kerronpa nyt sitten, mun "tarinani". Elikkäs asun ulkomailla ja tapasin ihanan miehen ja alettiin seurustelemaan. Jotenkin asiat menivät niin, että ehkäisystä ei tullut puhetta ollenkaan vaan pelasin onnella. En kaipaa kommentteja siitä kuinka typerää se oli sillä tiedän sen varsin hyvin ja kadun tosi paljon. Ja muutenkin oon jälkeenpäin ajatellut et ties mitä tauteja yms. oisin voinut saada. No sitten mulla alkoi tosiaan tulla tosi paha olo koko ajan, en pystynyt lähtemään ulos enään niin usein, koko ajan väsytti aivan törkeästi (nukahdin heti jos istahdin), ja kaikki hajut alkoi ällöttää (mm. rasvat, ruuat, tupakka...). Tupakkaa en voinut enää polttaa, en juoda mitään alkoholia enkä kahviakaan kun kaikki oksetti. Tosiaan takaraivossa alkoi kytemään ajatus raskaudesta. Mainitaan nyt vielä että kuukautiset minulla oli koko ajan, ei ehkä niin runsaat, mutta olipa kuitenkin. No tein sitten raskaustestin ja parissa sekunnissahan siihen tuli ne kaks viivaa. No sitten alkoi pohtiminen, että onko mahdollista pitää lasta vai ei. Tosiaan mulla ei ole koulutusta, ei ammattia, ei tavallaan ees työpaikkaa, ei edes asuntoa, en puhu sen maan kieltä missä olen jne. Kerroin tietenkin poikaystävälle ja sitten mietittiin. Välillä musta tuntui että hän haluis pitää lapsen, koska hän piti kättä vatsalla ja "suuteli" vatsaa jne. Loppujen lopuks mä olin sitä mieltä et pidän lapsen. No sitten tulikin järkytyksenä se et poikaystävä ei ollutkaan vielä valmis niin suureen askeleeseen. Itse lähdin suomeen sitten terveyskeskukseen yms. Poikaystäväni ei tullut mukaan.
Suomessa sitten kerroin äidilleni ja kavereille mitä on tapahtunut ja oikeastaan äitini vaikutti eniten päätökseeni että en pidä lasta. Hänen kommenttinsa olivat lähinnä että se pilaa elämäsi ja joudut olemaan loppuelämäsi yksin jne.
No varasin sitten ajan aborttiin. Jouduin kuitenkin soittamaan sinne ennen varattua aikaa koska mulla oli kipua munasarjoissa. sieltä sanottiin että jos pahenee ennen huomista niin tule tänne, koska raskaus voi olla munanjohtimessa. Illalla en voinut enää kävellä joten menin sairaalaan. No koko kipu johtui vaan imusolmukkeiden turpoamisesta joka taas johtui sukupuoliherpeksestä (mitä taas tästä opimme). Sain sitten siihen lääkkeet. No seuraava vaihe oli tosiaan abortti päivä joka tehtiin kaavinnalla. Olin koko päivän yksin siellä sairaalassa vaan odottamassa vuoroani, olisi ollut ihanaa jos joku olisi ollut pitämässä kädestä kiinni tai sanomassa että kaikki menee hyvin. No pääsin kuitenkin kotiin lepäämään.
No sitten seuraavana päivänä mulla nousi kuume. Ja tämähän tarkoittaa tosiaan kohtutulehdusta tai jotain muuta sellaista. En samana päivänä päässyt sairaalaan vaan yritin sitten seistä kylmässä suihkussa puolen tunnin välein että n. 40 asteen kuume laskis. Kävelemään en kunnolla pystynyt. Aamulla sitten sairaalaan taas, ja kohtuun tosiaan oli jäänyt jotain kudosta (kuullostaa tosiaan aivan karmealta). No jouduin sitten uudelleen kaavintaan ja sain kahdet antibiootit lisää. Tämän jälkeen siis söin n. 10 tablettia päivässä. No sen jälkeen sitten makailin viikon kotona ihan paskana.
Mä en halua pelotella tälläkään tarinalla ketään, mutta asiat voi tosiaan mennä näin. Sanotaan että näiden operaatioiden jälkeen on ollut vaikeaa. Mun on oikeestaan joka päivä tehtävä töitä sen eteen et jaksan nousta sängystä. Mä ajattelen sitä pientä joka päivä. Mä näin sen kuvan. Ajattelen esim. et jos on olemassa taivas niin mä en koskaan edes halua mennä sinne, koska en pysty katsomaan sitä pientä silmiin. Usein myös ajattelen et mä olin sen äiti ja mun ei ois pitäny antaa mitään pahaa tapahtua sille. Aluksi itkin jatkuvasti iltaisin ja aamuisin. Nyt vain silloin tällöin. Raskaana olevia ihmisiä on vieläkin vaikea nähdä ja vauvoihin on vaikea suhtautua.
