Olen 17-vuotias tyttö ja ongelmani on, että olen ollut melkein koko ikäni tähän asti onneton milloin mistäkin.
Olen ensinnäkin yksinhuoltaja perheestä ja asun vielä äitini kanssa. Vanhempani erosivat kun olin vielä hyvin pieni.
Ahdistukseni alkoi jo ala-asteella 3-luokalla ollessa. Tuolloin olin vielä aika villi, enkä välittänyt kovinkaan paljon mitä muut ajattelivat minusta, mutta silti en ollut tyytyväinen mihinkään.
Kun menin yläasteelle pahaolo vain paisui huonon rahatilanteemme vuoksi(joka on edelleenkin todella huono), ja samanaikaisesti jouduin luokallani olevien poikien kiusankohteeksi. Mitään suurempaa syytä en siihen keksi, kuin että yritin rauhoittua ala-aste ajoista, ja sen takia olin aika hiljainen.Kiitos näiden poikien tekosten aloinpelätä ihmisiä enkä uskaltanut sanoa enää vastaan, ja pelkäsin etenkin miespuolisia, enkä vieläkään uskalla kommunikoidaikäisteni poikien kanssa. Kun tulin yläasteelle sairastuin samanaikaisesti perinnölliseen vatsasairauteen colitis ulserosaan, joka ei vielä silloin häirinnyt koulunkäyntiäni, vaan syynä oli olosuhteet siellä, ja sen takia olin paljonpoissa. )-luokan lopulla jouduin käymään ja olemaan sairaalassa sairauden takia, ja tuolloin jouduin käymään psykiatrin luona juttelemassa, koska epäiltiin että sairaus vaivaisi jonkun ongelman takia, joka aiheuttaisi stressiä. Kerroin psykiatrille koulussa oli ollut, ´ja sovimme jopa, että hän ei kertoisi assioista äidille, mutta kylläpä hän vain kertoi. Tuon jälkeen menetin luottamuksen psykiatreihin.
Lukioon tulostani asti sairaus on vaivannut niin, että en ole voinut olla tunneilla mahakipujen takia. Mahaani tulee niin paljon ilmaa, että tuntuu, että en voi pidättää sitä, ja saman aikaisesti tuntuu, että täytyy päästä vessaan. Tästä on kehittynyt minulle ilmeisesti jonkunlainen paniikkihäiriökin sillä kun mahakipu alkaa alan pelätä, että tulee housuun, ja samanaikaisesti tulee kuuma ja joskus tuntuu että kuulo menee ja en enää tajua ympärilläni olevaa. Tänäänkään en uskaltanut lähteä kouluun pelkoni takia. Sairaus rajoittaa myös vapaa aikana , sillä en voi ystävieni lailla rientää ympäriinsä.
Sairaus on nimeltään colitis ulserosa, ja olen syönyt ja kokeillut kaikki mahdolliset lääkkeet, mutta mikään ei tehoa. Viimmeismmäksi olen syönyt kortisonia, joka auttoi vähän aikka, kun annos oli suuri. Erikoiset ruokavaliotkaan eivät tepsi, sillä söin mitä tahansa saan heti mahakivun ja ilmaa mahan täyteen. Ilmaa on mahassa varsinkin aamuisin.
Tämä ei ole maito- eikä vilja allergiaa, sillä nekin minulta testattiin.
Olisi hauska kuulla muiden ihmisten keinoista hoitaa näitä samantapaisia oireita, ja kertokaa onko minulla ehkä paniikkihäiriö ja mitä sille voisi tehdä?
Kiitos jos jaksoit lukea ja vastatakkin ehkä jos sait jotain selvää sepostuksistani :)
Olen ensinnäkin yksinhuoltaja perheestä ja asun vielä äitini kanssa. Vanhempani erosivat kun olin vielä hyvin pieni.
Ahdistukseni alkoi jo ala-asteella 3-luokalla ollessa. Tuolloin olin vielä aika villi, enkä välittänyt kovinkaan paljon mitä muut ajattelivat minusta, mutta silti en ollut tyytyväinen mihinkään.
