Nyt ynnätään perusteellisesti yhteen yksinäisyyden syyt! Miksi jotku ihmiset joutuvat olemaan yksin, miksi heillä ole läheisiä ihmissuhteita? Keskustelun potkaisen alkuun esittämällä omat yksinäisyyteni syyt. Ykkösenä on olennaisin syyt, kakkosena toiseksi merkittävin jne.
1) Olen ERILAINEN. Kyse ei ole mistään teiniangstista, vaan todellisesta erilaisuudesta suhteessa muihin. Joku voisi sanoa luonnehtia erilaisuuttani vammaksi tai identiteettihäriöksi. Niin tai näin, erilaisuuteni myös näkyy ulos päin ja herättää ihmisissä hämmennystä ja jopa torjuntaa. Koska elämäni on erilaista erilaisuuteni takia ja erilaisuuteni on harvinaista laatua, samanhenkisten ihmisten löytäminen on ollut vaikeaa.
2) Olen ERISTÄYTYNYT. Opiskelut - ja opiskelukaverit - on jo takanapäin ja työ, jota teen on itsenäistä eli minulla ei ole työkavereita. En myöskään harrasta mitään sellaista, mitä tehdään yhdessä.
3) En ole YMMÄRTÄNYT HANKKIA YSTÄVYYSSUHTEITA NUORENA tai varhaisessa aikuisiässä. Tai jos minulla on ollut kavereita, en ole jostain syystä saanut syvennettyä suhteita tai pitänyt niitä yllä. 3-kymppisenä uusien ystävien hankkiminen on vaikeaa. Kaikilla ikäisilläni on vakiintuneet elämät: parisuhde, ystäväpiiri, harrastukset, työ. Aikaa tutustua uusiin ihmisiin ei kerta kaikkiaan ole.
4) Pohjimmiltaan saatan kärsiä KYVYTTÖMYYDESTÄ LUOTTAA ihmisiin. Olin kiusattu ja yksinäinen suurimman osan kouluaikaa, mikä on varmaan vaikuttanut ihmissuhteisiini. Minun täytyy saada tuntea, että seurani on toivottua ja haluttua, muuten en sitä tarjoa. Ihmissuhteisiini liittynee monenlaisia pelkoja, joita en ole ehkä itsekään perusteellisesti käsitellyt. Kuka ties olen myös pinnallinen, tai tunteeton ja itsekeskeinen.
5) Ehkä olenkin ERAKKOLUONNE. En kuitenkaan ole estynyt tai epäsosiaalinen tai jännitä ihmisten seurassa. Olen mm. asunut pari vuotta opiskelija-asuntolassa, jossa tulin toimeen kaikkien kanssa. Arvostan kuitenkin omaa rauhaa ja myös yksinoloa. Luulen, että erakoituminen on sittenkin enemmän seurausta kohdasta 1, kuin todellinen luonteenpiirteeni.
1) Olen ERILAINEN. Kyse ei ole mistään teiniangstista, vaan todellisesta erilaisuudesta suhteessa muihin. Joku voisi sanoa luonnehtia erilaisuuttani vammaksi tai identiteettihäriöksi. Niin tai näin, erilaisuuteni myös näkyy ulos päin ja herättää ihmisissä hämmennystä ja jopa torjuntaa. Koska elämäni on erilaista erilaisuuteni takia ja erilaisuuteni on harvinaista laatua, samanhenkisten ihmisten löytäminen on ollut vaikeaa.
2) Olen ERISTÄYTYNYT. Opiskelut - ja opiskelukaverit - on jo takanapäin ja työ, jota teen on itsenäistä eli minulla ei ole työkavereita. En myöskään harrasta mitään sellaista, mitä tehdään yhdessä.
3) En ole YMMÄRTÄNYT HANKKIA YSTÄVYYSSUHTEITA NUORENA tai varhaisessa aikuisiässä. Tai jos minulla on ollut kavereita, en ole jostain syystä saanut syvennettyä suhteita tai pitänyt niitä yllä. 3-kymppisenä uusien ystävien hankkiminen on vaikeaa. Kaikilla ikäisilläni on vakiintuneet elämät: parisuhde, ystäväpiiri, harrastukset, työ. Aikaa tutustua uusiin ihmisiin ei kerta kaikkiaan ole.
