Ihan uteliaisuuttani kyselen, et kuinka moni täällä odottajista on kihloissa tai naimisissa tulevan vauvan isän kanssa?! Tai sinkkuna tietty kans?! Onko ketään, joka ei olisi vielä vaihtanut sormuksia miehen kanssa tai ei aio sitä tehdäkään?! Avoliitossa eläminenhän ei aina tarkoita sitä, että olisi menty "perinteisesti" kihloihin...
nimim. Omaa sormustaan vielä odotteleva :) ...
nimim. Omaa sormustaan vielä odotteleva :) ...
Vastaukset 51
Vanhimmat
9 ja puoli vuotta avoliitossa. Esikoista odotellaan. Hyvä näin.
Olen sinkku odottaja.
Ei ole sormuksia sormessa eikä tulekaan kuin korkeintaan kihlasormus. Naimisissa olen kerran ollut ja toiste en mene. Kihloihin olen lupautunut "sitten joskus", mies niin haluaisi käyttää sormusta merkkinä siitä että hänellä on joku jota rakastaa, ja olen sitten luvannut että kyllä me vielä joskus. Omat asunnotkin meillä on vielä, periaatteessa, vaikka käytännössä asutaan saman katon alla. Olen vain pitänyt oman asunnon koska avioeron jälkeen halusin olla vähän aikaa "itsenäinen" ja jotenkin vieläkin yritän pitää siitä itsenäisyydestä kiinni säilyttämällä jotain omaa, asunnon jossa en enää asu. :)
molempien halusta. meistä vaan oli luonnollista että kun perheenlisäyksen haluamisesta tuli puhe niin samalla loppuu "irtonumeron osto" ja siirrytään "kestotilaukseen" ja kaikilla on sitten sama nimikin =))
reilu 9 vuotta saman katon alla, 5 vuotta ja rapiat naimisissa. esikoinen täyttää neljä ja kuopus masussa.
Naimisissa puoli vuotta. Miehelle oli tärkeää, että menemme naimisiin ennen kuin tämä kolmas syntyy. Samalla koko sai yhden yhteisen sukunimen.
ollaan oltu 3 vuotta ja esikoista ootellaan. Mentiin naimisiin kun tuntui siltä ja vauvaa aateltiin vasta tänä vuonna...
Sovimme, kun esikoista aloimme suunnitella, että jossain vaiheessa menemme naimisiin. On sitten kaikilla sama sukunimi ja muutenkin virallisestikin samaa perhettä. Erikseen kihloihin emme aio mennä.
Esikoinen on syntynyt ja toinen on masussa. Vielä ei olla päästy naimisiin asti, eikä se enää tunnu kauhean tärkeältäkään, vaikka se minulle oli alun perin tärkeä asia. Eiköhän me kuitenkin jossain vaiheessa virallisteta suhteemme, mutta sillä ei ole mitään kiiretä.
mentiin heinäkuussa. Yhdessä ollaan oltu varmaan reilu neljä vuotta. Naimisiin mennään kunhan ehditään...
asutaan samankaton alla. 3 vuotta yhdessä ollaan oltu ja esikoista odotellaan. Kyllä tässä ite haluais jo kihloihin mutta miestä vähän "pelottaa" koska sillä on sellanen asenne että kaikki ketkä menee naimisiin tai kihloihin eroo.
Mutta itse en oo samaa mieltä. Se kyllä "lipsautti" että tässä kohta kihloihin! Ensinnäki olin tosi pettyny koska ei tollasta paljasteta !? Oon aina halunnu että se olis suuri yllätys. No kaikkee ei voi saada :)
musta tuntuu, että mun mies taas haluaa, että kihloihin meno olis mulle yllätys. Ainakin se on näin vihjannut joskus. Mä vaan haluisin saada sormuksen sormeeni ennen kuin tämä raskaus alkaa näkyä kunnolla (rv. 12 3). Vanhanaikaista(ko), ehkä?! Mua vaan pelottaa, ettei miehellä ole yhtään kiire ja ei tajua sitä sormusta tarjota :) heh. Pitäisköhän mun vihjaista... jotenkin tuntuu niin tyhmältä, toivoisin, että tajuis itse...
