Kun uskaltaa mennä ryhmään, esimerkiksi opiskelupaikassaan, tutustuu silloin helposti uusiin ihmisiin. Se on sanasta sanaan totta!
Mutta entäpä, jos on aivan kamalat ja turhauttavat kokemukset ryhmässä olemisesta?
Ala- ja yläasteen ajan yritin mennä ryhmään, sen jälkeen sain tarpeekseni saman asian yrittämisestä ilman tulosta. Ala-asteen lopulla 90% kaikista luokkalaisistani oli kokoontunut välituntisin aina yhteen paikkaan pihalle. Minä olin ainoa, joka käännytettiin pois. Se tehtiin vieläpä jokaikinen kerta, kun yritin mennä tavanomaisesti joukkoon mukaan.
En masentunut, vaan yritin yläasteella entistä tarmokkaammin. Ajattelin, että nyt onnistuisin, koska yhtään ala-asteelaista ei tullut samaan kouluun. Mutta tulos oli sama. Minut syrjittiin ryhmän ulkopuolelle.
Yläasteella luokkamme tytöt olivat jakaantuneet kahteen ryhmään. Menin kumpaankin ryhmään ystävällisin ja iloisin mielin. Toinen ryhmä oli täysin välinpitämätön: olin ainoa ryhmässä, jota ei venattu ruokalassa, jota ei katsottu silmiin, ja jos esim. kaaduin, he näkivät tilaisuudekseen juosta nopeasti pois.
Toinen ryhmä oli luotaantyöntävä: yksi tyttö (joka oli kiusaajani koko yläasteen ajan) keksi sanoa, että he puhuvat nyt hänen henkilökohtaisista asioistaan enkä saisi olla paikalla. Sanoin siihen tavanomaisesti, etten levittäisi asioita. He kuitenkin käskivät minua odottamaan muualla, jokainen heistä sanoi minulle niin (moni vieläpä äkäisellä äänellä). Menin useamman kerran odottamaan muualle ja hetken päästä taas takaisin. Kuukauden verran jatkui tätä "et voi olla tässä, koska puhumme yhden ihmisen henkilökohtaisista asioista" -show:ta. Kun se oli loppunut, tuo kyseinen tyttö alkoi kiusata minua kahden rinnakkaisluokkalaisen tytön voimin säännöllisesti koko yläasteen ajan. Niinpä en enää edes voinut olla tuossa ryhmässä.
Kun tällaiset kokemukset on ryhmässä olemisesta, ei ole ihme eikä kumma, ettei enää halua olla viettämässä vapaa-aikaansa missään sellaisessa seurassa, jossa ihmisiä on useampi kuin yksi. Se hidastaa ihmisiin tutustumista, mutta ei voi mitään.
Mutta entäpä, jos on aivan kamalat ja turhauttavat kokemukset ryhmässä olemisesta?
Ala- ja yläasteen ajan yritin mennä ryhmään, sen jälkeen sain tarpeekseni saman asian yrittämisestä ilman tulosta. Ala-asteen lopulla 90% kaikista luokkalaisistani oli kokoontunut välituntisin aina yhteen paikkaan pihalle. Minä olin ainoa, joka käännytettiin pois. Se tehtiin vieläpä jokaikinen kerta, kun yritin mennä tavanomaisesti joukkoon mukaan.
En masentunut, vaan yritin yläasteella entistä tarmokkaammin. Ajattelin, että nyt onnistuisin, koska yhtään ala-asteelaista ei tullut samaan kouluun. Mutta tulos oli sama. Minut syrjittiin ryhmän ulkopuolelle.
Yläasteella luokkamme tytöt olivat jakaantuneet kahteen ryhmään. Menin kumpaankin ryhmään ystävällisin ja iloisin mielin. Toinen ryhmä oli täysin välinpitämätön: olin ainoa ryhmässä, jota ei venattu ruokalassa, jota ei katsottu silmiin, ja jos esim. kaaduin, he näkivät tilaisuudekseen juosta nopeasti pois.
