En oikein tiedä kärsinkö vain jotenkin tavanomaisesta alakulosta vai olenko ns. masentunut? En oikein koskaan ole uskonut masennukseen sairautena... Kaikkiin omiin masentumisiin on ollut selkeästi osoitettavat syyt, miten konkreettisiin ongelmiin voisivat mitkään lääkkeet tepsiä, olen ajatellut. Nyt sitten olen kuitenkin ollut niin maassa, että tulee mieleen voisinko saada apua jostain... Ja ennenkaikkea, tarvitsenko apua?
Huomaan, että vuosien kuluessa (nyt 27) alan olla koko ajan enemmän hajalla ja epätasapainossa. Olen ajatellut, että iän myötä luonteeni tasoittuisi ja olisin vähemmän herkkä, mutta näin ei ole tapahtunut. Vuosien takaiset traumat tuntuvat hallitsevan minua. Itken lähes päivittäin. Vetäydyn sivuun läheisistäni. Olen yrittänyt kertoa heille pahasta olostani, mutta ei kukaan ota sitä tosissaan, koska päällisin puolin elämäni vaikuttaa olevan kunnossa.
Katastrofaalinen isäsuhde (alkoholismia, petoksia) ei jätä minua rauhaan. Elämässä on ollut niin paljon menetyksiä ja valheita, joihin minulla ei ole ollut mitään valtaa. Omista suerustelusuhteistani pakenen aina jossakin vaiheessa, ja yli pääseminen vie vuosia. Päädynkö aina väärään seuraan vai vaadinko liikaa? Miksei mikään tunnu riittävän?
Maailma ympärillä tuntuu niin lohduttoman pahalta, tai lähinnä ihmiset tässä maailmassa. Tuntuu etten jaksa kantaa sitä taakkaa. En kestä sitä pahuutta jota näen joka puolella.
Tässä on vain pieni osa siitä mitä päässäni pyörii. Epäonnistumisen tunne työuran suhteen, jatkuva "jonkin" etsiminen, yksinäisyys, itsetuhoisuus ja katkeruus ovat sitä harmainta arkea.
Voinko saada apua jostain, vai onko tämä se ihan tavallinen tarina?
Huomaan, että vuosien kuluessa (nyt 27) alan olla koko ajan enemmän hajalla ja epätasapainossa. Olen ajatellut, että iän myötä luonteeni tasoittuisi ja olisin vähemmän herkkä, mutta näin ei ole tapahtunut. Vuosien takaiset traumat tuntuvat hallitsevan minua. Itken lähes päivittäin. Vetäydyn sivuun läheisistäni. Olen yrittänyt kertoa heille pahasta olostani, mutta ei kukaan ota sitä tosissaan, koska päällisin puolin elämäni vaikuttaa olevan kunnossa.
Katastrofaalinen isäsuhde (alkoholismia, petoksia) ei jätä minua rauhaan. Elämässä on ollut niin paljon menetyksiä ja valheita, joihin minulla ei ole ollut mitään valtaa. Omista suerustelusuhteistani pakenen aina jossakin vaiheessa, ja yli pääseminen vie vuosia. Päädynkö aina väärään seuraan vai vaadinko liikaa? Miksei mikään tunnu riittävän?
Maailma ympärillä tuntuu niin lohduttoman pahalta, tai lähinnä ihmiset tässä maailmassa. Tuntuu etten jaksa kantaa sitä taakkaa. En kestä sitä pahuutta jota näen joka puolella.
Tässä on vain pieni osa siitä mitä päässäni pyörii. Epäonnistumisen tunne työuran suhteen, jatkuva "jonkin" etsiminen, yksinäisyys, itsetuhoisuus ja katkeruus ovat sitä harmainta arkea.
Voinko saada apua jostain, vai onko tämä se ihan tavallinen tarina?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuulostaapa tutulta. Suosittelen avun hakemista. Itse ajauduin niin lähelle reunaa, että valittavana oli enää tapanko itseni vai haenko apua. Vasta siinä pisteessä kykenin olemaan "heikko" ja hakemaan apua. Jossakin sisällä poltti vielä se tahto, joka sanoi etten voi antaa periksi.
Ajattelin ja toimin aikaisemmin hyvin samalla tavalla kuin sinä. Olen jopa saman ikäinenkin kuin sinä. Minä käyn hyvin varoittavasta esimerkistä sinulle.
Älä anna tilasi mennä liian pahaksi ennen kuin haet apua. Mitä syvemmälle joutuu sen vaikeampaa ja kauemman aikaa vie tervehtyminen. Anna mielenterveysalan ammattilaisten määritellä se tarvitsetko apua vai et. Olen kyllä sitä mieltä, että jos ihminen miettii, että tarvitseeko hän apua, niin silloin hän tarvitsee sitä.
Masennus on sairaus eikä sille monestikaan ole mitään selkeää ja yksiselitteistä syytä. Masentuneelle tyypillistä on, ettei hän kykene määrittelemään mitään selvää syytä tilalleen. Itsetuhoisuus ja vetäytyminen ihmissuhteista ovat jo vakavia oireita, joita ei ole syytä vähätellä. Nyt vain hakemaan apua, jotta tilasi ei mene enää pahemmaksi.
Ota yhteyttä työterveyslääkäriisi tai jos työpaikallasi on työterveyspsykololgi, ota suoraan yhteyttä häneen. Hän tekee ensimmäisellä kerralla kartoituksen missä mennään ja neuvoo jatkot. Itse kävin juuri työpaikkani psykologilla ja sovimme viidestä käynnistä hänen luonaan. Sen jälkeen, jos tarvetta vielä on, neuvotellaan jatkoista. Yksistään lääkkeet eivät pitemmän päälle ole hyvä vaihtoehto, jos on syvästi masentunut, niin silloin on lääkkeet tarpeen. Lisänä tarvitaan kyllä sillä terapiaakin.
Voimahali, toivon parempaa huomista, olen ajatuksissani tukenasi.
Minulla on pitkälti samanlaisia oireita kuin sinulla, olen samanikäinen nainen. Olen ollut alakuloinen jo jonkin aikaa, elämä ei oikein jaksa innostaa, mistään en tunnu saavan todellista iloa. Minullakaan ei minkään pitäisi ulkoisesti olla huonosti. Lapsuuteen ja yhä aikuisuuteen kuuluu masennusta sairastava äiti ja sitä kautta vaikea äitisuhde. Viimeaikoina on myös ollut paljon suuria elämänmuutoksia.
Itku tulee joskus kesken työpäivän, en jaksaisi keskittyä työhön. Haluaisin olla samalla tavalla huolettoman iloinen ja kujeileva kuin ennen, tuntuu kuin olisin henkisesti nujerrettu. Tunnen huonoa omaatuntoa että mieheni joutuu kärsimään vaihtelevista mielialoistani, ja välillä olen todella ärtyisä ja minun on vaikea olla läsnä tässä hetkessä.
Tulevaisuutta kuitenkin haluan suunnitella ja haaveilen lapsista yms. mikään muu ei oikein tunnu selkeältä. Olen väsynyt tähän pahaan oloon.
Olen nyt ottanut yhteyttä kuntani terveyskeukseen ja menen sinne juttelemaan. Toivottavasti asiat alkavat siellä auta. En osaisi yksinkään eteenpäin. 'Diagnoosiani' en uskalla yksin lähteä arvaamaan, sen saa ammattilainen katsoa. Normaalilta tämä olotila ei ainakaan tunnu.
Sinunkin kannattaa hakea apua, ei ole mitään mieltä kärvistellä yksin. Sittenhän ainakin selviää oletko masentunut, ja saat apua.