Kihloissa tulee jouluna 6 vuotta täyteen ja avoliitossa ollaan oltu reilu vuosi. Naimisiin ei ole kiirettä, tämä nykyinen olotila riittää meille vallan mainiosti. :)
Mielestäni on ihan sama, onko avoliitossa, kihloissa vai naimisissa, kunhan parisuhde toimii ja kumppanit rakastavat aidosti toisiaan.
Rv 39 (38 6)
varmaan kun en voi ollenkaan tajuta miksi ihmset eivät enää osaa arvostaa avioliittoa!!!
Olen vasta 24 ja ollut 2 vuotta naimisissa... ei olisi tullut mieleenkään alkaa hankkimaan lasta avoliitossa...
Olen sitä mieltä että jokainen lapsi on ansainnut sen, että saa syntyä valmiiseen perheeseen jossa vanhemmat ovat jo täysin sitoutuneita toisiinsa! Ja EI avoliitto tai kihlaus ole lähimmässäkään määrin samanlainen sitoumus kuin avioliitto!!!
Mutta niin kuin sanoin niin olenkin vanhanaikainen ja arvostan kaikkia niitä jotka uskaltavat vielä nykypäivänä olla!!!
Täällä on toinen vanhanaikainen. Menimme naimisiin ennen kuin edes yritimme lasta. Tosin melko lyhyen seurustelun jälkeen. Nopeaan avioitumiseen syynä oli meidän molempien ikä. Minä olin reilusti yli 30 ja mies 10 vuotta enemmän. Lisäksi mieheni ei ollut hänen edesmenneen puolisonsa kanssa "ehtinyt" avioon. Eli heidän oli pitänyt mennä, mutta aina vain jäänyt menemättä, kunnes se oli myöhäistä. Siksi hän halusi nopeasti naimisiin.
Olen samaa mieltä siitä, että avioliitto on iso sitoumus. Itse kerran sen kokeneena ja eron läpikäyneenä tuntisin tekeväni suorastaan jumalanpilkkaa jos menisin uudelleen naimisiin, kun en pysty enää uskomaan avioliiton lujaan voimaan ja kun kerran olen jo Jumalan edessä lupaamani perunut niin tuntuisi naurettavalta mennä uudestaan lupailemaan jotain niin isoa asiaa. Mie elän päivän kerrallaan ja vaikka nyt olemme miehen kanssa hurjan rakastuneita, niin KOSKAAN ei voi tietää mihin elämä parisuhteen ajaa. Sitä voi yrittää hoivata mutta joskus se vain ei pelasta mitään. Enkä aio olla se nainen joka kerta toisensa jälkeen uskoo sokeasti ikuiseen rakkauteen ja menee naimisiin uudelleen ja uudelleen ja jää sitten nuolemaan haavojaan.. Sen vuoksi olen katsonut turvallisimmaksi pysytellä noista virallisista sitoutumisista kaukana. Lapsi on mielestäni paljon vahvempi side kuin avioliittolupaus ja siihen minä tyydyn. Mutta kukin kokee tämän asian eri tavalla ja hyväksyn sen täysin, kunhan muutkin sitten hyväksyvät meidän "naimattomien" toimintatavan. :)
...tuon sitoutumisen suhteen. Ei siihen mielestäni avioliittoa, kihlausta tai edes avoliittoa tarvita, että kaksi aikuista ihmistä voivat kokea olevansa täysin sitoutuneet toisiinsa. Jos suhde ei ole toimiakseen, ei sitä edes avioliitto pelasta.
En minä ole avioliittoa vastaan, mutta en myöskään tuomitse niitä, jotka päättävät elää ns. susiparina (= ei aviossa) loppuelämänsä. Rakkaus, luottamus, yhteenkuuluvuus ja kumppanuus ovat mielestäni tärkeämpiä kuin jokin instituutio.
