Elämä tuntuu junnaavan paikallaan. Jotenkin koko edellisen viikon ja viime päivät itku on ollu niin herkässä ja tuntuu et ihan mikä tahansa asia voi laukaista sen, pelkkä pienen pieni ajatuskin.
Mulla on paha olla omassa kropassa. Tuntuu että jos syön liikaa, mun on rangaistava itteeni: Mä viillän. Hitto, ku oiskin niin helppoa olla ottamatta terää esiin ja satuttamatta itteensä! Mä en vaan keksi muutakaan, en enää. Tosi heikkoa olla tällänen, mut ku on niin paska olo. Ei jaksais hymyillä enää, sekin tuntuu ihan väärältä, etten sais. Ihan sama ku syöminen, mä en saa syödä. Mun on laihduttava. Laihana musta pidetään, laihana mä kelpaan enemmän läheisille. Nyt tuntuu että kun poikaystävän kanssa jtn ihme selibaattia on kestäny jo yli viikon, et se vaan ei halua mua. Kuka nyt näin läskiä himoitsiskaan?? Hyi helvetti...
Mä alan olee aika neuvoton. Tänään aattelin että meen salille kuluttaa kaloreita enkä syö mitään. Mun on kärsittävä, mun on jaksettava vastustaa nälkää. Mä en oo heikko, en haluu olla läski. Mun on pystyttävä olee syömättä tai muuten tulee taas viiltoja.
Onko muilla samoja kokemuksia? Ois kiva saada juttuseuraa. Mulla ei oo enää ketään kelle jutella. Yks meilikamu, ou jee, auttaa varmaan hirveesti. Bestis sanoo vaan: "puhu poikaystävälles!" Se oli niin monta vuotta mun ainoona tukena ja kuuntelijana (vaikkei se musta sillon siltä tuntunu) et ei ihme, et se haluu sysätä vastuun muille. Mä tajuun et on vaikee kuunnella seon ihmisen puheita, mutta vois ees yrittää. Pelkään et jos alan selittää näistä asioista mun poikaystävälle (yhessä kohta 5kk)sen kuva musta muuttuu ja se jättää mut. Et sit ainakaan en kelpaa, ku selitän sille tätä paskaa ulos...Ei ketään kiinnosta, vaikka kuolisin. Sitä en kyllä haluu, mut ainaki se sävähdyttäis ihmisiä. "Oho, miten se nyt tollai??" Vitsi, et oon yksin, tuntuu et voimat on ihan loppu, henkisesti...
:(
Mulla on paha olla omassa kropassa. Tuntuu että jos syön liikaa, mun on rangaistava itteeni: Mä viillän. Hitto, ku oiskin niin helppoa olla ottamatta terää esiin ja satuttamatta itteensä! Mä en vaan keksi muutakaan, en enää. Tosi heikkoa olla tällänen, mut ku on niin paska olo. Ei jaksais hymyillä enää, sekin tuntuu ihan väärältä, etten sais. Ihan sama ku syöminen, mä en saa syödä. Mun on laihduttava. Laihana musta pidetään, laihana mä kelpaan enemmän läheisille. Nyt tuntuu että kun poikaystävän kanssa jtn ihme selibaattia on kestäny jo yli viikon, et se vaan ei halua mua. Kuka nyt näin läskiä himoitsiskaan?? Hyi helvetti...
Mä alan olee aika neuvoton. Tänään aattelin että meen salille kuluttaa kaloreita enkä syö mitään. Mun on kärsittävä, mun on jaksettava vastustaa nälkää. Mä en oo heikko, en haluu olla läski. Mun on pystyttävä olee syömättä tai muuten tulee taas viiltoja.
Onko muilla samoja kokemuksia? Ois kiva saada juttuseuraa. Mulla ei oo enää ketään kelle jutella. Yks meilikamu, ou jee, auttaa varmaan hirveesti. Bestis sanoo vaan: "puhu poikaystävälles!" Se oli niin monta vuotta mun ainoona tukena ja kuuntelijana (vaikkei se musta sillon siltä tuntunu) et ei ihme, et se haluu sysätä vastuun muille. Mä tajuun et on vaikee kuunnella seon ihmisen puheita, mutta vois ees yrittää. Pelkään et jos alan selittää näistä asioista mun poikaystävälle (yhessä kohta 5kk)sen kuva musta muuttuu ja se jättää mut. Et sit ainakaan en kelpaa, ku selitän sille tätä paskaa ulos...Ei ketään kiinnosta, vaikka kuolisin. Sitä en kyllä haluu, mut ainaki se sävähdyttäis ihmisiä. "Oho, miten se nyt tollai??" Vitsi, et oon yksin, tuntuu et voimat on ihan loppu, henkisesti...