Kun menin yläasteelle pahaolo vain paisui huonon rahatilanteemme vuoksi(joka on edelleenkin todella huono), ja samanaikaisesti jouduin luokallani olevien poikien kiusankohteeksi. Mitään suurempaa syytä en siihen keksi, kuin että yritin rauhoittua ala-aste ajoista, ja sen takia olin aika hiljainen.Kiitos näiden poikien tekosten aloinpelätä ihmisiä enkä uskaltanut sanoa enää vastaan, ja pelkäsin etenkin miespuolisia, enkä vieläkään uskalla kommunikoidaikäisteni poikien kanssa. Kun tulin yläasteelle sairastuin samanaikaisesti perinnölliseen vatsasairauteen colitis ulserosaan, joka ei vielä silloin häirinnyt koulunkäyntiäni, vaan syynä oli olosuhteet siellä, ja sen takia olin paljonpoissa. )-luokan lopulla jouduin käymään ja olemaan sairaalassa sairauden takia, ja tuolloin jouduin käymään psykiatrin luona juttelemassa, koska epäiltiin että sairaus vaivaisi jonkun ongelman takia, joka aiheuttaisi stressiä. Kerroin psykiatrille koulussa oli ollut, ´ja sovimme jopa, että hän ei kertoisi assioista äidille, mutta kylläpä hän vain kertoi. Tuon jälkeen menetin luottamuksen psykiatreihin.
Lukioon tulostani asti sairaus on vaivannut niin, että en ole voinut olla tunneilla mahakipujen takia. Mahaani tulee niin paljon ilmaa, että tuntuu, että en voi pidättää sitä, ja saman aikaisesti tuntuu, että täytyy päästä vessaan. Tästä on kehittynyt minulle ilmeisesti jonkunlainen paniikkihäiriökin sillä kun mahakipu alkaa alan pelätä, että tulee housuun, ja samanaikaisesti tulee kuuma ja joskus tuntuu että kuulo menee ja en enää tajua ympärilläni olevaa. Tänäänkään en uskaltanut lähteä kouluun pelkoni takia. Sairaus rajoittaa myös vapaa aikana , sillä en voi ystävieni lailla rientää ympäriinsä.
Sairaus on nimeltään colitis ulserosa, ja olen syönyt ja kokeillut kaikki mahdolliset lääkkeet, mutta mikään ei tehoa. Viimmeismmäksi olen syönyt kortisonia, joka auttoi vähän aikka, kun annos oli suuri. Erikoiset ruokavaliotkaan eivät tepsi, sillä söin mitä tahansa saan heti mahakivun ja ilmaa mahan täyteen. Ilmaa on mahassa varsinkin aamuisin.
Tämä ei ole maito- eikä vilja allergiaa, sillä nekin minulta testattiin.
Olisi hauska kuulla muiden ihmisten keinoista hoitaa näitä samantapaisia oireita, ja kertokaa onko minulla ehkä paniikkihäiriö ja mitä sille voisi tehdä?
Kiitos jos jaksoit lukea ja vastatakkin ehkä jos sait jotain selvää sepostuksistani :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Luulen, että olet joutunut jonkinlaiseen kierteeseen, jossa ikävät kokemukset ihmisten parissa ovat vahvistaneet sairauttasi, johon osittain vaikuttavat psyykkiset tekijät (vaikka onkin perinnöllinen). Kierteen voi katkaista. Yksi ystäväni kärsi samasta vaivasta ja on nyt onnellinen kahden lapsen äiti. Se vaati sekä psykologista että lääkehoitoa.
Ota yhteyttä terveyskeskukseen ja pyydä päästä puhumaan asiasta. Psykologi voi auttaa sinua. Jos olet kouluterveydenhuollon piirissä, on monia mahdollisuuksia. Älä pelkää ottaa yhteyttä. Ahdistukseesi on apua. Olen psykologi, joten tiedän. Kaikkea hyvää sinulle!
lintsata koulusta.