4) Pohjimmiltaan saatan kärsiä KYVYTTÖMYYDESTÄ LUOTTAA ihmisiin. Olin kiusattu ja yksinäinen suurimman osan kouluaikaa, mikä on varmaan vaikuttanut ihmissuhteisiini. Minun täytyy saada tuntea, että seurani on toivottua ja haluttua, muuten en sitä tarjoa. Ihmissuhteisiini liittynee monenlaisia pelkoja, joita en ole ehkä itsekään perusteellisesti käsitellyt. Kuka ties olen myös pinnallinen, tai tunteeton ja itsekeskeinen.
5) Ehkä olenkin ERAKKOLUONNE. En kuitenkaan ole estynyt tai epäsosiaalinen tai jännitä ihmisten seurassa. Olen mm. asunut pari vuotta opiskelija-asuntolassa, jossa tulin toimeen kaikkien kanssa. Arvostan kuitenkin omaa rauhaa ja myös yksinoloa. Luulen, että erakoituminen on sittenkin enemmän seurausta kohdasta 1, kuin todellinen luonteenpiirteeni.
Vastaukset 14
Vanhimmat
olikoha tämäkin jonkun teekkarin vittuilua surulle?
Et lukenut juttuani tarkkaan. Katso uudestaan kohta 1 ja mieti haluaisitko sinnä olla hyvin erilaisen ihmisen ystävä. Eräs ihminen jota olin pitänyt ystävänäni sanoi minulle, ettei kehtaa liikkua kaupungilla kanssani.
Hmmm. Enpä ole aivan varma, onko tuo kohta 1) mikään varsinainen peruste. Voisitko ehkä hieman tarkentaa, mitä sillä tarkoitat?
Voisin ymmärtää, että yksinäisyyttä aiheuttaa erilaisuus suhteessa tiettyihin sidosryhmiin. En oikein usko tuollaiseen universaaliseen erilaisuuteen. Jos on kiinnostunut aivan eri asioista kuin esimerkiksi opiskelutoverinsa, voi olla vaikea syventää kontakteja hyvänpäiväntuttujen kanssa kaveruudeksi. Mutta silti niitä samanhenkisiä ihmisiä on jossain -yleensä.
Aika hyvin eritelty silti, Suru. Tosin aika lohduttomalla tavalla sikäli, että asian muuttaminen tuntuu aika vaikealta.
Jos nyt erittelen omaa tilannettani.
Pääasiallinen syy yksinäisyyteeni on pitkä perinne. Koulussa kiusattiin, vaikka jokunen näistä kiusaajista oli "kaveri". Tätä kesti sitten yläasteen loppuun asti. Lukiossa otin sellaisen asenteen, että olen kaikkien yläpuolella ja tiedän kaikki asiat. Se tuli ihan luonnostaan. Uskon, että minua pidettiin todella idioottina, ja ihan oikeutetusti. Aloin kärsiä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Koko ajan minulla oli yksi harrastus, jossa sentään sain olla rauhassa. Pidin siitä, mutta välillä otin saman vittumaisen asenteen sielläkin.
Sitten aloitin yliopistolla. Tulin mukaan kesken lukuvuoden, joten jäin paitsi niistä tutustumis- ja orientoitumisohjauksista. Roikuin vuosikurssien välissä enkä tuntenut juuri ketään. Samaan aikaan kärsin edelleen sosiaalisten tilanteiden pelosta. Jätin luentoja ja kokonaisia kursseja väliin.
Nyt opinnot ovat loppupuolella. Olen päässyt pelosta yli pikkuhiljaa, ja voin liikkua ihan normaalisti. Tosin kavereita ei ole vieläkään, mutta nykyään sentään voisi olla. Jotenkin kaikki opiskelijatoverit ovat vain erilaisia kuin minä. Eri harrastukset, eri asenteet. Tiedän, että samanlaisia ihmisiä on, mutta olen vain "väärällä" alalla.
Olen itsekin nykyään aika eristäytynyt. Olen lakannut käymästä ulkona, koska se ei johtanut mihinkään.
Pääsyy yksinäisyyteeni on 1) historia. Uskallan sanoa, että olen tavallaan vain ajautunut tähän. Toiseksi tärkein syy on 2) ylpeys/epävarmuus sen takana. Jos johonkin ihmiseen vähän tutustun, ei tuttavuus koskaan etene sen pidemmälle. Minun pitäisi kai olla aktiivinen, mutta epäilen aina, haluaako hän olla seurassani. Useimmilla ihmisillä kuitenkin on jo elämä.