:(
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mä olen käynyt just ton saman läpi aikoinani. Viiltelystä ei ole helppoa päästä eroon, mutta se on kuitenkin mahdollista - kuten myös syömishäiriöstä parantuminen.
Kun ja jos kerrot poikaystävällesi, niin sittenhän ainakin tiedät rakastaako se sua oikeesti. Mä kerroin omalle poikaystävälleni heti meidän suhteen alussa tilanteestani. Ja hämmästyksekseni hän ei häipynytkään vaan tuki ja rakasti mua koko ajan. Yhteiseloa meillä on jo takana 4v 8kk.
mulla on kans menossa just samanlainen vaihe ku sulla, mikään ei jaksa kiinnostaa, tekis mieli vaan maata himassa päivät pitkät ja toivoa että sänky pystyis jotenki imaisemaan mut sisäänsä..ja kuinka houkuttelevalta se veitsi tuntuisi! käsissä on kamalia jälkiä mutta olen pystynyt hillitsemään itseni, en ole viillellyt vuoteen..silti mietin koko ajan että kohta on pakko..
ja ruoka!! olen jo yrittänyt parantua syömishäiriöstäni ja aluksi tuli kauhea ahmimisviikko..söin koko viikon ihan "normaalisti" kunnes tajusin lihoneeni kilon ja oli niin helvetin läski olo..enää en syö! ei edes tee mieli!! ihan pohjalla ollaan..
ja olisi kiva saada niitä kavereita!! varsinkin sellaisia ketkä ymmärtää näitä juttuja kun vanhat kaverit pitää mua nykyään ihan sairaana.. jos sua kiinnostaisi saada juttuseuraa, voitaisiin ehkä meilailla?! :D
...ainakaa valehtele. Ja kyllähän mun poikaystävä tietää ees jtn, mut tuntuu et ihan sama kenelle puhun niin ei kukaan tajuu, ei ainakaa ne jotka EI OO käyny tällästä läpi. Kiitos kuitenkin, ei kai tässä auta muukaan kuin jaksaa. Pelkään vaan että jos näistä asioista puhuisin ihan kunnolla poikaystävälle niin se pitäisi mua ihan liian synkkänä itelleen, ku sillä ei ikinä oo mtn pahaa oloo henkisesti, tai asioita jotka vaivais. Se vaan on läpeensä ilonen persoona, toisin ku mä...Kyllä se on sanonu että pois ei lähde, ei se oo semmonen ku oon sanonu sille pelkääväni tota ja rakkautta vannoo harva se päivä.
Juttuseuraa mä nimenomaan kaipaankin. Mikä on meilis?
niin, ei sitä viiltelyä ole todellakaan helppoa lopettaa. Mä tein sitä seiskaluokasta lukion kolmanteen asti. Välillä oli pitkiäkin taukoja, mut aina palasin siihen, kunnes mä päätin et nyt se saa loppua! Olihan se yhtä helvettiä ja monesti istuin terät kädellä! Mut en viiltänyt. Nyt olen päässyt siitä kokonaan yli, vaikka välillä tuleekin kausia jolloin haluaisi viiltää. Mut sitten mä katson käsiäni, enkä mä halua enää yhtään uutta arpea.
mä voisin sanoo samaa. Se vaan on se tuttu rangaistuksen muoto. En osaa muuta, en ainakaa sellasta mikä ei satuttais. Koska se siinä on mulle ainakin se keskeisin juttu, että nimenomaan satutan tätä kamalaa kroppaa.
en tiijä uskallanko laittaa meiliä tänne ku jotku tutut saattaa lukea näitä..en kyllä usko että lukee, mutta mahdollista sekin..mutta joo, tässä on sellai jota en niin paljoo enää käytä, kirjottele vaiks siihen ni lähetän sulle sit sen toisen ossan! :D eli [email protected]
meeppä terveyskeskukseen tai koululääkärille ja puhu, saat apua... Muu tuskin auttaa, näin kauan oot täällä ruikuttanu ja sääliny itteäs.
en jaksa tollasia ihmisiä niinku sä. Ensinnäkin: mä en tahdo apua, vaan vain jutella samanhenkisten ihmisten kanssa ja saada näillä viesteillä aikaan nimenomaan sitä keskustelua. Ja toiseks: jos sulla ei oo muuta tekemistä kuin olla noin töykee nii ole hiljaa mieluummin. Ymmärtäväisyyttä sulla ainakaa ei oo!