Toinen ryhmä oli luotaantyöntävä: yksi tyttö (joka oli kiusaajani koko yläasteen ajan) keksi sanoa, että he puhuvat nyt hänen henkilökohtaisista asioistaan enkä saisi olla paikalla. Sanoin siihen tavanomaisesti, etten levittäisi asioita. He kuitenkin käskivät minua odottamaan muualla, jokainen heistä sanoi minulle niin (moni vieläpä äkäisellä äänellä). Menin useamman kerran odottamaan muualle ja hetken päästä taas takaisin. Kuukauden verran jatkui tätä "et voi olla tässä, koska puhumme yhden ihmisen henkilökohtaisista asioista" -show:ta. Kun se oli loppunut, tuo kyseinen tyttö alkoi kiusata minua kahden rinnakkaisluokkalaisen tytön voimin säännöllisesti koko yläasteen ajan. Niinpä en enää edes voinut olla tuossa ryhmässä.
Kun tällaiset kokemukset on ryhmässä olemisesta, ei ole ihme eikä kumma, ettei enää halua olla viettämässä vapaa-aikaansa missään sellaisessa seurassa, jossa ihmisiä on useampi kuin yksi. Se hidastaa ihmisiin tutustumista, mutta ei voi mitään.
Vastaukset 16
Vanhimmat
ja muista ihmiskontakteista. Aina yksin, eristynyt olo, eikä enää edes tahdo ottaa kontaktia kun tulee vain pelkkää torjuntaa. Olen sitten yksin kotonani.
Ei ole pelkästään kaksi ääripäätä: Seurapiiri-ihminen ja yksinäinen erakko. On välimuotojakin. :)
Minulla ei ole tällä hetkellä yhtäkään ystävää, mutta en luovu toivosta. Porukkaan en aio mennä, se olisi liikaa vaadittu. Katson rauhallisesti ja maltillisesti, jos tutustuisin ihmisiin yksitellen. Saattaa kuulostaa idioottimaiselta, mutta "parempaan" en pysty.
Mikäli kirjoitit tuon viestin tosissasi, sanon sinulle, että älä luovu toivosta. Ota tavoitteeksesi vaikka yhteen ihmiseen tutustuminen. Sekin on parempi kuin ei mitään.
aina häädettiin porukoista ja tytöt hurrasivat "jess!!! ***** lähti !" jne.
koskaan en oo päässyt porukoihin enkä pääse. ei ole myöskään ystäviä eikä naista. kenellekkään en kelpaa. täyshylkiö.
päihteet on ainoa asia jotka eivät minua syrji.
Jos ryhmään meneminen olisi ainoa tapa tutustua ihmisiin, minulla ei olisi ollut koko elämäni aikana yhtäkään kodin ulkopuolista tuttavaa! Joka kerta kun olen mennyt ryhmään, tutustumisaikeeni ovat latistettu. Sen sijaan kun olen vetänyt jotakin yksittäistä henkilöä hihasta ja pyytänyt tulemaan samaa matkaa ruokalaan syömään, on tutustuminen onnistunut.
Ei ole pakko yrittää ryhmään menemistä, jos se tuntuu inhottavalta. Voit saada naisesi muullakin tavoin. Samoiten ystävät. Näin minä ainakin käsittäisin asian... :)
Minä jäin kouluaikoina useimmiten ryhmien ulkopuolelle. Tosin kahden kesken sitten minun kanssa silloin tällöin oltiinkin kavereita koulun ulkopuolella, mutta koulussa sitten he hieman taas vieraantuivat minusta. Ymmärrän sinänsä heitä, he vaistosivat joutuvansa ehkä uhkaan olemalla seurassani.
Aikuisemmalla iällä ihmiset käyttäytyvät hieman kypsemmin, joten ryhmään vaan rohkeasti, vaikka kliseelle kuulostaakin. Jo lukiossa oli muutos selvä omalla kohdallani. Siitä eteenpäin ovat ihmisryhmät joita olen tavannut koostuneet yhä enemmässä määrin samanhenkisistä ihmisistä johtuen mm. opiskelusta.
Niin. Aikuiset ovat aikuisia. Ihan totta. Mutta siitä huolimatta isommassa ryhmässä ihmisen eläimelliset käytöstavat korostuvat huippuunsa. Se on sellaista
"kuka ehtii äkkiä sanomaan tähän väliin". Jotenkin niin turhauttavaa... Enkä lisäksi tiedä, pystynkö yrittämään ryhmään tuppautumista. Olen nimittäin niin ujo vieraiden ihmisten kanssa. Tiedän, että ryhmässä voisi tutustua moniin erilaisiin ihmisiin, mutta en näe sitä kyseisen tuskan arvoiseksi.
