Itsemurha

,hakeudu äkkiä sairaalahoitoon..joohan, äläkä kiusaa lastasi.

mulla tuli masennus myös avioeron jälkeen ja useiden kuolemien.Lapseni isä kuoli juuri ja katsoin lapseni tuskaa niin en enää voi edes ajatella itsaria koska se on todella kauhea paikka lähemmille.Mulla on moni ystävä tehnyt itsarin.Käyn terapiassa yli 3v ja lääkitys on mutta en tiiä onko apua ei ole ainakaan parempi yhtään.Toisena päivänä hyvä olo toisena ihan pohjalla.Mutta tiedän että en voi tehdä itsaria koska lapsi kärsii ym sukulaiset se oli liian rankka isku muille ja siitä ei nousta niin vaan.Mä kyllä käyn terapiassa kerran viikossa.
On tosi raskasta kertoa lapsilleen että teen itsarin kuten teet se on tosi paha juttu koska mieti mikä syyllisyys heille tulee kun se tapahtuu.ajattele jos oma lapsi niin tekisi.Mullakin vaan pitää elää päivä kerrallaan ja koitan liikkua ja elää.Vaikka olen kaunis ei se ole tuonut onnea koska sisin on riekaleina.

että jollakin keskuudessamme on noin paha olla!

En varmasti pysty auttamaan SINUA paremmin, kuin "ammattilaisetkaan"
Voisitko kuitenkin selventää asiaa .
Tiedätkö itse mistä tilanteesi johtuu?
Onko sinullle tapahtunut, ehkä jotain dramaattista tai jotain sairautta, mikä on laukaissut tilaneen.

psykiatrianosastolle,soita ovikelloa,ja pyydä
että saat jäädä sisään.
Kyllä sinut siellä saaraan kuntoon

Ei asiat nyt noin huonosti voi olla. Sinulla on vielä paljon asioita joiden takia elää, en nyt äkkiseltään keksi yhtään, mutta kyllä niitäkin varmasti on:) Kannattaa elää ettei kuolisi xD Tsemii!

Lääkkeet on ja terapiassa käyty. Ei ole auttanut.
Samoin lapseni tietävät, mutta se ei tuo helpotusta, koska he ei pysty auttamaan ja se ei kuulukkaan heille.
Minun itse pitäisi tehdä jotain, mutta jokainen aamu on niin paha, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Haluanko olenkaan elää ja olla olemassa vai en?
AINA YHTÄ VAIKEAA, siis tarkoita, EN JAKSA ELÄÄ.

viime toukokuun lopussa 27.5. tästä samasta aiheesta? Oli ainakin hyvin samantapainen tilanne. Jäi vaan niin hyvin mulle mieleen ja pohdin paljon silloinkin näitä asioita. Voihan sen kurkata tuolta "tietoa palstasta" toukokuulta.
Joka tapauksessa, useimmiten on olemassa parempikin ratkaisu kuin itsemurha.

ohjelman, jossa nainen suunnitteli oman itsemurhansa, hän ei halunnut täyttää 80v, vaan halusi lähteä "täältä pois", kun itse vielä voi asian päättää. Hän ei halunnut "jäädä tänne toisten käänneltäväksi", kun vielä omissa järjissään oli. Tuntui uskomattomalta katsella hänen kerrontaansa ja kuinka eläväisen ja humoristisen oloinen hän olikaan, ettei voinut uskoa hänen suunnittelevan itsemurhaa, lääkärinsä kanssa siitä keskusteli.

Nykyään on tullut tietoon, Suomessakin, paljon vanhusten itsemurhista. Luulen, kun ajattelen omalta kannaltani, että monikaan ei halua olla täällä "vihanneksena" joka ei tiedä enää elävänsäkään, eikä voi päättää elääkö vai haluaako kuolla, on vain maattava suu auki vanhusten osastoilla, hoitohenkilökunnan vaivoina. Potilaita kun on niin paljon ja hoitajia vähän.