Ikävä kuulla, että olet tuota mieltä. Läheisesi aivan varmasti arvostavat ja pitävät sinusta juuri sellaisena kuin olet ! Jos poikakaverisi todella välittää sinusta, hän ei jätä sinua. Uskonpa että välittääkin ihan älyttömän paljon, koska onhan hän tähänkin asti ollut kanssasi :) . Harmin paikka, että rankaiset itseäsi jos syöt. :/
Älä vastusta nälkää. Jos on nälkä, ja et halua syödä mitään, syö jotain mikä ei ole niin täyttävää. Tarvitset kuitenkin ruokaa elääksesi.
Tarvitset vierellesi ystävän, joka todella kuuntelee. Ihan sellaisen ystävän jonka lämpimään syleilyyn voit hypätä kun jokin asia ahdistaa. Suosittelisin että puhuisit poikakaverillesi. Luulen että hän auttaa sinua, rakastaahan hän sinua niin ei hän halua sinulle mitään pahaa tapahtuvan.
Viiltelystä.. Eräs ystäväni tässä muutama vuosi sitten sairastui masennukseen ja joka kerta kun hänellä oli paha olo, hän viilteli itseään. Yritin auttaa häntä todellakin parhaani mukaan ! Sitten kun hän ei ajatellut enää pahoja vanhoja asioita, vaan keskittyi tulevaisuuteen, hän lopetti viiltelemisen. Nyt hänellä on käsissä syviä arpia, muistuttamasta "entisestä elämästä" mutta hän on päässyt sen yli. Käpipä hänkin psykologille puhumassa ja se auttoi. Siellä sentään edes joku kuunteli!
Jos et saa läheisiltä apua, hae sitä ammattiauttajilta. He oikeasti kuuntelevat. :)
kun vastasit sentään asiallisesti (toisin kuin eräs ylempänä). Mä oon jotenkin oudosti sopinu itteni kanssa, että ammattiauttajalle en mee. Oon tottunu että tää on mun elämää. Kunnon jutteluseuraa vaan kaipaisin, mutta en sit tiiä uskallanko poikaystävälle avautuu. Tuntuu et jos kerron sille, etten haluu syödä ja että mun pitää laihtuu, ni se ei usko, että se vaan luulee et tää menee ohi, kohta taas syön. Mut ei mee, tää on mussa aina. Ja saakin olla, koska haluun laihtuu. Masennuspuolesta vaan ois mukava päästä eroon, mutta se on ollu mulla jo vuosia. Kai sekin on jo osa mua...
jos masennuksesta haluat eroon niin suosittelen todellakin sitä ammattiauttajalle hakeutumista. saisit todennäköisesti lääkkeet masennukseesi.
itselläni oli vaikea masennus josta pääsin eroon just lääkkeitten ja psykologin avulla. mun syömishäiriöni tosin ei mihinkään lähtenyt, vaikka masennus hävisikin :s (tämä tosin johtunee siitä, että en ole vielä tarpeeksi halukas siitä päästämään irti).
mut juu koita jaksella :)
sillon ku vielä opiskelin kaupungissa. Olen siis pienestä kylästä kotosin.
Vieläki mulle tulee paska olo jos kukaan ei pitkään aikaan käy, tai pyytää vain kun ei muita oo lähellä. yritin minäki aina olla syömätä, mut mulla se käänty siihen et ahmin kaikki mitä eteen tuli lopulta, ja haistatin vitut muille... siis siihen tyyliin et ihan sama mä syön vaanö. se tuntu hyvälle. syödä... sit tulin raskaaksi. nyt lapsia on jo kolme ja kiloja 120 kg. valehtelematta. koko ajan paha olla, kun mies ei enää kiinnostu... 2 kertaa viikossa on sitä. hyvin ä aikoina. huonoina kolmen viikon välein.
Olen sanonu et sen pitää "ruoskia" mua sillä et mä olen lihava, ja sanoo se sanoilla... siis oikeesti sanoa siitä et hei lähetääks lenkille... se ois parempi kuin toi syöminen. mut se ei vaan puhu mitäään... ei se välitä. tuntuu et se haluu vaan kiusata!!! jos lapsia ei ois, oisin varmaan myös viiltelemäs nyt... Vain muksut pitää mut "järissään"!