En ymmärrä miten mukamas olisit voinut ehtiä kokeilla eri ruokavaliot kun olet vasta 17v.
Niitten mukaan on elettävä kauemmin kuin viikko tai kaksi ennenkuin voi tietää tuloksen.
Ja pidä mielessäsi että psykiatrien sun muitten vaitiovelvollisuudet on paskanhailee.
Niillä on tapana oikeuttaa juoruilunsa sillä että halusivat vain toisen parasta.Pah
Heissan vain!
Haluaisin auttaa sinua, mutten oikein tiedä mistä aloittaa. Itsekin aikoinani kärsin samantapaisista asioista, toisaalta olin arka ja ujo, toisaalta villi ja aggressiivinenkin (en ilkeä). Ahdistus on ongelmana sellainen, että ihminen jää helposti yksin. Aikuistumiseen, elämiseen ihmisten maailmassa tarvitaan kanttia sietää erilaisuutta muissakin. Loppujen lopuksi kaikilla meillä on se pieni maailmamme jossa viihdymme ja jonne eivät toiset voi tulla jos ei kutsuta. Sana "normaali" on yhtä kuin "keskiverto", eli juuri sitä massaa joka vain hilautuu elämän läpi sen kummemmitta kokemuksitta, sitä joista löytyvät ne työmuurahaiset jotka tukemalla yhteiskunnan rakenteita sallimalla koulukiusauksen ja eläinrääkkäyksen sulkemalla silmänsä asioilta ja jotka luulevat että lapset kasvavat yksistään, se pistää mahan sekaisin. No, tulipas paatosta... Mutta herkkyys ja reagoivuus ovatkin yksi syy miksi ahdistua...
Itse ostin joskus aikoinani työkirjan paniikista ja peloista kärsiville ja siinä oli monta hyvää ohjetta. Toinen asia on se että ajoittain olen ollut hakemassa terapeuttiakin, mutta toisinaan ahdistukseni haihtuu pois. Aina kun saa jonkin asian selväksi ja pois mielestä häiritsemästä. Mitä enemmän saa aurinkoa elämäänsä sitä enemmän synkät pilvet haihtuvat. Toivon että kaikesta huolimatta saat asioitasi kuntoon ja pääset fobioidesi yli.
Kauniita talvipäiviä sinulle, ja mene ihmeessä käymään koulun terkkarilla hakemassa lähete jollekin yksityiselle. Tärkeintä on että et yksiksesi enää selvittele asioita vaan että saat aikuisen ihmisen ymmärtämään, tukemaan ja kannustamaan sinua oman elämäsi jälleenrakentamiseen. Voit itsekin alkaa harrastaa myötäelämisen taitoa. Älä jää odottamaan ja syrjäytymään, tartu kiinni elämään. Ei tätä kestä kuin hetkinen vain eikä tänne enää takaisin tulla vaikka joku näin ehkä sanoisikin. Maailma on suuri ja outo, on muitakin kulttuureita kuin Suomi. Kymmenen vuoden päästä on taas ihan toisenlaista.
..oma psykiatrini(N) teki itsemurhan parhaassa iässään. Hänen juttunsa levisivat ainakin pappis miehensä korviin asti vaikka tuo vaitiolo lupaus pitäisi olla kaikenkattavaa?
Esimerkiksi sairaanhoitaja saattaa laverrella jostain julkkiksesta aviopuolisolleen. Eikä Muuta tarvita, asia tulee julkisuuteen tavalla jota itsekin vielä tänä päivänäkin ihmettelen että satojen kilometrien päässä oleva sukulainenkin tietää tarkalleen sairauskertomukseni ja syyt ennen aikaiseen eläkkeelle siirtymiseen.
Muitakin mahdollisuuksia löytyy, nimittäin KELAn virkailijat, ambulanssikuskit ja näitähän löytyy vaikka AA.sta!