Tämä on sitten vain minun mielipiteeni eikä tarkoitus ole loukata/suututtaa sillä ketään. Kukin meistä tavallaan... :)
Niin ja katsotaan muutaman vuoden päästä, kuka meistä on onnellisesti naimisissa ja kuka ei niin onnellisesti eronnut. Sitten voi olla vähän eri ääni kellossa...
Olemme kumpikin 24v.kihloissa olemme olleet jo 5 vuotta, naimisiin pitäis mennä ennen 30 vuotiaita, eli hoppua meillä ei ole, mutta monet sukulaisemme ovat halunneet että vauvan syntymän jälkeen rakkaani voisi kosia minua, joten saattaahan naimisiin meno olla aika lähellä..
Me ollaan miehen kanssa seurusteltukin vasta vajaa vuosi! Emme edes asu yhdessä ja tuskin muutammekaan yhteen vaikka on vauva tulossa (toki tilanne voi muuttua, mutta nyt vaikuttaisi tältä).
Emme siis ole myöskään kihloissa, eikä minulla ainakaan ole moiseen minkäälaista tarvettakaan! Jos joskus mennään naimisiin (lue: jos mies joskus muutaman vuoden kuluttua sattuisin kosaisemaan), niin puolestani se saa tapahtua maistraatissa ja ilman kihlasormusten vaihtoa :D
Minun mielestäni kihlat/avioliitto ei ole mikään edellytys perheen perustamiselle.
ollan oltu 2,5 vuotta, asuttu yhdessä 3 vuotta ja seurusteltu 7 vuotta. Eikä tässä hoppua ole naimisiin menon kanssa. Mennään kyllä joskus, kunhan on sen aika.
Me ollaan asuttu kimpassa kaks vuotta,vähän reilu,eikä olla kihloissa...
Itse kyllä kovasti ottasin ne molemmat sormukset mutta kun tuo herra on sitä mieltä ettei avioliitto muuta asioita mihinkään suuntaan,ei estä eroja,ja menee vaan rahaa.Kihlat on sen mielestä lapsellista?Sitoutumiskammosta en tiedä,esikoinen kuitenkin matkalalla maailmaan.
Tylsä se on ketään pakottamallakaan alttarille viedä..Ehkä sitten joskus..
Ja tavallaan,on mun omatkin syyt sinne alttarille hieman heppoisia.Toki rakastan miestäni ja haluan vanheta hänen kanssaan,mutta itse tapahtuman takia mä naimisiin menisin:)Ei sais tätä likkaa edes iso rakkaus maistraattiin.
Avioliittoa takana reipas puoli vuotta vasta. Itsellä on jotenkin aina ollut takaraivossa, että ensin naimisiin ja sitten vasta ne lapset (vaikka jonkinasteisen vauvakuumeen kourissa ehdinkin sitten olemaan yli kolme vuotta). Mistä lie moinen johtuu, sillä lähipiirissäni ihan kaikki ovat eronneet!
naimisissa ollaan oltu 11/05 lähtien ja ekaa vauvaa odotetaan syntyväksi 11/06. Kihloissa oltiin kuutisen vuotta ennen naimisiin menoa... :)
ehkä sittenkin löytyy jonkun verran porukkaa jotka ajattelevat niin että on lapsen edun mukaista että vanhemmat virallistavat suhteensa lopullisesti ennen vauvan tuloa!
Kun aloin tätä lukemaan niin olin varman että suurin osa on avoliittolaisia koska sehän on se mikä on "muotia", mutta olen iloinen kun huomaan että monilla on vielä ihan oikeita kunnon vanhanaikaisia arvoja ja perinteitä!!!
Pidetäänhän se yllä vaikkakin sitten pienemmällä porukalla???
