Kuka voi diagnosoida aspergerin syndrooman? Tehdäänkö diagnoosi haastattelun vai joidenkin testien, vai kummankin, perusteella? Minkälaisia mahdolliset testit ovat? Tarvitaanko aivojen kuvantamistutkimuksia tai muita fysiologisia tutkimuksia? Kauanko testaaminen/haastattelu/tutkiminen kestää yhteensä ja hoituuko se yhdellä kertaa? Onko mahdollista saada as-diagnoosi ilman, että omaiset/läheiset saavat koko asiasta tietää? Olen joskus kuullut että aikuisen as-tutkimuksiin kuuluu henkilön läheisten haastattelu. Sattuisiko joku vielä tietämään mikä on Suomessa käytössä oleva aspergerin oireyhtymän diagnostinen kriteeristö? Onko mahdollista että Suomessa olisi eri asiantuntijoilla käytössä eri kriteeristöt?
Kiitos vastauksista. :)
Kiitos vastauksista. :)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Neurologiset tutkimukset perustuvat henkilön haastatteluun (aivokuvissa ei se näy). Tällöin lopputulos saattaa olla asperger.
Jotkut psykiatrit pitävät aspergeria edelleen skitsofreniana (aika yleinen käsitys Helsingin seudulla psykodynaamisesti orientoituneiden vanhempien psykiatrien keskuudessa).
Miksi haluat diagnoosin? Aina se ei ole välttämätön.
Tukea voit saada tietenkin. Monesti tuki on psykiatrista. Psykodynaamiset psykologit suosittelevat Freudin kehittämää pitkäkestoista psykoterapiaa. Neurologit saattavat suositella kognitiivista lyhyt terapiaa.
Mieluimmin haluaisin saada asiantuntijalta vain lausunnon siitä onko minulla aspergerin oireyhtymä ilman, että diagnoosi "virallistetaan" ja arkistoidaan mihinkään. En myöskään halua, että kukaan läheiseni saa tietää jos käyn as-tutkimuksissa tai jos saan diagnoosin. Oikean diagnoosin saaminen olisi minulle itselleni todella tärkeää, myöhemmin sitten päättäisin kertoako siitä muille.
Olen aina ollut jollain tavalla outo, monet piirteeni sopivat aspergerin syndroomaan. Tein as-testin, josta sain vastaukseksi että "Sinulla todennäköisesti on as", vaikkakin pistemääräni jäi haarukan alarajalle. Olen vuosikausia ollut suhteellisen varma, että jostain lievästä autismikirjon oireyhtymästä on kyse. Haluan vastauksia. Minua ahdistaa kun en tiedä olenko ainoa "tällainen" maailmassa. Masennus vaivaa ja itseluottamus on aina ollut alhaalla, koska ihmiset jotka eivät tunne minua hyvin, vaikuttavat pitävän minua tyhmänä (siitäkin huolimatta että olen akateemisesti menestynyt ja monessa asiassa lahjakas). En ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään.
lauseesi < En ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään > kuulostaa todella tutulta.
Kolme tuntemaani As-henkilöä ovat kuvailleet samaa.
Jos olet As, et ole ainoa "sellainen/tälläinen" maailmassa. Lue toisten assien tuntemuksista ja kokemuksista eri palstoilta. Jos haluat todella asiantuntevaa As-tietämystä ja osaamista, niin hakeudu hesan Asperger-centerin vastaanotolle.
Eihän sitä mahdollista dg:a tarvitse mihinkään lähettää tai antaa sitä kirjallisena sinulle,jos et halua.Tsemppiä ja rohkeutta elämiseen! Hyvä elämä on mahdollista vaikka on As. Hyödynnä vahvuuksiasi, älä heikkouksiasi.
http://www.dextra.fi/index.php?page=Muut asiantuntijat.2
Haluaisin itsekin kunnollisiin tutkimuksiin ja diagnoosin, mutta vasta keväällä on opintojen puolesta enemmän aikaa ja sittenkin äitini joutuu kai järjestämään tämän...No parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vaikka tuntuu, että viikko viikolta ahdistaa enemmän erilaisuuteni, pakkomielteeni ja sosiaaliset puutteeni sekä outo käytökseni. Yksinäisyyden myötä oireeni ovat tulleet enemmän pintaan, vaikka tälläinen olen ollut koko ikäni.
Olen varma, että minulla on Asperger. Asperger-testeistä saan korkean pistemäärän (142 pistettä ja "sinulla on todennäköisesti Aspergerin syndrooma") ja suurin osa AS:sta lukemista pääoireista täsmää kokonaan minuun. Aspergeria ovat myös psykiatrit epäilleet, vaikka heiltä olenkin saanut pääosin vain halveksittavaa kohtelua. Milloin syytetään ahdistusta, milloin masennusta, milloin vanhempia hemmottelevasta kasvatuksesta ja milloin nuoruuden identiteettikriisiä tai vain huonoa luonnettani.
Kallonkutistajat pyörivät tasan tarkkaan vain oman napansa ympärillä. Yhdellekään psykiatrille tai terapeutille en enää lähde, en ainakaan ennen kuin saan asianmukaista hoitoa. Viimeiksi terapeutti alkoi jäkättää, että et sinä sillä diagnoosilla mitään tekisi kun ei sitä kuitenkaan parantaa voida vaan ainoastaan oireita lievittää. Mutta eihän siitä ole kysekään!