Lisäksi vaikuttaa 3) sosiaalisten taitojen puute. En osaa puhua muusta kuin työstä/opiskelusta ja ehkä politiikasta, sillä en ole koskaan mistään muusta puhunut. En osaa käyttäytyä.
Uh, tulipas synkkää tekstiä. Todellisuudessa minulla menee erittäin hyvin.
"Todellisuudessa minulla menee erittäin hyvin". Jos ihmissuhteet eivät ole tärkein asia ihmiselle, niin silloin yksinäisyys tuskin vakavammin pilaa elämän laatua.
Okei, täsmennän hieman tapaustani. Minun kohdalla ei todellakaan ole kyse "universaalista erilaisuudesta", vaan aivan konkreettisesta erilaisuudesta. Joka näkyy ulos päin. Minua tuijotetaan kadulla, ihmiset kuiskivat toisilleen ja perääni jopa huudellaan. Kuulun hyvin pieneen vähemmistöön. Kuten jo toiselle vastasinkin, ihmiset jopa saattavat hävetä seuraani.
Saanko kysyä, miksi sinua kiusattiin koulussa?
"Minun pitäisi kai olla aktiivinen, mutta epäilen aina, haluaako hän olla seurassani. Useimmilla ihmisillä kuitenkin on jo elämä."
Aivan. Itse pidän itseäni hyvänä seuralaisena ja sujuvana jopa uutta antavana keskustelijana. Elämäni on myös ollut mielenkiintoista ja minulla on ollut mahdollisuus tarkkailla yhteiskuntaa erilaisesta kulmasta. Siitä huolimatta seurani ei tunnu kiinnostavan pitemmän päälle. Jos minä en pidä yhteyttä ihmisiin, ei kukaan soita minulle. Ainoat ihmiset, jotka soittavat minulle, ovat siskoni ja äitini. Olen tavallaan kiukustunut tähän yksipuolisuuteen, ja loukkaantuneena jättänyt yhteydenpidon. Kyllä ystävyyden sentään pitää perustua molemminpuolisuuteen. Ja huom! Siihen lankaan en onneksi ole sortunut, että olisin alkanut tuttavilleni purkaa elämän tuskaani. Luulen, että se jos mikä karkottaa ihmisiä.
Luulisin, että sinun epäluulosi siitä, haluaako joku olla seurassasi, johtuu kiusatuksi/torjutuksi tulemisesta nuoruudessa. Se on ollut niin vahva viesti - sinä et ole haluttu - että olet ehdollistunut sille. Mitään todellisia perusteita epäilyillesi ei varmaan ole. Minusta tuntuu, että koska olet pääsemässä pois sosiaalisten tilanteiden pelosta, sinulla on vielä hyvät mahdollisuudet luoda ystävyyssuhteita.
Voisiko olla kohdallani niin, että en sittenkään uskalla heittäytyä läheisiin suhteisiin ihmisten kanssa? Ihmissuhteet, etenkin läheiset, vaativat syvyyttä ja henkilökohtaisuutta, jakamista, itsensä paljastamista. Ehkä todellakin olen etäinen.
No joo, ensinnäkin totean, että ymmärsin sinut aluksi väärin. Luulin sinun tarkoittava erilaisuudella jonkinlaista henkisen puolen erilaisuutta. Niin surullista kuin se onkin, tuo ulkomuodollinen erilaisuus on käytännön elämän kannalta varmasti merkittävämpää. Sitä kun ei voi tarvittaessa teeskennellä pois.
Ihmettelen silti, miten joku ei kehtaa liikkua toisen ihmisen seurassa. Toki olemukseltaan hyvin poikkeavan ihmisen nähdessään aina hätkähtää -samalla tavalla kuin nähdessään jotain muuta harvinaista. Ja joskus on varmasti vaikea erottaa, onko tämä hämmennys luonteeltaan negatiivista, positiivista vai siltä väliltä. En pyydä sinua enää tarkentamaan asiaa, koska et sitä selvästikään halua tehdä. Sanonpahan vain, että jonkin aikaa useimmat ihmiset varmasti nolostelevat erikoisen ihmisen seuraa. Voisin kuvitella itsellenikin käyvän niin, että olisin hämilläni tiettyjen ihmisten seurassa, mutta kyllä siihen pitäisi tottua, jos vain haluaa.