..että naimattomat vanhemmat olisivat jotenkin huonompia vanhempia? Eihän se niin ole, eihän? En mie ainakaan koe, että meidän lapsella olisi mitenkään huonommat olosuhteet kun kuitenkin rakkaus on se tärkein eikä ulkopuolisille näy, olemmeko naimisissa vai emme. Ja jos äidillä on eri sukunimi kuin muulla perheellä niin eihän sekään mitään kenellekään kerro, sehän on nykyään muotia ettei nainen ota miehensä nimeä.. Ja tietysti on hienoa että osaa arvostaa avioliittoa, kaikki kunnia teille jotka ymmärrätte sen merkityksen, mutta mielestäni ei kuitenkaan pitäisi paheksua niitä jotka valitsevat toisin. Ei se vaikuta vanhemmuuteen mitenkään.
..riitaa? :O :P Toivottavasti en. :)
Eipä kannata koittaa tulkita liian syvällisesti yksinkertaista tekstiä. Lienee tarkoitus oli ainoastaan todeta, kiva kun on ihmisiä jotka kunnioittaa perinteitä, ilman että siihen liittyy minkäännäköistä halveksuntaa ei-naimisissa olevia kohtaan. Eipä kaivella negatiivisuuksia asioista, joissa niitä ei ole!
sen kummemmin kuin edellinenkään =))
itse myös vihitty vaimo ja haluan kunnioittaa ja noudattaakin perinteitä omalla tavllani, mutta ei se tarkoita että väheksyisin mitenkään kenenkään vanhemmuutta vaikka siviilisääty olisi mikä tahansa.
kyllä se vanhemmuuskin lähtee jostain muusta kuin sukunimestä, mutta minusta vaan on mukavampaa olla vaimo lasteni isälle. siitä huolimatta että olen erittäin likaisen ja ikävän eron läpi käynyt aikanaan. mutta sehän oli se liitto ja se suhde! enhän minä voi niitä entisiä pettymyksiäni siirtää nykyisen mieheni kannettavaksi?
koska mieheni halusi että olen hänen vaimonsa, en nähnyt mitään syytä kieltäytyä. enkä silti usko siihen etteikö elämässä voi tapahtua mitä tahansa ja tämäkin liitto voi joskus päättyä eroon. mutta en halua sitä etukäteen miettiä.
mutta niin kuin aiemmin tätä ketjua kirjoitin, jokainen tekee niin kuin hyvältä itsestä tuntuu. ja se siviilisääty ei tee kenestäkään hyvää tai huonoa vanhempaa =) juridisesti vaan antaa vähän enemmän turvaa perheelle jos jommalle kummalle puolisolle pahin tapahtuu.
tarkoituseni ei siis missään tapauksessa ollut ketään loukata ja pyydän vilpittömästi anteeksi jos niin kuitenkin tein!
Tarkoitukseni oli vaan tuoda esiin se kuinka harvinaista on nykypäivänä se että arvostetaan enää avioliittoa ja itse todellakin näen sen parhaaksi myös lasten kannalta!
En missään tapauksessa ole myöskään sitä mieltä että aviottomat olisivat yhtään sen huonompia vanhempia... varmasti lapsiaan rakastavat ihan yhtälailla ja huolta kantavat!
Ihmettelen vain mistä etenkin Suomeen on tullut tämmönen "avoliittokultturi" kun suurin osa muusta maailmasta edelleen uskoo että lapset kuuluvat nimenomaa AVIOliittoon...??