Minä oon kärsinyt masennuksesta jo vuodesta 83 ja lopullinen alasmeno tapahtui v.91. Siitä lähtien olen syönyt masennuslääkkeitä
jos jonkinlaisia, sitten iski paniikkihäiriö ja sekin pysyvä, johon myöskin saa lääkitystä. Syön niitä päivästä ja vuodesta toiseen. Käyn terapeutilla kerran kuussa. Sielä käynti on minulle hyväksi, koska meillä synkkaa keskenään niin hyvin.
Muuten "olen vaan" päivästä toiseen. Mikään ei liikuta elämässä. Sanoin yksi päivä tutulleni, että aikun saisi nukkua vuoden putkeen. Mutta mun etiikkani on ehdottomasti itsemurhaa vastaan. Siispä "Lusin" vaan. Aamulla ajattelen, että tulis pian iltä, et pääsis nukkumaan.

Sinulle vakuutan, että jos minä saan lääkitystä ja hoitoa, niin kyllä saat sinäkin. Tässä sinun kirjoituksessa ei ole oikein järkeä, koska tiedän ettei vaikeesti masentuneelle lääkäri saano missään nimessä noin. Kyllä kaikki vakavasti masentuneet otetaan heti sisään osastolle. Se on kyllä varma juttu. Miksi sinä lapsellesi menet tollaisia kertomaan? Minä en ikinä edes puhu masennuksestani lapsilleni, ettei niitten elämä häiriintyisi. Täytyy ajatella muitakin kuin vaan itteensä.Kyllä varmasti saat hoitoa. Toi sun väitteesi on täyttä puppua. Kyllä minä sen tiedän ihan varmasti. Muuten, käytätkö alkoholia paljon? Se nimittäin laskee aivojen välittäjäaineista serotoniinia ja dopamiinia. Ja serotoniini on juuri se lääke jota käytetään masennukseen.

että Sinulla kuitenkin on "joku"
että tunnet oikeutesi ja velvollisuutesi
että haluat kertoa ongelmastasi
että olet tullut tietämään jaksamisesi rajat
että olet rehellinen
että olet saanut hoitoa, jossa on määritelty
käytetyt keinot
että kaikkia keinoja EI VARMAANKAAN ole vielä käytetty
toivoa ei saa menettää!

lääkekokeilusi ovat olleet kovin lyhytkestoisia??
ammattilainen EI MIELESTÄNI KOSKAAN voi SANOA, ettei ole keinoja auttaa !!!

vaihda psykiatria!

Elämäsi on sinun. Se on sinulle annettu ja voit sen myös hävittää, jos niin tahdot. Voihan olla, että elämäsi on loppun kaluttu luu, et halua enää.
Itse kyselen, saanko varmasti elämästä kylläkseni. Olen 66 v ja elämä maistuu. Masennuksen aikojakin on ollut ja viiden vuoden pituinen elämä tuntui iäisyydeltä elettäväksi.Nyt on toisin. Vanhenemisen myötä kaikki on paremmin ja vapamamin. Työ ei enää ahdista. Muutan maalta kaupungin yksinäisyyteen. Haluan rauhaa ja aikaa itselleni. Nautin joka hetkestä.
Onhan mahdollista, että olet saanut niin paljon, että et enää tarvitse lisäelämää.Olen paljon seurannut vanhuksia ja useimmat 90-vuotiaatkin aikovat ainakin vuoden elää.
On hyvä, että jaat ajatuksesi ja kirjoitat tänne. Toivon, että alat nähdä valoa tunnelin päässä.

..kadut sitä koko loppu elämäsi.