Minua kiusattiin koulussa kai siksi, että olin niin kiltti. En halunnut tehdä mitään väärin ja koin syyllisyyttä pienimmästäkin rikkeestä. Olin siis mallioppilas, ja sain tietysti kuulla siitä, että en "uskaltanut" tehdä sitä tai tätä. Lisäksi olin nuorempana vähän pyöreä, mutta en tiedä sitten mikä oli todellinen syy. Mielikuvitusta luokka"tovereillani" tuntui riittävän. Aika tavallinen tarina.
Tuo yhteydenpidon yksipuolisuus on kyllä tuttua. Kokemukseni on hyvin samantyyppinen. Jossain vaiheessa toisen osapuolen hiljaisuudesta voi tehdä sen johtopäätöksen, että on parempi antaa olla.
Mutta tuota jakamista ja paljastamista olen pohtinut jonkin verran. Se on hieman ongelmallista, jos ei koe elämänsä olevan aivan mallillaan. Jos tutustuu uuteen ihmiseen pintapuolisesti, on vähän vaikeaa yrittää syventää keskustelua. Itse pidän hyvin ikävänä sitä, kun joku kysyy vaikkapa sitä, miten juhlistin uuttavuotta tms. Nykyään olen alkanut valehdella, koska en viitsi sanoa, että olin yksin kotona. Eipä tuota juuri kukaan nykyään kysykään, mikä on tavallaan helpotus. Tavallaan on vaikea kertoa mitään itsestään tai omasta elämästään, jos ei halua heti paljastaa olevansa yksinäinen tai onneton. Ja kuka on valmis puolitutulle ihmiselle tuollaista kertomaan? Tässä on kai ylpeyttä vähän mukana. Ja kun sitten jää väistämättä etäiseksi, yhteydenpito jää täysin muodolliseksi.
Siis yritän sanoa, että on hyvinkin mahdollista, että ihmissuhteiden kehittäminen vaatisi sinultakin enemmän avautumista sopivan tilanteen tullen. Ihan toinen juttu onkin se, mitä kannattaa kertoa. Enpä tiedä. Voi olla, että ns. normaalit ihmiset pitävät muodollista asennetta todellakin juuri muodollisena, ja tällöin tuttavuus jääkin sille tasolle kunnes kuihtuu pois. Jos täydestä sydämestään uskaltaa puhua vain todelliselle ystävälle ja ystävän löytäminen vaatii sydämensä avaamista, ollaan aika tavalla umpikujassa.
No, minä en kuitenkaan osaa neuvoa ketään.
Tuli tuossa mieleeni, sen kummemmin puuttumatta muuhun keskusteluun, että aika usein yhteydenpito kavereiden kesken on jollain tavalla toispuolista. Helposti ajaudutaan tilanteeseen jossa vain toinen ottaa yhteyttä, ilman että se tarkoittaisi sitä ettei se toinen haluaisi olla tekemisissä. Syynä voi olla yksinkertaisesti se että toinen on yleisesti ottaenkin aktiivisempi osapuoli, tai elämäntilanteen kiireet, tottumus yms. yms. Kyllä sen haluttomuuden olla tekemisissä huomaa sitten muistakin asioista kuin siitä kumpi ottaa yhteyttä, jos siitä on kysymys. Mites sitten jos molemmat kaverukset vain odottelevat kotosalla soittoa jota koskaan ei tule, ajatellen ettei se toinen halua olla tekemisissä kun ei siitä kerran mitään kuulukaan...
En ole ajatellutkaan niin, että joku ei halua olla tekemisissä kanssani, jos ei puhelua tule. Olen ajatellut, että on kiireitä, ei raaski soittaa jne. Mutta kyllähän se kertoo myös siitä, että ei ole toiselle kovinkaan tärkeä ihminen, jos yhteydenpito ei ole välttämätöntä, ettei ole tarvetta pitää yhteyttä.
Itselläni on ainakin sellaisiakin ystäviä joista ei joulukorttia enempää kuulu moniin vuosiin. Sitten kun taas kohdataan niin olisi kuin eilen oltais nähty. Ystävyyttä ja kaveruutta on monenlaista...