Varovaisuus on kai tarpeen ajatellen yhteiskuntaamme, kuka esim. pääsee terapiaan (=hyvää tulevaa työvoimaa) ja kuka katsotaan terapiakelvottomaksi l. hankalaksi. Itselläni on ainakin aika hyvä psykiatri, tosin olen ajatellut kysäistä muutamia asioita häneltä... Sekin tiedetään että viikottaisia kokouksiahan asiakkaista pidetään ja toimikuntamietinnöt ja komiteat on siinä kuin muillakin aloilla. Henkilökemiat vaikuttavat ja paperisotaa pitää käydä. Hyvä psykiatri tai -logi on mielestäni tilanteen tasalla oleva ja osaa sanoa asiakkaalle myöskin "ei", suullisesti tai muuten, tai kääntää asian johonkin muuhun aiheeseen jos tuntuu että jää levy pyörimään tyhjää ja kuumaa. Hyvä terapeutti omaa jonkun luotettavan työhönohjaajan jonka kanssa käydä läpi asioita jaksaakseen auttamistyötään sellaisen ihmisen kanssa jonka ongelmat ja reagoinnit ovat senluokkaisia ettei niiden kanssa ilman "second opinion" tulisi toimeen.
Parasta tietenkin olisi jos ihmiset vain "lakkaisivat" olemasta ilkeitä toisilleen ja ilmastokin voisi olla viime kesän luokkaa. Mutta se taas tarkoittaisi että olisimmekin afrikkalaisia jolloin ainakin skinheadit alkaisivat kärsiä pahoista ongelmista..?
Toivottavasti et ajattele että ex terapeuttisi kuolema olisi ollut jotenkin syytäsi? Ja jos hänen miehensä oli pappi niin mikäs sen parempi kuuntelija? Sitäpaitsi aina joku juoruaa ihan vaan siksi että puhuminen on kivaa (niinkuin onkin). Puhuminen on inhimillistä, joskus turhaa, joskus toivottua.
Minuakin pelotti alussa terapeuttini puolesta, ajattelin lisääväni hänen kärsimyksiään... Kyllä hän on itkenytkin, viimeksi itki kovasti, en oikein edes ymmärrä että miksi... Mutta ajattelen että hänellä on ne kuuluisat työnohjaajansa ja hän selviytyköön niillä. Minä taas yritän selvitä niin vähin pillerein kuin mahdollista ja samalla opetella tuntemaan unohtunutta, jälkijunassa laahaavaa itseäni. Onneksi olen oppimiskykyinen, varovaisuudenkin pystyn oppimaan :)
Toisaalta joskus on kivakin sanoa jotain hätkähdyttävää ettei vallan tylsäksi menisi!
Bon soiree!
älä kerro vastaanotto virkailijalle mitään sairauksistasi, alä kerro muuta kuin vastaanotolle on päästävä mitä pikimmin sen parempi!
Sensijaan kerro lääkärillesi lähes kaikki mitkä aiheuttivat nuo oireet. Jokin erittäin pienikin asiasi voi ratkaista koko asian.
Ilman mieliala lääkitystä sinun on turha yrittää ratkoa sairautesi syitä enkä suosittele itsehoito lääkkeitäkään ennenkuin se perimmäinen syy on selvitetty.
Jopa meille on geeneissä järjestetty että, tiettävästi suvussasi on toisiakin ko. persoonia, lienenkö kovin väärässä?
VALINTASI ON AIVAN OMASSA HARKINNASI, KETÄÄN EI VOI PAKOITTAA HOITOON ILMAN OMAA TAHTOAAN.
Tietyissä tapauksissa tahdostasi riippumaton hoito saattaa aiheuttaa silkkaa katkeruutta mutta PÄÄ PYSTYYN JA MENE LENKKEILEMÄÄN PARIKSI TUNNIKSI niin arvannet että tuo luonnossa liikkuminen auttaa ihmeellisesti. Pysähdy ja anna luonnon puhua itsellesi, sanoisinko että varsinkin kesällä se tekee suoraansanoen ihmeitä.