Olet arvokas ihminen, sinä olet saanut lapsia. Ajattele heitä ja mitä tuollainen synkkä elämänasenne heihin tekee. Kannattaa iloita, olla iloinen, sellaisen ihmisen luokse on mukava tulla käymään. Ei itsesääliin vajonneen synkän ihmisen luo, ehkä vanhemmat lapsesi eivät kestä katsoa synkkyyttäsi ja ovat surullisia, ettet anna heille mitään arvoa. he ovat ansainneet hyvän vanhemman, johon voivat luottaa ja tukeutua, vaikkeivat he sitä sinulle ilmaise.

Minä luen paljon, teen asioita, joita en ole ennen uskaltanut tehdä. Aloitin opiskelut vanhalla iällä ja olen tavannut ihania nuoria ihmisiä. Muutin ulkonäköäni, laihdutin sisulla. Ja ennenkaikkea pyrin muuttamaan ajattelutapaani toiset ihmiset hyväksyviksi ja sanon joka aamu peilikuvalleni, että olet ihan hyvä tyyppi, ei sinun tarvitse kaikkia miellyttää, riittää kun itse pidät itsestäsi.

Aloita sinäkin siitä, että alat pitämään itsestäsi, hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet. Rakasta lapsiasi, vaikkeivat he heti alkaisi käydä luonasi, ennenpitkää he huomaavat muuttuneen olemuksesi. Tee mitä muuta tahansa, mutta älä ainakaan haudo tai tee itsemurhaa.

Olen itsekin kärsinyt masennuksesta, eivätkä sitä lääkärit tai lääkkeet parantaneet vaan muutoksen täytyi lähteä minusta itsestäni, ei siitä, että toivon muiden muuttuvan ja tekevän jonkin ihmeteon puolestani, jotta parantuisin.

tekase kiikku kun tiedät ettei mikään auta.
Ainoastaan voit itse auttaa itseäsi. Joten
tie valinta niin asia korjaantuu.

Jos jaksaisit ajatella että elämä on mahdollisuus. Me kaikki kuolemme joskus, miksi lyhentäisimme elämäämme itse, otetaan elämä mahdollisuutena kaikkeen. Aloita pienestä, asiasta tai teosta joka tuo sinulle iloa, edes ilon häivähdyksen.
Sinulla on maailmassa vielä tehtäviä, ehkä suurempia kuin arvaatkaan. Vain se, joka on käynyt läpi syvän masennuksen, voi/pystyy yhtä syvästi ymmärtämään toisia masentuneita, ehkä siinä on sinunkin mahdollisuutesi, auttaa samanlaisessa tilanteessa olevia, löytämään elämän kuoleman sijaan.
Älä vähättele taitojasi, syvimmin masennuksen kokenut ymmärtää kaikkein parhaiten. Ehkä se on vielä ollut silmiltäsi salassa, et ole vielä jaksanut.
Elämän vaikeisiin asioihin on kätketty suuri siunaus ja se löytyy pikkuhiljaa.
Kun itse jakaa omasta kokemuksestaan, saa moninkertaisesti takaisin. Vain se, joka on nähnyt elämän pimeimmän puolen, voi siitä selvittyään arvostaa elämää ja sen monenlaisia mahdollisuuksia. Mutta jostakin pitää aloittaa...pienin ensiaskelin...

itsensä ulkopuolelle. Sitä kääntyy sisäänpäin. Selittää ja rationalisoi elämäänsä niin, ettei kukaan minua tarvitse. Se ei pidä paikkaansa. Masennus on tappava sairaus.

Sen jälkeen kun minut oli lääkkeiden yliannostuksen vuoksi tajuttomana viety keskussairaalaan, suostuin viimein psykiatriseen hoitoon. Olin hyvin kodinomaisella avo-osastolla, josta pääsi päivittäin tietyksi ajaksi vaikka hoitamaan asioitaan kaupungilla ilman saattajia.

Siellä, ilman tavanomaisia arjen rutiineja ja sosiaalisia paineita, turvallisessa ympäristössä aloin pikkuhiljaa ehetyä. Siitä on nyt 6 vuotta.

