksityisen puoleen.
Asiasta ei edes neuvoteltu vaan varattiin heti ensimmäinen aika mehiläiseen. Siellä se koko järkytys alkoi. Ensin ultrassa pelkkä tyhjä sikiöpussi, eli ko. tuulimunaraskaus. Koko onni tulevasta vanhemmuudesta huuhdottiin pois. Seuraava järkytys oli kun siirryin surun murtamana maksamaan ultraa, lamauttava tieto maksoi minulle 168e. Lääkäri laittoi minusta lähetteen kätilöopistolle lääkkeelliseen poistoon koska hänen mielestään se on se paras vaihtoehto. Siinä lähdimme sitten viikonlopun viettoon kotiin ja siinä vaiheessa minulla ei ollut edes uskallusta arvata mitä tuleva viikonloppu toisi tullessaan.

Perjantaiyönä aloin vuotaa ihan kirkasta verta ja kivut olivat melkoisia. Lisäksi pettymys ja epävarmuus sekoittivat surun murtamaa mieltä entisestään. Lauantain saimme vielä jotenkin menemään kivuista huolimatta (kivunlievityksenä kuumasuihku ja lämpötyyny) ja sunnuntai menikin sitten soitellessa päivystyksiä läpi ja nielessä järkytystä ettei minua kukaan ottanut sisälle (naistenklinikka, kätilöopisto jne.). Minulle vain selitettiin että minuun otetaan yhteyttä kun löytyy aika kätilöopistolle ja siihen lisättiin että lääkkeellistä poistoa ei tehdä päivystyksenä ( mutta kaavinta tehdään!). Koko viikonlopun olin valvonut kunnes sitten olin jossain vaiheessa sunnuntaiyönä nukahtanut ja herätys maanantaiaamuun oli hirveä. Heräsin siihen kun sänky oli kastunut verestä eli luonto työsti keskeytystä. Sitten päätin että en soita minnekään vaan lähden itse paikan päälle ajatuksena "eihän ne voi poiskäännyttää". Julkisilla matkustin sitten naistenklinikalle ja eihän minua pois käännytetty. Minut ultrattiin ja kätilö totesi vain että mitään ei ollut tapahtunut runsaasta vuodosta huolimatta. Sitten hän varasi ajan seuraavalle päivälle kätilöopistolle ja kirjoitti minulle särkylääkereseptin. Niillä eväin minut sitten kotiutettiin.

Seuraavana aamuna menimme yhdessä kätilöopistolle. Odotimme suurta tutkimusta ja erikoista toimenpidettä kun sitä olimme joutuneet odottamaan melkein viikon. No minut haastateltiin ja minun vuodepaikkani näytettiin ja vessojen sijainti. Sitten sain lääkelasissa kaksi kpl. pillereitä joiden tarkoituksena oli tehostaa kohdun supistelua, 2kpl. särkylääkettä (para tabsin ja panacodin). Kolme tuntia olimme osastolla, sitten sairaanhoitaja kävi kysymyssä oliko vuoto runsaantunut ja millainen vointi minulla oli. Sen jälkeen meidät laitettiin kotiin. Ilta meni hammasta purren.

Seuraava aamu oli hirveä. Voimakkaat supistukset ja poltot alkoivat kuuden aikoihin aamusta ja särkylääkkeistä ei ollut mitään hyötyä. Neljän aikoihin olin kuudetta kertaa suihkussa kun menetin tajuntani kivun edessä ja pökerryin suihkun lattialle. Sitten kiireesti kätilöopistolle. Siellä aloin vuotaa niin rajusti, että olin omia vaatteita myöten veressä kun kävelin autolta päivystysosastolle. Sitten olikin päiväselvää, että joutuisin jäämään osastolle. Pääsin suihkuun ja vaihdoin potilasvaatteet päälle. Särkyyn minulle pistettiin särkylääke suoraan lihakseen. Kun kivut saatiin kuriin minut vietiin uuteen ultraan ja siellä kummastus. Kohdussa oli edelleen sikiöpussi. Sain taas uudet pillerit voimistamaan kohdun supistelua ja varasuunnitelma aamuksi tehtiin, Jos aamuun mennessä mitään radikaalia ei olisi tapahtunut minut kaavittaisiin. Yö meni valvoessa ja miettiessä miten tässä käy. Kun aamu tuli minut ultrattiin ja onneksi kohdun "täytteet" olivat siirtyneet synnytyskanavaan joka oli merkki siitä että keskeytys oli edennyt. Illalla pääsin kotiin vaikkakin vuoto jatkui vielä noin viikon.

Hirveintä minusta oli sairasloman lyhyys. Kun pääsin kotiin oli muistaakseni perjantai ja jouduin palaamaan töihin jo tiistaina. Toimenpide on niin mitätön että sen tiimoilta sairaslomaa ei myönnetä enemmän. Itse ainakin koen että henkinen selvitys ja sureminen alkoi vasta sitten kun pääsin kätilöopistolta kotiin ja kun en enää ollut kivulias. Kivun vuoksi oli helppo siirtää asioiden käsittelyä. Muistan miten olin katkera ja vihainen. Kohtalo tuntui niin epäreilulta.

Siitä on nyt reilu vuosi ja nyt odotan kätilöopistolle menoa synnytyksen vuoksi. Nyt olen rv.37 ja jännitän kovin esikoisen tuloa. En koe että olisin ollut täysin sinut tuuliminaraskauden kanssa kun tulin uudestaan raskaaksi, mutta halusimme heti alkaa yrittää kun se oli mahdollista sillä olin varma että jos aikaa kuluu en enää uskolla edes yrittää vaan kokemus jää kummittelemaan taka-alalle. Kyllähän katkera muisto kummittelikin melko pitkään alkuraskausen aikana mutta siitä on onneksi selvitty. Nyt mieli vain täynnä onnea ja menneisyyden muisto tuntuu vain kovin kaukaiselta.

Muista että niin pitkään pitää surra kun asia saa mielesi pahoittumaan. Jaettu suru puolittuu :) Älä jää yksin ajatustesi kanssa. Hyvää syksyä ja voimia.