Moro!
Sinulla on tuossa tosi hyvä "se tavallinen tarina" eli syitä yksinäisyyteen.
Kerronpa tässä oman versioni joka ei hirveäsi eroa sinun versiostasi.
OLEN ERISTÄYTYNYT
Sama pätee tänne. Itse olen hirveän urakeskeinen vaikka vielä opiskelenkin. Ensin työ sitten huvi. Tätä ei monikaan ihminen nykypäivänä hyväksy. En tämän luonteenpiirteen takia pysty kokoajan olemaan käytettävissä. Lisäksi työ on sellainen intohimo että muut eivät paljon jaksa innostua siitä keskustelemaan.
EN YMMÄRTÄNYT HANKKI.....
Tämä on ihan totta. Jo vähän yli kaksikymppisillä on niin tiukka sosiaalinen verkosto, että siihen on hyvin vaikea ulkopuolisena päästä mukaan.
ERAKKOLUONNE
Itse viihdyn hyvin yksinäni ja kaipaisin seuraa aina välillä. Tosiassa ihmissuhteet on "tupla tai kuitti", Tarkoittaen sitä että ketään ei kiinnosta osapäivä ystävyys.
HISTORIA
Itse olen ollut koulukiusattu. Tämä on varmastikin vaikuttanut omaan luonteeseeni. Tämä näkyy ainaisena riittämättömyyden tunteena, ja omien vikojen kertomisena ennen kuin muut ne huomaa. Lisäksi minulla on kova halu päteä koska kaikki on aina kertonut kuinka huono olen. Teini-ikäisenä minulla oli tapana sanoa "jos ihmiset ei voi pitää minusta, ainakin ne tulee arvostamaan minua ja ellei ne voi minua rakastaa ne tulee pelkäämään mua." = lapsellista teiniangstia, mutta pitää silti mukanaan hitusen totuutta.
Oma lisäni syihin on
YHTEISKUNNAN VAATIMUKSET
Työelämä on nykyään armottoman kovaa. Jos työpaikkaa täytyy kuukauden sisällä vaihtaa paikkakunnalta tai jopa maasta toiseen, niin tilaa ystävyydelle ei paljon ole. Lisäksi hyvinvointiyhteiskuntaa tuskin tulee olemaan 20 vuoden päästä. Itse ainakin ajattelen usein että on riittävän vaikea pitää huolta itsestään saati sitten muista. Muut ihmiset äkkiä tulkitsee tämän itsekkyydeksi, mutta minä en vain halua tuottaa kenellekään pettymystä.
Tässä oli minun kommenttini, toivottavasti joku saa näistä jotain irti :)
Myös minun yksinäisyyteeni on osittain syynä tuo kutsumasi osapäiväystävyys. Varmasti osittain siitäkin johtuen mukavat kaverini päättävät jossain vaiheessa hakea kiinnostavampaa ja elävämpää seuraa, minulle kun riittää aika harvahkokin yhteydenpito.
"... minulla on kova halu päteä koska kaikki on aina kertonut kuinka huono olen. Teini-ikäisenä minulla oli tapana sanoa "jos ihmiset ei voi pitää minusta, ainakin ne tulee arvostamaan minua ja ellei ne voi minua rakastaa ne tulee pelkäämään mua." = lapsellista teiniangstia, mutta pitää silti mukanaan hitusen totuutta."
Minusta olet hienosti onnistustunut kääntämään kokemasi kiusauksen voitoksesi. Viha on paras energian lähde, jos sen vaan uskaltaa/haluaa valjastaa käyttöönsä.
Sinänsä tarinasti oli yllättävä, sillä perinteisestihän ajatellaan, että menestynyt yhdellä saralla (lähinnä työ), menestynyt kaikilla saroilla. Itselleni työ tai työnteko ei ole koskaan ollut tärkeää tai tavoittelemisen arvoista. Olen näitä ihmisiä, joilla on ollut pitkin elämää epämääräisä taideproggiksia käynnissä tai sitten jotka ovat opiskelleet sitä sun tätä.
Ei nyt varsinaisesti liity aiheeseen, mutta muistan ajatelleeni, että eräs tärkeimmistä syistä, miksi aikanaan aloin opiskella, oli niin ikään tulla joksinkin, tai olla jotakin. Nostaa profiiliani ihmisten silmissä. Ihmiset raegoivat aivan erilailla sinuun, jos kerrot olevasi opiskelija kuin työtön. Opiskeleminen oli siis yksi tapa parantaa osakkeitani ihmissuhde- ja etenkin miesmarkkinoilla.