En käytä enää masennuslääkkeitä. Itse asiassa inhosin niitä, koska tuntui että mikään ei tunnu miltään. Mutta ymmärsin myöhemmin, että se auttoi sielun haavojen parantumisessa, oli ikään kuin laastarina haavoissa.

Masennus ei synny yhtäkkiä, eikä siitä selviäminenkään ole nopeaa. Ota vastaan apu, hakeudu hoitoon. Elämä on elämisen arvoista.

auttaa tai sanoa jotain viisasta sinulle. En valitettavasti osaa antaa sinulle muuta kuin myötätuntoni ja lämpimiä ajatuksia. Onneksi täällä on ollut viisaampia jo asialla ja olet saanut hyviä neuvoja.

Jäin koko ketjun luettuani miettimään monia asioita.
Yhdestä asiasta haluan sinulle sanoa, jonka luulen muistuttavan sinua "elämisen velvollisuudestasi". Toivottavasti en ymmärtämättömyydessäni lisää taakkaasi. Oletko tullut ajatelleeksi, millaisen taakan sälytät nuorimman lapsesi harteille, jos toteutat itsekkään ajatuksesi? Jos hän on ehtinyt toipua, miten hänelle kävisi itsemurhasi jälkeen? Hän rakastaa sinua, eikä halua olla esteenä mitä ikinä päätätkin.

Ehdotan, että noudatat Pirren neuvoa ja vaikka "pistäisit hulinaksi" ja näyttäisit tuskasi ja pahan olosi niin, että vievät sinut sireenit ulvoen lähimpään sairaalaan. Kiltit hiljaiset ihmiset jäävät ensimmäisenä systeemin jalkoihin. Lopeta olemasta "kiltti mukava ihminen" ja näytä niille ...

Toivottavasti elämä itse auttaa sinua jatkamaan ja tarjoaa apua tavalla tai toisella. Ehkä löydät oman paikkasi ja tehtäväsi, joka on vielä täyttämättä. Sitä sinulle toivon.

Ehkä deittailu, kynäily ja rockkiliikunta, tanssi musiikilla kotona tai muualla ilman huumaavia aineita sekä muu taiteilu, teatteri, itsekin harrastettuna, käsityöt, puutarhanhoito, luontoretkeily, kasvit, eläimet toisivat lohtua ja terveyttä pikku hiljaa. Myös saman kokeneiden keskustelut voivat lohduttaa, helpottaa. Voi löytyä jopa uusia ystäviä. Pienistä hyvistä hetkistä ja elämän ihmeistä on hyvä opetella nauttimaan. Ne ovat myös suuria asioita, ihmeitä. Elämää on niin monenlaista ja ihmeellisen kaunista, monenlaista pientäkin asiaa tällä pallolla, joka hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa. Ne muurahaisetkin aina vaan rakentaa ja rakentaa...Matkailukin voisi virkistää.

Lääkityksen on hyvä olla kohdallaan. Ja myöskin ravintoon, hormoonitasapainoon on hyvä kiinnittää huomiota. Omega 3:n, E-vitamiinin, b-vitam., c-vitam., soijan, pellavansiemenien, marjojen, hedelmien sanotaan virkistävän. Hiilihydraatit, raskas ruoka väsyttävät. Sokeritasapaino ja verenpaine olisi hyvä myöskin tarkistaa sekä erilaiset veriarvot, yms. Terveyttä voi vaalia, hoitaa monin tavoin, vaikka toisten kiusaksi. Sen on jokainen ansainnut.

