Useamman vuoden ajan olen ajatellut, että pitäisi ehkä mennä jutteleen ammatti-ihmiselle, mutta en koskaan ole edes tosissani yrittäny tehdä asian eteen mitään. Minulla on jotain "vikaa" päässä. En tunne niin mitään. Pari sukulaistanikin on kuollut, mutta mulle se on oikeastaan ihan saman tekevää. Kaikki muut aina itkevät ja surevat, mutta mua se ei liikuta ollenkaan. Saatan seurustella ihmisen kanssa ja pitää hänestä, mutta en välitä. Voin käydä ihan huoletta vieraissa ja kun minut jätetään, en tunne surua. Yritän kovasti rakastaa nykyistäni (hän on suorastaan unelmakumppani!), mutta en vain kykene! Yritän kuvitella millaista elämä olisi, jos hän vaikka kuolisi, mutta en osaa.
Mun omatuntonikaan ei toimi ollenkaan. Valehtelen ja petän ja joskus varastankin vaikka rahaa joltain yhdenillan jutulta, mutta en tunne syyllisyyttä. Haluan tehdä kaikkea jännittävää (ja tyhmää) vain koska en siedä tätä tylsää arkea!
Olen ihan tunneköyhä ja kohtelen läheisiäni huonosti (ja sitten minut haukutaan itsekeskeiseksi ja tunteettomaksi paskaksi). Minun varmaan pitäisi mennä terapiaan. Järki sanoo niin, mutta oikeastaan en tiedä haluanko... En tarkoita sitä, että minua pelottaisi vaan sitä, että en ehkä halua muuttua miksikään. Pidän itsestäni, eikä nämä asiat varsinaisesti vaivaa minua, mutta ei kai se ole normaalia, jos on tällainen...?
Pitäisikö minun jutella jollekin psykiatrille tai vastaavalle vai jatkaa samaa rataa? Auttaako joku terapia muka? Pitäisikö minun ylipäänsä haluta "apua"?
Mun omatuntonikaan ei toimi ollenkaan. Valehtelen ja petän ja joskus varastankin vaikka rahaa joltain yhdenillan jutulta, mutta en tunne syyllisyyttä. Haluan tehdä kaikkea jännittävää (ja tyhmää) vain koska en siedä tätä tylsää arkea!
Olen ihan tunneköyhä ja kohtelen läheisiäni huonosti (ja sitten minut haukutaan itsekeskeiseksi ja tunteettomaksi paskaksi). Minun varmaan pitäisi mennä terapiaan. Järki sanoo niin, mutta oikeastaan en tiedä haluanko... En tarkoita sitä, että minua pelottaisi vaan sitä, että en ehkä halua muuttua miksikään. Pidän itsestäni, eikä nämä asiat varsinaisesti vaivaa minua, mutta ei kai se ole normaalia, jos on tällainen...?
Pitäisikö minun jutella jollekin psykiatrille tai vastaavalle vai jatkaa samaa rataa? Auttaako joku terapia muka? Pitäisikö minun ylipäänsä haluta "apua"?
Vastaukset 3
Vanhimmat
ehkä sinun olisi hyvä käydä keskustelemassa lääkärin kanssa.
Tietysti toinen vaihtoehto on hakeutua liike-elämään, siellä varmasti pärjäisit koska se on täynnä samoin ajattelevia ihmisiä.
Voisit olla kova sana esim."saneerausjohtajana"
Ihan normaalilta tuo vaikuttaa. Eli et tarvitse hoitoa tai tuskin sitä noilla "oireilla" julkisella puolella annettaisikaan. Eteenkään, jos mikään ei masenna.
Mutta, jos kuvittelet olevasi epänormaali niin voit toki käydä hakemassa diaknoosin, että saat sielullesi rauhan.
Ethän kuitenkaan pitemmän päälle voi elää elämääsi tuollalailla.
Ajatteleppa, jos joskus vaikka perustat perheen yms. Malli ei ole oikeudenmukainen, ei sinua eikä lähimmäisiäsi kohtaan.
Tunnekylmyys johtuu mun mielestäni siitä, ettet yksinkertaisesti välitä itsestäsi pätkääkään.
Tiedän, koska en itsekään aina välitä itsestäni....toisista sitten sitäkin enemmän.
Itsensä on saatava sinuiksi, että on hyvä elää.
On ihanan vapauttavaa saada tuntea surua, iloa, riemua jne.jne.
Elämä ei ole ikinä helppoa mutta apua saa jos sitä ihan itse haluaa.
HALUA SINÄ! HALUA VAIKKA VÄKISIN! Jos sulla on niin hyvä kumppaninyt, niin älä ihmeessä missaa häntä pois elämästäsi. Heitä on harvassa.