Joten, uskoisin, että sinulla on mahdollisuudet kerätä ympärillesi ystäväpiiri, sillä kyllä kaikille ystäväksi menestynyt mies kelpaa. Ihmiset hahmottavat toisia ihmisiä lähinnä näiden työn kautta. "Mitä sä teet työkses?", on ensimmäinen henk.koht. kysymys, joka tehdäään tutustuttaessa toiseen ihmiseen baarissa. Ei kukaan näe sinua epävarmana, estoisena, koulukiusattuna tms. - he näkevät sinut työsi kautta.
"Tosiassa ihmissuhteet on "tupla tai kuitti", Tarkoittaen sitä että ketään ei kiinnosta osapäivä ystävyys." Mielestäni tämä ei täysin pidä paikkaansa. Ainoa oikea ystäni asuu ulkomailla ja olosuhteiden pakosta näemme kerran, kaksi vuodessa. Onpa ainakin paljon puhuttavaa ja vaihdettavaa, kun harvoin tapaa!
En ala numeroimaan syitä, miksi olen yksin. Jokainen lukija voi itse miettiä, miten suhtautuisi minuun. Tai miten kanssaihmiset keskimäärin mahtavat suhtautua. Tärkein syy yksinäisyyteeni riipuu siitä, kenen näkökulmasta asiaa tarkkailee.
Minä olen vakavasti sairas. Ikää vasta vähän päälle 20 vuotta. Minulla on fyysinen vaiva, joka estää normaalin liikkumisen. Kilometrin kävely on kuin maratoni terveelle. Joka paikkaan on mentävä autolla, bussilla tai muulla kulkuneuvolla. Minun kanssani ei siis voi lähteä vaikkapa lenkille, uimaan tms.
Mitä muuta tässä iässä tehdään ´normaalisti´? Mennään baariin. Juu, ei sovi minulle. Elimistö ei kestä alkoholia kovinkaan suuria määriä ja tupakansavu salpaa hengityksen.
Ramppaan sairaalassa muutaman kerran kuukaudessa ja olen kipujeni orjana enemmän ja vähemmän joka päivä. Sairaus pelottaa muita niin, että lähestyminen tuntuu olevan ylivoimaista niillekin, jotka ehkä muuten voisivat viettää rauhallista elämää ystävänäni.
Missä sitä paitsi edes tapaisin ihmisiä? Teen päivisin töitä kotona tietokoneella. Ei minua kukaan tule täältä hakemaan kaveriksi. Sitä paitsi kaikilla tuntuu olevan kavereita opiskeluajoilta, töistä jne. Miten nuori aikuinen voi löytää ystävän? Mennä kadulle huutelemaan, että kuka olisi minun ystäväni?
Olisin sitä paitsi hemmetin tylsää seuraa, sillä minun kanssani ei voi tehdä mitään. En jaksa liikkua, en voi mennä juuri mihinkään jne. Olen niin erilainen nuori rajoituksineni, että harva edes voi ymmärtää, mitä minun arkeni on. Se on jotakin aivan muuta kuin bilehileenä hillumista, uusien vaatteiden ostamista tai villiä nuoruuden uhoa. En ole itse osaani valinnut, mutta minun on vain elettävä tämän kanssa. Harva haluaa tulla jakamaan tylsää elämääni. Vielä harvempi uskaltaa kohdata nuoren vakavaa sairautta.
"Sairaus pelottaa muita niin, että lähestyminen tuntuu olevan ylivoimaista niillekin, jotka ehkä muuten voisivat viettää rauhallista elämää ystävänäni... harvempi uskaltaa kohdata nuoren vakavaa sairautta."
Tässä olet varmaa oikeassa: ihmisiä pelotta sairaudet. Ilmiö on jossain määrin sukua sille, että ihmiset torjuvat "luusereita", yksinäisiä tai elämän murjomia onnettomia ihmisiä. Ihmiset eivät halua olla tekemisissä ahdistavien tai surullisten asioiden kanssa. Ihmiset eivät halua ahdistua, pelätä, olla surullisia. Moni ihminen näkee vammaisessa, yksinäisessä tai sairaassa elämän kauhukuvan ja huokaisee, että onneksi minulle ei ole käynyt näin. Tekemisissä oleminen näiden epäonnisten kanssa olisi kuin epäonni koskettaisi omaa elämäänsä, kuin epäonni olisi jotain joka tarttuu.