jo eilen tuon ikävän viestisi ja otti niin kipeetä rintaan kun ajattelin sinua, ei niin itseni vuoksi vaan yksinkertaisesti että olet antanut ajatuksenkin tulla että antaisit periksi. Tänään luin vähän enemmän ketjua ja ilokseni näin että viisaita, ymmärtäviä ja sinua ajattelevia ihmisiä on muuallakin.
Itse en usko että sinulla todellakin on halut ottaa elämällesi loppu, tulkitsen kirjeesi ja jutteluhetket poikasi kanssa omasta mielestäni avunhuudoksi. Masennustila on hirveää aikaa mutta ajattele että siitä voidaan nousta tavalliseen elämäänkin taas. Olen ollut alhaalla itsekkin ajoittain ja noussut taas taistelemaan uudelleen joten en puhu vain lämpimikseni.
Ensimmäinen ajatus sinulle minusta olisi että vaihdat lääkäriä ja pian, vaikuttaa siltä kuin olisit saanut lääkärin jolle ei mielentilasi ole tärkeä vaan että saada aikansa kulumaan ja mennä kotiinsa, hän on antanut puolestasi periksi jo etukäteen. Apua on olemassa vaikka hän ei osaiskaan sitä antaa sinulle. Käytä todellakin Pirren neuvoa ja huuda apua, elikkä vaadi sitä kovemmin lääkäriltäsi.
Toinen on että vaadi tukea muiltakin lapsiltasi, nyt olet luvannut pojallesi ettet tee mitään ennen tammikuuta, juttele lastesi kanssa jouluna ja tee uusi lupaus taas pidemmälle ajalle. Jollet voi tehdä sitä lastesi kanssa niin anna se meille. Me haluamme sinun olevan jäljellä kauan ja annamme sinulle kyllä tukemme kun haluat kertoa mikä mieltäsi painaa. Käytä meitä hyväksesi vähän niinkuin venttiilinä ulkomaailmaan.
Kolmas ajatukseni on että lopetat huolehtimisen pojastasi ja alat vihdoinkin ajattelemaan itseäsi, nyt meinaan vain ainoastaan itseäsi. Mene ulos ja osta jotain mukavaa alkajaisiksi, uudet kengät, uusi kampaus, pienetkin asiat voivat auttaa sinua pirteämmäksi. Ja kun voit ajatella taas itseäsi niin masennustakin on helpompi alkaa käsittelemään.
Muista aina että me olemme olemassa jotka ajattelevat sinuakin ja tukea voi näin yksinkertaisestikkin löytää. Ja jos haluat voit silti olla yhä nimettömänä ja me emme sinua tuomitse taikka hylkää johtuen millaiseen tilaan olet joutunut.
toivon todellakin iloista, lohduttavaa syksyä sinulle jatkossakin ja lupaa ettet anna periksi.

Tiedän saavani haukut tästä viestistä, mutta silti aion olla rehellinen ja kertoa, mitä mieltä asiasta olen.

Ei väliä, miten kylmältä ja tunteettomalta kuulostan, mutta sanon silti, että itsemurha on raukkamaisen ihmisen teko. Se ei vaadi rohkeutta, sillä se on helppo tapa paeta vaikeuksia.

Se on itsekäs vaihtoehto, silloin ei ajatella heitä, jotka jäävät suremaan ja miettimään, mitä olisivat voineet tehdä tämän teon ehkäistäkseen.

Aivan varmasti on muitakin keinoja selviytyä tilanteesta, en millään jaksa uskoa, että kaikki vaihtoehdot on käytetty.

Itsemurha ei koskaan kosketa vain itsemurhan tehnyttä, asialla on paljon laajempi vaikutus kuin mitä itsekeskeinen itsemurhan suunnittelija tulee ajatelleeksikaan. Sillä voi olla pelottava vaikutus monen läheisen koko loppuelämään.