Itselleni olisi todella tärkeä tuo diagnoosi ensiksikin siksi, että saisin mielenrauhan ja voisin hyväksyä itseni edes vähän paremmin. En usko, että itsetuntoni koskaan enää nousee, mutta voisin ainakin hyväksyä erilaisuuteni lopullisesti ja antaa itseni olla rauhassa jatkuvilta muutostarpeilta. Toisaalta tiedän myös, että Asperger-piirteet tulevalla alallani ovat usein vain hyödyksi ja yliopistomaailmassa meitä AS-ihmisiä sanotaan olevan paljon. Lisäksi olisi hyvä saada tuo diagnoosi myös suhteessa muihin ihmisiin. Ehkä en enää välittäisi niin paljon siitä, että toiset pitävät minua tyhmänä.
Vaikka perheeni onkin tukenut ja rakastanut minua suunnattomasti, niin ei heistä kukaan pohjimmiltaan ymmärrä minua. Aina saa kuulla saman virren, että mene toisten joukkoon ja siitä se lähtee ja älä pelkää ihmisiä ja jätä nuo omituisuudet nyt vaan niin kyllä elämä siitä aukeaa. En jaksa selittää kerta toisensa jälkeen, että en vain voi. Mummoni mielestä menen liikaa mahdollisen Aspergerin taakse ja jätän käytökseni seuraukset ilman vastuuta. Missä määrin pystyisin sitten itse hallitsemaan käytöstäni ja oloani? Totta puhuen en näin ollen paljoakaan. Tarvitsen mielestäni ensin diagnoosin ja sitten yksilöllistä AS-ihmiselle tarkoitettua säännöllistä terapiaa. Ehkä täytyy kokeilla myös eri lääkityksiä masennukseeni, en tiedä. Ennen suhtauduin negatiivisesti kaikkiin tutkimuksiin, mutta nyt en enää välitä koska elämä käy aina vaikeammaksi.
Tiedoksi vain, että HUSiin on pari vuotta sitten perustettu neuropsykiatrian poliklinikka, jossa diagnosoidaan myös aikuisia Aspergereita. Minulla on sinne ensimmäinen aika ylihuomenna.
Dextran tutkimukset ovat tosi kalliita. Tuonne HUSiin on noin vuoden jono, mutta rahaa säästyy huimasti.
Miten noihin pääsee? Saako yleislääkäriltä lähetteen Dextraan tai HuSiin?
Juuri oman mielenrauhan takia. Sinullakin tuo rankka depressiotaipumus.
Olen aikuisiällä saanut As dg:n. Se oli suunnaton helpotus; tiesin miksi olen tälläinen.
Masennukseen tehoaa lääkkeitäkin paremmin jokapäiväinen mielikuvaharjoittelu.
Kun aivokemiat eivät toimi synnynnäisesti, niitä voi aktivoida tietoisella toiminnalla.
Koen depression omalla kohdallani myös hyödylliseksi.
Se nollaa ja mitätöi kaikki hyvät puolet,kyvyt ja "saavutukset:
Ei pääse 'kusi'nousemaan päähän päivää kauempaa; olet luuseri elämäsi viimeiseen henkoseen.
Se on henkisenkasvun kannalta aivan välttämätön 'bumerangi-ilmiö!
Erikoistumattomien yleisläärärien asennetta voi ymmärtää. Neurologeilla on todempaa tietoa.
Olin ylisuojeltu kaikelta maailman pahuudelta aina Intti-aikaan saakka.
Siellä oltiin vielä kaikki kakaroita, mutta isoissa työpaikoissa
'asiat ja fundamentaalit vasta asennettiin paikoilleen.
Asseilta näemmä puuttuu luonnollisia suojautumismekanismeja, ainakin ylisuojelluilta.
Kait tuo on kaikille yhteistä; maailmanranta kyllä opettaa.
Minäkin haluaisin diagnoosin ilman vanhempieni haastattelua. Estäisikö se kokonaan tutkimukset tuolla HUS:ssa. Tiedän että vanhempani ovat vastentahtoisia sellaiseen ja heidän muistikuvansa ja havaintokykynsä minusta lapsena ovat huonot.
He ovat itsekin as-piirteisiä ja tavallisista vanhemmista poikkevia.
Kuvitteleppa millaista oli viestintä ennen kuin puhttu kieli oli kehittynyt?
Kommunikaatio oli erilaista. Kaikki ihmiset eivät tänä päivänäkään kuitenkaan kommunikoi samoin. Onko se sairaus ymmärrän asiat toisin kuin muut ja minut ymmärretään usein niin väärin?
Mitä voin tehdä?
Yritän oppia sen tavan kommunikoida, mikä tällä planeetalla on oikea. Mutta kun ei sitten olekaan yhtä oikeata tapaa. Suomessa kuitenkin sanotaan "maasa maan tavalla - tai maasta pois!". Mutta minne mennä kun on tällä planeetalla syntynyt. Ulomailla olen muukalainen ja siinä mielessä hyväksytty - mutta se ei tuo kuin pientä lohtua elämääni.
Mistä sitten lohtu?
Itselleni tuo lohtua tutkiskelu. Ja tältä palstalta olen paljon oppinut. Varsikin Ritalinilta - joka ei ole tarvinnut diagnoosia ollakseen assi. Mutta kertomalla omista kokemuksistaan hän on kertonut sellaista, mitä ei mistään kirjasta löydy.
Verrattomien assien vertaiskokemukset on antanut uskoa elämään! Kerrankin ihmisä, jotka "puhuvat" samaa kieltä!