Mutta silloin mä päätin näin, enkä voi sitä enään muuttaa. Pakko vaan oppia elämään sen ratkaisun kanssa. Jos voisin nyt sen muuttaa valitsisin varmaan toisin.
Toivottavasti tästä on jollekin apua vaikka ihan karmea tarina onkin.
Suomessa sitten kerroin äidilleni ja kavereille mitä on tapahtunut ja oikeastaan äitini vaikutti eniten päätökseeni että en pidä lasta. Hänen kommenttinsa olivat lähinnä että se pilaa elämäsi ja joudut olemaan loppuelämäsi yksin jne.
No varasin sitten ajan aborttiin. Jouduin kuitenkin soittamaan sinne ennen varattua aikaa koska mulla oli kipua munasarjoissa. sieltä sanottiin että jos pahenee ennen huomista niin tule tänne, koska raskaus voi olla munanjohtimessa. Illalla en voinut enää kävellä joten menin sairaalaan. No koko kipu johtui vaan imusolmukkeiden turpoamisesta joka taas johtui sukupuoliherpeksestä (mitä taas tästä opimme). Sain sitten siihen lääkkeet. No seuraava vaihe oli tosiaan abortti päivä joka tehtiin kaavinnalla. Olin koko päivän yksin siellä sairaalassa vaan odottamassa vuoroani, olisi ollut ihanaa jos joku olisi ollut pitämässä kädestä kiinni tai sanomassa että kaikki menee hyvin. No pääsin kuitenkin kotiin lepäämään.
No sitten seuraavana päivänä mulla nousi kuume. Ja tämähän tarkoittaa tosiaan kohtutulehdusta tai jotain muuta sellaista. En samana päivänä päässyt sairaalaan vaan yritin sitten seistä kylmässä suihkussa puolen tunnin välein että n. 40 asteen kuume laskis. Kävelemään en kunnolla pystynyt. Aamulla sitten sairaalaan taas, ja kohtuun tosiaan oli jäänyt jotain kudosta (kuullostaa tosiaan aivan karmealta). No jouduin sitten uudelleen kaavintaan ja sain kahdet antibiootit lisää. Tämän jälkeen siis söin n. 10 tablettia päivässä. No sen jälkeen sitten makailin viikon kotona ihan paskana.
Mä en halua pelotella tälläkään tarinalla ketään, mutta asiat voi tosiaan mennä näin. Sanotaan että näiden operaatioiden jälkeen on ollut vaikeaa. Mun on oikeestaan joka päivä tehtävä töitä sen eteen et jaksan nousta sängystä. Mä ajattelen sitä pientä joka päivä. Mä näin sen kuvan. Ajattelen esim. et jos on olemassa taivas niin mä en koskaan edes halua mennä sinne, koska en pysty katsomaan sitä pientä silmiin. Usein myös ajattelen et mä olin sen äiti ja mun ei ois pitäny antaa mitään pahaa tapahtua sille. Aluksi itkin jatkuvasti iltaisin ja aamuisin. Nyt vain silloin tällöin. Raskaana olevia ihmisiä on vieläkin vaikea nähdä ja vauvoihin on vaikea suhtautua.
Mutta silloin mä päätin näin, enkä voi sitä enään muuttaa. Pakko vaan oppia elämään sen ratkaisun kanssa. Jos voisin nyt sen muuttaa valitsisin varmaan toisin.
Toivottavasti tästä on jollekin apua vaikka ihan karmea tarina onkin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
tarina on todellakin aika karsea, ja olen vakuuttunut, ettei siitä taatusti ole apua kenellekään!
Paitsi sinulle, sait sen kirjoitettua ja sinulla on varmasti parempi olo - sehän on yksi palstan tarkoituksista :)
Jatkossa järki käpälässä!
Kyllä tuo tarina voi auttaakin jotain.
Tuoa tarina saa miettimään vielä kerran omaa valintaa. Abortti ei ole sama kuin kampaamossa käynti, sairaalasta ei palata ylpeä uudesta olotilasta.
Abortti voi olla karsea.
Siksi abortti kannattaa tehdä vain tarkan harkinnan jälkeen. Aborttia ei voi perua kun sen on kerran tehnyt.