Olen kärsinyt yli kolme vuotta masennuksesta.Mikään lääke ei antanut vaikutuksen merkkejä vielä 3 kk:n jälkeen.Vasta 4-5kk kuluttua tunsin jotakin vaikutusta.Ennen kaikkea pitää olla hyvässä,tiiviissä yhteistyössä hoitavan lääkärin kanssa.Kirjoita ajatuksiasi paperille,näet asiat selkeämmin.Keksi vaikka kuinka vähäistä tekemistä.Jos et jaksa,yritä jonkin ajan kuluttua uudeleen.Kuuntele rentouttavaa,rauhallista musiikkia,itke jos itkettää.Opettele myös vain oleman tekemättä mitään ja tuntematta siitä syyllisyyttä.Kaupungin hälinässä ulkoilu sai minut pois tolaltani.Etsiydy puistoon tai rauhalliseen luontoon,kulje hitaasti ja kuuntele luonnon ääniä.Jos mahdollista,soita tiukan paikan (äärettömän ahdistuksen tai pahan olon)olessa vallalla johonkin kriisipuhelimeen.Kun saat puhua jonkun kanssa,se helpottaa ainakin hetkeksi.Sinun ei tarvitse osata sanoa sinne puhelimeen muuta kuin että on niin hemmetin paha olla.Siellä on ammattitaitoinen henkilö langan päässä,hän avaa keskustelun.Arvosta itseäsi,älä lannistu!Mikä on sinun tärkein ihmissuhteesi?Se on suhde omaan itseesi.Opettele rakastamaan itseäsi,se on vaikeaa,mutta ei mahdotonta-pala kerrallaan-.

Tiedän, että kukaan joka itse ei ole ollut vakavasti masentunut, ei ymmärrä.
Minä olen ja tiedän sen tunteen. Jokin jäi pahasti vaivaamaan kuitenkin.
3 kk:n lääkekokeilut eivät todella tuo mitään tulosta. Lääkkeet eivät auta mitään, jos ei itsellä ole yhtään halua, lääkkeet vain mahdollistavat sen, että pystyy ottamaan oman elämän hallintaan. Itse söin lääkkeitä ja silti oli kylppärin ovessa lappu puoli vuotta, käy keskiviikkona suihkussa. Itse en neljään kuukauteen käynytkään ulkona ja sitten aloitin roskiksen viennillä. Ymmärrän tuon ihmisvilinässä kulkemisen rasittavan, mutta onko nyt todella niin, että ei löydy mitään rauhallista lenkkipolkua.
Et ole vastannut tuohon alkoholikysymykseen, nimittäin jo kaksikin hiprakkaa viikossa kumoaa mielialalääkkeiden vaikutuksen ja alkoholi lisää masennusta.
En myöskään ymmärrä hoitoon hakeutumisen kammoasi, on selvää, että potilaita ei lähetetä toisen piirin alueelle, ei ehkä ole edes mahdollista. Mitä siitä, jos siellä on joku entisen miehesi tuttava, hänellä on salassapitovelvollisuus. Olet kuin miesalkoholisti, joka kyllä kehtaa pissiä torilla housut nilkoissa, mutta ei kehtaa hakea apua vaikka tarvitseekin.
Jos sinulla on todella halu tehdä itsemurha, niin ainoa oikea paikka on mennä hoitoon. Mitä luulet saavuttavasi yrittämällä hyväksyntää lapsiltasi, että he rupeisivat anelemaan, heistä tulisi huolehtivia.
Kovaa on tekstini, mutta olen todella maannut 4 kuukautta sängyssä verhot kiinni ja tiedän mitä masennus on.

etten vastaa sinulle mitään, koska tuo aihe on mulle vieläkin, neljän vuoden takaa, kipeä.
Poikani yritti tehdä itsemurhan, onneksi jäi yritykseksi.
Ystävät veivät hänelle nallen, joka ristittiin Toivoksi, läheisten ja ystävien rakkaudella lapseni toipui ja valmistui tänä keväänä ammattiin.
Terapia ja tietenkin tärkeimpänä on oma halu parantua, kukaan ei voi tehdä toisen eteen mitään, parantuminen lähtee omasta itsestä, halusta parantua.
Toivoisin, että sinäkin löydät sen kipinän joka herättää halusi elämään.