Mutta sitten taas ihmiset ihailevat selviytyjiä. Kuulin juuri eilen Juha Parviaisen haastattelun radiosta. Hän sanoi ihailevansa ihmisiä, jotka ovat joutuneen taistelemaan oman elämänsä puolesta. Tai oikeutuksensa olla olemassa sellaisena kuin on. Lunastaa oma paikkansa muiden joukossa. Ehkä niin sinun kuin minunkin kohdalla (samantyyppiset taustat yksinäisyydelle) askel elämän murjomasta selviytyjäksi on olemassa ja itse asiassa se ei välttämättä ole iso askel. Se lähtee ennen kaikkea asenteesta. Siitä, miten itsensä näkee.
En tiedä, mitä se voisi olla konkreettisesti sinun kohdallasi. Se voi olla jotain hyvin pientäkin: sitä, ettet lannistu, että pystyt säilyttämään elämässäsi ilon. Positiivisuus herättää ihmisissä positiivisuutta. Tai jokin lahja, taito, joka sinulla on, sen kehittäminen. Vähän niin kuin eräs tämän keskustelun kirjoittaja kertoi sisuuntuneensa koulukiusauksesta ja sen vihan ja sisun avulla luonut itselleen ilmeisen menestyksekästä uraa.
Toki myönnän, että ei ole helppoa noin vaan saada sitä kipinää syttymään. Mutta se voi syttyä ihan pienestäkin jutusta ja yllättäen. Ja kun kerran tuli on syttynyt, suojelee sitä, ei päästä sammumaan.
"Olisin sitä paitsi hemmetin tylsää seuraa, sillä minun kanssani ei voi tehdä mitään. En jaksa liikkua, en voi mennä juuri mihinkään jne." Käsitykseni mukaan tärkeintä ihmissuhteissa ei kuitenkaan ole tekeminen, vaan kohtaaminen ajatustasolla. Keskustelu, ajatusten vaihto, se on ystävyyssuhteisen peruspilari. Ja tokihan sinunkin kanssasi voi tehdä asioita. Yksi tavallisimmista asioista, mitä ihmiset yhdessä tekevät, on esimerkiksi elokuvien katsominen tai tietokonepelien pelaaminen. Varmaan keksit lisää esimerkkejä.
"Olen niin erilainen nuori rajoituksineni, että harva edes voi ymmärtää, mitä minun arkeni on." Sinulla on mahdollisuus tarkkailla elämää eri näkökulmasta ja se on mielenkiintoista. Olet kokenut epätavallisia asioita elämässä, elämäsi on kulkenut erikoista polkua, ei se ole tylsää, vaan mielenkiintoista.
Yksi mikä minulle tuli mieleen, on lukeminen. Itse olen saanut paljon voimaa lukemalla kirjoja (joko elämäkertoja tai fiktioita) sellaisten ihmisten elämästä, jotka ovat joutuneet taistelemaan ja tappelemaan omasta paikastaan elämässä. Lista kirjoista on loppumaton... No, kaikille koulukiusatuille suosittelen ainakin Jan Guilloun kirjaa Pahuus.
Kerrottakoon, että itse sain taas paljon positiivisuutta katsottuani tvstä dokumentti kuurosokeista. Yhdeltä 3-vuotiaana sokeutuneelta ja seitsemän vuotiaan kuuroituneelta mieheltä kysyttiin, eikö hän koskaan ole ajatellut, miksi juuri minulle on käynyt näin. Hän vastaisi "Ei, koska se olisi ollut luovuttamista."
mulla ois parikin syytä miks olen yksin
ylä astella tapahtunukoulu kiusaus on yks syy ja
toinen on sen tuoma ujous ja arkuus.
eli olen liian arka livenä tutsutumaan kennenkään.
jos vaan löytys semmonen ihminen joka ymmärtäisi auttas ja antas mahdollisuuden kokea sen mitä ei voi kokea yksin
mutta tänäpäivänä se ei ole enään mahdollista noiden vonkareiden takia.