..siihen kirkon yleiseen aliarvostukseen. Tokihan voi maistraatissa vihkiytyä, mutta moni kuitenkin mieltää naimisiin menon kirkolliseksi ja uskonnolliseksi jutuksi ja jos ei uskonto kiinnosta niin sitten usein varmaan ei kiinnosta avioliittokaan. Mun mies ei kuulu kirkkoon eikä ole edes rippikoulua käynyt joten hän ei ole koskaan naimisiin hinkunut. Ei tuomitse toisten avioliittoja eikä arvostele, mutta ei kaipaa sitä itse ja se on hyvä, koska ainakaan tässä elämäntilanteessa minäkään en olisi siihen valmis. Korvienvälijuttu se taitaa olla ilman sen kummempia perusteluja, ja korvienvälijuttu se taitaa olla kaikille. Kuka asiat mitenkin näkee ja kokee! :) Ja tämähän on sellainen asia josta on mahdoton riidellä koska kukaan ei ole oikeassa eikä väärässä, pääasia että kaikki ovat onnellisia. :)
Eiköhän se ole ihan järkevää asua ensin avoliitossa ja sitten vasta kun huomaa, että sujuu hyvin virallistaa suhteensa. Meillä on tarkoitus mennä naimisiin jossain vaiheessa (ja varmasti menemmekin), mutta asuimme ensin avoliitossa, nyt on lapsi tulossa ja edelleen asumme avoliitossa, naimisiin kun ehtii myöhemminkin.
Nykyään kun uusista pareista jo noin puolet eroaa (siis avioliitosta) niin eipä tuo avioliitto taida kertoa yhtään mitään ainakaan parisuhteen ja perheen kestosta lapsen kannalta. Mielestäni perheen kestävyys ja vanhempien sitoutuminen parisuhteeseen ja perheeseen ovat paljon tärkemämpiä asioita kuin perinteiden kunnioittaminen. Ja testamenitilla kun saa talouden turvattua. Mielestäni lapsi on muutenkin paljon suurempi sitoutuminen toiseen ihmiseen (tai pitäisi olla) kuin se, onko joku nimi jossain paperissa vai ei.
naimisissa ollaan oltu 3 vuotta. Esikoinen syntyi vuosi häiden jälkeen ja nyt ootellaan kakkosta.
Olen naimisissa. Heti häitten jälkeen sain tietää odottavani esikoistani.=)
Menimme naimisiin kun ryhdyttiin lapsentekoon.
Kummatkin päätökset tehtiin erillään toisistaan, mutta ne liittyvät yhteen samalla tavalla kuin monella muullakin vastanneella:
Haluttiin taata turvallisempi alusta perheen perustamiselle, ihan juridisesti. Naimisiin meno oli paitsi romanttinen, myös juridinen sitoutuminen kahden aikuisen välillä. Avioliitto helpotti myös paperisotaa ja arjen asioiden hoitamista, minkä huomasin kolmen vuoden avoliiton jälkeen. Samalla lyötiin hynttyyt yhteen myös pankkiasioissa.
Minäkin olen naimisiin menon kannalla, jos on yhteisiä lapsia ja yhteistä omaisuutta - miksi ei? Se helpottaisi monia asioita. Mutta toiset eivät vaan usko avioliittoon, ja se heille suotakoon.
Naimisissa ollaan mieheni kanssa oltu yli vuosi. :)
Odotamme toista lastamme rv 19 ja mies kosi kun odotimme esikoista joka on nyt vajaa 2v. Mulle tai miehelle ei ole koskaan ollut tärkeää olla avioliitossa ennen kuin ryhdyimme lapsia "hankkimaan". Paljon tärkeämpää on mielestäni se että on tarpeeksi pitkä seurustelu takana, meillä tuli 10 vuotta tuli täyteen seurustelua (8v avoliitottoa) kun odotimme esikoistamme. Kumpikaan ei kuulu kirkkoon emmekä ole kumpikaan rippikoulua käyneet, kun menemme naimisiin syyt ovat juridisia. Meille ei tule edes yhteistä sukunimeä ellei mies vaihda omaansa.
kosiessasi sinua, mies pyytänyt sinua vaimoksesi. Sitähän kosinta on. Jos lupauduit, silloin olette kihloissa. Kihlaus on lupaus avioliitosta.
Ei kihlaus ole pelkästään sormusten vaihto, vaan nimenomaan lupaus avioliitosta.
Me oltiin kihloissa kun esikoinen syntyi maaliskuussa 05. Naimisiin mentiin heinäkuussa 06 ja toinen syntyy joulukuussa 06.