Vastaukset palstalla tällaiseen aiheeseen näyttävät olevan laidasta laitaan. Kuka tuomitsee sen itsekkäänä tekona, kuka tuntee voimattomuutta kun ei voi auttaa.

Olen tilannut itselleni Suomen Mielenterveysseurasta (heidän nettisivuiltaan) pari hyvää kirjaa jotta voisin olla ainakin avuksi läheisilleni. Oma masennus, burn out ym. eivät nyt ajankohtaisia, mutta kokemusta on. Silloin ei itse ehkä jaksa edes lukea, mutta jospa joku läheinen jaksaisi auttaa.

Mielenterveyden ensiapukirja, Tarja Heiskanen, Kristina Salonen, Pirkko Sassi

Depressiokoulu, Opi masennuksen ehkäisy- ja hoitotaitoja, Tarja Koffert, Katriina Kuusi

Ovat aika selkeitä ja tuo ensimmäinen sisältää harjoituksia, kysymyksiä ja lisävinkkejä (kirjallisuutta). Jälkimmäinen nimensä mukaisesti ihan "oppitunteja". Molemmat painettu tänä vuonna.

Voimia ja tsemppiä kaikille asian kanssa painiskeleville :)

Olen ollut sairas ilmeisesti ihan lapsesta saakka ja käyttänyt ammattiauttajia yli kolmekymmentä vuotta. Ei niistä lopultakaan apua ole ollut eli itse on täällä asiansa hoidettava.

Ihmettelen, miten sinä aloittaja voit edes harkita itsemurhaa, kun sinulla on lapsia ja muitakin ihmissuhteita. Et voi olla kovin sairas. Itselläni ei ihmissuhteita ole ja silti olen päättänyt toistaiseksi elää ja tehdä lopun vasta ennen kuin on vaara vanhana joutua laitoshoitoon.

Minulla on ollut tosi pahoja aikoja jolloin itsemurha on ollut lähellä.

Voihan noihin auttaviin puhelimiin soittaa, toivottavasti toisessa päässä on joku, jolla on jotain sanottavaa. Yleensä niissä on vain myötätuntoisia kilttejä tätejä ja setiä, jotka kyllä kuuntelee, mutta joilla ei ole mitään sanottavaa itsellään. En tietenkään tarkoita neuvomista, vaan sanottavaa ylipäänsä.

On vaikeaa, kun ei ole tarpeeksi sairas sairaalaan, mutta avohoidon tie on kuljettu loppuun.

voin itse vakavasti sanoa että kyllä paranet kun vaan saat itesi johonki hoitoo , niin saat apua jota tarviit ,
minä its olin 16 vuotta sitten niin pohjalla että masennus vei minut pyörätuoliin ,kun en enään osannut kävellä ,menin sairaalaan syli vauvan kanssa ,ja itkin huusin että tarviin apua masennukeeni , ja ottivat minuun sisään vain yöksi kun en kuulemma ollut hullu kun menin itse. ja vielä vauvan kanssa, mutta sain sen kautta apua ja nopeasti ,,siitä on nyt 16 vuotta aikaa olen täysin terve , ja nautn elämästä joka solullani ,tosin paniikkikohtukset jäivät mutta elän niiden kanssa sovussa ,SINÄKIN PARANEt ÄLÄ LUOVUTa SULLA ON VIELÄ MONTA HYVÄÄ VUOTTA EDESSÄ VAIKKA TOIVOTTAMALTA VOI NYT TUNTUA NIIN MINUSTAKIN TUNTUI,,,MEN SINNE JA VAIKKA HUUDAT TEE MITÄ TAHANSA ,MUT JATKA ELÄMÄÄSI ,OLET KUITENKI JÄRJISSÄSI KUN OSAaT APUA HAKEA,,ONNEA MATKAAN...........

kirjavinkki. On kirjastossa ja myös verkkokaupassa saatavana.

http://abilita.fi/fredrika/webform4.aspx?bid=9525318095&kcode=&bcode=&acode=