Abortti kannattaa tehdä vain silloin kun mikään muu vaihtoehto ei ole millään mahdollista.
Voimia sinulle alkuperäisen tarinan kirjoittaja!
Toivon että jonakin päivänä sinulla on parempi päivä ja ehkä löydät vierellesi luotettavan miehen joka haluaa jakaa elämänsä kanssasi tai sitten kohtaat jotain muuta hyvää!
Muista että vaikka kuinka katuisit, et saa tehtyä tekemättömäksi. Voit vaikuttaa enää ainoastaan tulevaisuutesi!
moi!
olen kokenut jotain samaa..
millä viikolla olit kun kaavinta tehtiin?
voimia sinulle!
Ja jos ette niin miten menee nykyään?
ja vinkki: vähennä noin 99% sanojen "tosiaan" ja "no" käyttöä. No miksikö? Ku ne tosiaan aikas hyppäs silmään sen sata kertaa.
oppia laskemaan. Sanaa tosiaan käytettiin 8 kertaa ja sanaa no 11 kertaa. Joten siinä sinun sadat kerrat.
Kuulosti vähän mun tarinalta.Mä ja mun ns.miesystävä ollaan jo 30-vuotiaita.Lapsi oli tervetullut miehenikin puolesta, mutta sitten hän tulikin katumapäälle, kun olin viikolla 9. Tein abortin, koska hän ei ollut valmis, hän oli mukamas niin sekaisin näin isosta asiasta, hänen elämänsä ei ollut vielä valmis näin isoa asiaa kohtaamaan ym.
Joo, mies menee nyt eteenpäin, ei murehdi aborttia, mutta mä murehdin ja suren.Joka päivä käy mielessä.Mun siskokin on raskaana, mutta eipä paljon huvita nähdä sen kasvavaa vatsaa,mulla ahistaa raskaana olevat naiset, niitä kun tuntuu olevan jokapuolella minne meenkin..Mä kadun syvästi mitä tuli tehtyä.Mä kuiteskin halusin lapsen, mutta tein abortin miehen painostuksesta ja kavereidenkin..no,joo loppupeleissä päätöshän oli mun, mutta paljon sain kuulla kuinka ei kannata lasta tehdä yksin ym.En mukamas pärjäisi yksin sen kanssa.
Olen saman miehen kans vieläki, mutta viha ja inho jostain syystä kasvaa sitäkohtaan.Milloinkahan tämä suru väistyisi pois ja voisi elää normaalisti.Ei varmaan ikinä,oonhan mä tappanut oman lapseni...
Ollaan vielä yhdessä miehen kanssa ja meillä menee jo paremmin. Aluksi olin tosi masentunut koko jutusta ja halusin enemmän sulkeutua itseeni ja kokea että se on mun suru ja mun ongelma. Mut päivä päivältä tuntuu paremmalta ja se heijastuu parisuhteeseenkin. Aluksi mä vaan huusin ja riehuin ja tiuskin ja itkin, mut nykyään kaikki oikeestaan hyvin. Joskus vaan ihmettelen et miten helposti mies sen toisaalta otti, tai ainakin siltä se näyttää. Mut vaikka mulla oli vaikeeta ni onneks se jakso ymmärtää ja anto tilaa olla myös yksin. Mulla oli sillon tollanen vihavaihe kun olin suomessa kaikissa kivuissa. Mut sitten tajusin et jos nyt tavallaan tipun oikeen syvään masennukseen (jos niin voi asian ilmaista) niin mä tarviin ihmisen joka ottaa mut kiinni. Ja se on oikeestaan ollut sitä. Mun tunteet on lähinnä vaan pettymystä itteeni etten ollut niin rohkea siihen päätökseen. Tuntuu jotenkin syylliseltä ajatella edes että tulevaisuudessa saa "toisen" lapsen... Varsinkin satutti kun mies puhui että jos parin vuoden päästä sitten. Tuli sellainen olo et miks helvetissä asiat ois silloin eritavalla.
Tosiaan ei ollut tarkoitus masentaa ketään, ja ehkä pohjimmiltaan halusinkin vaan purkaa ajatuksiani ja kuulla jos jollain on samanlaisia.
Ja anteeksi jos kirjoitustyylini tökkii...
Ja vielä kysymykseen et olin jo raskausviikolla 10 :/
elämää. Se mikä ei tapa, vahvistaa.
t. 2 lapsen äiti
ps. kuulosti oikein hienolta tuo tekstisi ilman niitä ylimääräisiä täytesanoja :-)