En olisi edes ryhtynyt lapsentekoon, jollen olisi ollut mieheni kanssa aviossa. Se on vaan jotenkin aina kuulunut mielestäni olla niin.
Tuntui kummalta, kun eräskin avopari (ennen kuin olimme vielä naimisissa) kyselivät kovasti mahdollisista lapsentekopuuhista. "No onkos masu jo pyöristynyt? Koskas vauvoja...?" Kait sen takia kun ikääkin oli molemmilla jo mukavasti ja olimme muuttaneet uuteen kotiin. En silloin tuonut ilmi, ettei tietenkään vielä lapsia, kun eihän olla edes naimisissa! Heillä itsellään on jo lapsi. Ovat avoliitossa, kun eivät ole jaksaneet järjestää häitä (niin paljon vaivaa kuulemma). Mutta kukin tavallaan.
On ihanaa, että lapsella tulee olemaan sama yhteinen sukunimi, puhumattakaan avioliiton muusta merkityksestä.
seurusteltu vuodesta -92, kihloihin mentiin -93 ja naimisiin -96. Ens kuussa vietettäis sitten 10v hääpäivää. ja eka vauva tulossa keväällä.
Naimisiin mentiin, kun odotin esikoista.
että kyllä sitä naimisissa pitää olla enneku lapsi tulee! Ei millään pahalla muille mut se joka ei lapsensa takia edes voi sitoutua lapsen isään ni ei ole oikeutettu siihen vastuuseen mitä lapsensta tulee!
Onhan se sitoutuminen muutakin kuin sormus tai vihkitodistus. Vaikka pariskunta eläisikin avoliitossa, ei se tarkoita sitoutumattomuutta toinen toisiinsa? Tai lapsen huonompaa asemaa vihittyjen vanhempien lapsiin verrattuna. En ainakaan noin kärkkäästi huutaisi ettei ole oikeutettu vastuuseen joka lapsesta tulee, mikäli ei ole naimissa. Muistuttaisin myös, että avioliitossa olevatkin vanhemmatkin voivat erota, voivat riidellä ja saattavat olla huonoja vanhempia. Sitä ei yksikään sormus muuta.
Nykyään ei tarvitse olla naimissa. Se status on vain yksi status muiden joukossa. Perinteisiäkin ihmisiä löytyy ja hyvä niin, mutta monellakaan aikuisella ihmisellä ei ole kiire. Ja minusta se taasen ei ole lainkaan huono asia. Naimisiin menosta on saattanut tulla monille vanhemmille paljon harkitumpi, halutumpi ja merkityksellisempi asia kun se ei ole pakollinen.
Minä itse en olisi tehnyt kuolemaa vaikka emme olisikaan naimisissa. Minulle tämä naimisiin meno on puhtaasti virastollinen asia. Uusperheenä koko perheellä on nyt yhteinen sukunimi, ei tarvitse tehdä enää erikseen huoltajasopimuksia, ei käydä lastenvalvojalla, yhteinen omaisuus jne. Mieskin on jo kerran eronnut, kuten kaikki ympärillä olevat nuorena naimisiin menneet. Tiedän, että olen kaikkea muuta kuin vanhanaikainen ja tavallaan olen pahoillani siitä. Rakkauttani se ei kuitenkaan mieheni vähennä eikä olisi vähentänyt vaikka "susiparina" eläisimmekin.
Asuttu vuosi yhdessä. Me molemmat aijomme mennä vain kerran naimisiin elämässämme, joten avioliitto saa odottaa vielä jonkun aikaa :) Nykyään ei kyllä pitäisi väheksyä aviottomia lapsiperheitä. Lapsella on yhtä hyvät oltavat vaikka ei olisikaan sormuksia sormessa! Tärkeintä on että lapsi on toivottu ja rakastettu, eikä se että ollaanko valat vannottu.
se kamala asia kun avoliitossa olevat ajattelevat että tämä on nyt juuri sitä "nykypäivää"!!!