Mutkin jätettiin lapsena aina porukoiden ulkopuollele, olin koulukiusattu, kaikkien hylkiö. Nyt olen yliopistossa, ja onnellisesti yhden kaveriporukan jäsen. Menestykseni salaisuus on se, ettei lannistu vastoinkäymisistä lopullisesti vaan yrittää aina uudestaan ja uudestaan.
Mulla oli myös yliopistolla kivinen alku, en uskaltanut mennä juttelemaan muille koska ne liikkui porukoissa ja jäin yksin. Masennuin ja jäin puoleksi vuodeksi kotiin nysväämään, en tavannut ketään psykologin ja psykiatrin lisäksi ja opinnotkin jäi kesken. Sain kuitenkin terapiassa voimaa jatkaa eteenpäin ja aloittaa taas alusta. Olen tullut senkin jälkeen torjutuksi, mutta sinnikkyys palkittiin ja sain usein pieniä onnistumisen kokemuksia, joiden avulla jaksoin jatkaa eteenpäin myös ilman terapiaa. Lopulta löysin oman porukkani, jossa mut hyväksytään juuri tällaisena.
Mitä tällä halusin sanoa? Ymmärrän kyllä hyvin, ettei riittävän kauan torjutuksi tulleena enää halua edes yrittää. Ehkä voimat ei edes riitä siihen. Silloin kannattaa kokeilla psykologia tai jotain, mitä tahansa, mistä saisi taas voimaa jatkaa eteenpäin. Luovuttaminen ei kannata, vaikka kuinka tuntuisi siltä että yrittämällä voi vaan satuttaa itseään entistä pahemmin.
Muuten jaksan oikein mainiosti, on elämäniloa ja tarmokkuutta, mutta ryhmien suhteen minulle tulee hyvin surullinen mieli joka kerta. En halua tutustua uuteen/uusiin ihmisiin ryhmässä, vaan kahden kesken. Jos tämä hankaloittaa jollakin tavalla elämääni, niin sittenpähän hankaloittaa. En mahda kammolleni mitään (Tiedän toki, ettei minua ole tässä viestiketjussa mitenkään syytelty :D).
Mikset kokeilisi terapiaa ryhmäkammosta vapautumiseen? Tunnut itsekin ymmärtävän, että kammosi todella rajoittaa mahdollisuuksiasi uusiin ihmisiin tutustumiseen. Kynnys terapiaan hakeutumiselle voi olla todella kova, jos pelkää että peloista vapauduttuaan nolaa vaan itsensä joka kerta kun uskaltaa yrittää. Olen tuskin ainoa joka on pelännyt niin käyvän.
Mut sai ehkä liikkelle se, ettei mulla oikein ollut mitään menetettävää. Olin joka tapauksessa masentunut, joten ajattelin ettei sillä ole mitään väliä, jos masennukseni syy muuttuu yrityksen puutteesta onnistumisen puutteeksi. Yksinäinen olisin joka tapauksessa. Tarinallani on kuitenkin onnellinen loppu, yrittäminen todella kannatti. Se voisi kannattaa sinullakin.
Olen ystävällinen kaikille, mutta inhoan vieraita ihmisiä. Siis silloin, kun joudun heidän kanssaan tekemisiin.
Mutta haluat kuitenkin tutustua muihin?
Onko sulla sitten jotenkin erikoinen ulkonäkö, että et sovi niitten ns. pissisten joukkoon, ja kiinnostaako sua eri asiat kuin niitä?
Eivät kaikki nuoret naiset ole suinkaan pissiksiä! :) Jos jokatoinen on, niin siitähän jää puolet jäljelle..
En tosiaan näytä pissikseltä.
Kaipa sussa varmaankin on jotain sellaista mistä he eivät pidä. Puhut jostain mikä ei kiinnosta heitä, kuuntelet heviä ja he taas jotain huonoa listapoppia. Ainahan noita syitä voi kaivella.
kyse on vain kiusaamisesta. Syrjiminen on eräänlaista kiusaamista.
Syitä kiusaamiselle ei ole... muita kuin kiusaajien oma paha olo.