10 vuotta se kesti

Olen aina ollut normaalia "kovempi" röpöttelijä, viina on "sopinut" minulle siten että en ole mokaillut, sekoillut tai riidellyt kenenkään kanssa, yleensä vaan pitänyt vähemmän juoneista heikompikuntoisista kavereista ja ystävistä huolta. Krapulaakaan ei minulle juuri tule - mitä nyt väsyttää. Näin erityisesti nuoruusaikana. 10v sitten alkoi kuitenkin lähinnä olut/viini maistumaan (tietoisella päätöksellä) joka ikinen päivä ensin pari tuoppia joka ilta, sitten 3, 4, 5, ja vuosi sitten meni säännöllisesti joka ilta 6 pitkää. Viikonloppuna sitten tuon normaaliannoksen päälle vielä vähintään toinen mokoma pe/la.
(Toisaalta jos on ollut pakko olla selvänä esim. joitakin päiviä putkeen olen siihen vaikeuksitta pystynyt ilman mitään oireita.)
Tuossa vaiheessa oikeastaan ensimmäisen kerran havahduin siihen miten paljon aikaa ja energiaa juomiseen menee. Sen verran taustaa että olen aina pitänyt ravinnostani/vitamiinitasapainosta huolta, käynyt lääkärisssä säännöllisesti (kaikki arvot aina normaalit) urheillutkin hiukan ja tehnyt (edelleen) menestyksellisesti töitä vaativissa tehtävissä. Puolivuotta sitten alkoi tapahtua jotain... muutaman tavallista pahemman kännin jälkeen alkoi "omaatuntoa" kolkuttaa ja ajatukset juomisen vähentämisestä tulivat useammin ja useammin mieleen. Ajattelin; hetkinen, täytyyhän elämässä olla muitakin mielihyvää tuottavia asioita kuin opiskeluajoilta periytynyt huikkaaminen. Jäin pohtimaan - olisiko aikustumis- itsenäistymisprosessini jäänyt hiukan kesken... Tähän vaikuttivat myös rehellisen rakentavat keskustelut asiasta vaimoni kanssa. Ilman sen kummempaa erillistä päätöstä juomiseni luonne muuttui, nyt olen muutaman kuukauden ajan juonut alle riskirajan sen 1-2 lasia punaviiniä iltaisin, tai ollut tyystin juomatta. Jotenkin ei enää maistu eikä mieli kaipaa sitä "puuduttavaa" pöhnää. Saapa nähdä meneeköö tässä seuraavat 10v näin vai miten. Joka tapauksessa elämä maistuu nyt paremmalta kuin muistinkaan sen olevan!