Se on juuri se perinteisyys ja arvonjen kunnioitus mitä nykylapset eivät enää opi ollenkaan koska vanhemmatkaan eivät osaa niitä kunnioittaa!
avoliitossa ja kihlat on. Naimisiin haluamme, mutta ei vielä. muutaman vuoden päästä sitten :)
Omasta mielestä tärkeintä se että lapsella on turvallinen ja rakastva ympäristö kasvaa, ei se ymmärrä sitä jos äidillä ja isällä sormukset on. utta kyllä mie pidän kihlausta lupauksena avioliitosta ja avioon aiomme mennä. Mutta miksi kiirehtiä nyt äkkiä avioon ja vietää nopeat häät? Päivän pitää olla ikimuistoinen eikö? Siksi vasta muutaman vuoden päästä. :)
arvostele. Pidä nyt vain huoli, että kun olette menneet oikein vanhojen perinteiden mukaisesti naimisiin, ettette vaan eroa, kun sehän sitten vasta kauheaa olisi, jos sellaista sattusi, ettei liitosta mitään tulisikaan. Siitä vasta melu syntyisi, oletko sitä mietttinyt?
Ja sekö on perinteiden ja arvojen kunnioittamista, että noin puolet uusista aviopareista päätyy eroon ja juuri pikkulasten vanhempia on näistä eroajista suuri osa. Eiköhän se ole lapselle kuitenkin tärkempää, että vanhemmat ovat yhdessä perheenä vaikka sitten avoparina.
seuraavasti
yhdessä olemme olleet reilun 3 vuotta, tunteneet reilun 5 vuotta. Tammikuussa valmistui omakotitalo. Maaliskuussa menimme naimisiin ja toukokuussa plussattiin :) Koimme kumpikin varmimmaksi ja turvallisimmaksi avioliiton kaiken varalta jos sattuisi jotain jommalle kummalle.
Me olemme olleet yhdessä 3 ½ vuotta, 2 olemme asuneet yhdessä ja reilu vuosi kihloissa. Esikko syntyy marraskuussa (nyt viikkoja 34 2), eikä naimisiinmenoa ole kihloja pidemmälle mietitty. Ehkä menemme naimisiin, tai sitten kihlat riittävät, kaikki aikanaan! Ja mielestäni on aivan turha alkaa syyttelemään huonoksi perheeksi näitä, jotka ovat tehneet saman valinnan!
Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 12 vuotta ja asuneet avoliitossa 10 vuotta. Meillä on kaksi ihanaa lasta. Emme ole koskaan suunnitelleet kihloihin tai naimisiin menoa. Emme näe mitään syytä, miksi avioliitto kannattaisi solmia. Isyyden tunnustaminenkin on ollut todella yksinkertainen juttu, allekirjoitus muutamaan paperiin ja asia on ollut sillä selvä. Ei meiltä kyselty sen kummemmin mitään, käskettiin lukea paperi ja laittaa nimi alle.
En myöskään näe mitään ongelmaa siinä, että minulla on eri sukunimi kuin lapsillani. Mitä sillä on väliä? Minusta pääasia on se, että olemme toisillemme luvanneet olla ikuisesti yhdessä ja että rakastamme lapsiamme yli kaiken. Tosin monet tuttumme, jotka ovat jumalan ja tämän seurakunnan läsnäollessa luvanneet olla yhdessä, ovat jo aikoja sitten lupaksensa rikkoneet, joten olen vakaasti sitä mieltä, että itse avioliitolla ei ole mitään merkitystä, vain ihmisten tahto olla yhdessä ratkaisee.
kuulla, ettei isyyden todistaminen ole sen suurempi juttu. Olen kyllä aivan samaa mieltä sun kanssa ettei loppu peleissä avioliitolla ole mitään merkitystä, ovathan monet pettäneet lupauksensa, vaikka naimisissa ovatkin olleet.