Päätin, että haluan että mutkin huomataan. Halusin tulla huomatuksi ja välitetyksi. Lopetin syömisen aluks kokonaan, huomasin että viikossa laihduin 5 kiloa. Päätin lopettaa moisen hulluuden, koska olin jo ennestäni laiha! Mutta...
En enää pystynytkään syömään. En yksinkertaisesti vain pystynyt. Jos söin, tuli kamala morkkis. (En kuitenkaan missään vaiheessa oksentanut...) Niinpä päätin jatkaa, tosin, söin vähäsen sentään. Söin päivässä vain desin verran ruokaa yleensä kahvia meni monta kuppia. Tuloksia rupesi tulemaan melko hitaasti, mutta sain kuin sainkin jälleen toiset 5 kiloa pois, jolloin säikähdin taas. Rupesin syömään "kunnolla", mutten enää tiennyt mikä on normaalia syömistä, että kuinka paljon mun pitäisi syödä. Mielestäni se mitä söin, oli paljon. Jostain syystä tällaisella tyylillä laihduin kuitenkin vielä 3 kiloa.
Se oli sellaista, että kun päätin herkutella niin se muuttui ahmimiseksi. Jos söin yhden pullan, oli pakko ruveta syömään vielä muitakin herkkuja mitä vain kaapeista löytyi. Pahan olon jälkeinen morkkis sai tajuamaan, ettei tuokaan ihan normaalia ollut. Se tapahtui AINA! Ja se oli erittäin inhottavaa.
Kerran tein vain sen päätöksen, että on pakko ruveta syömään sitten mielihalujensa mukaan, vaikka se menisikin ahmimiseksi. Ja niin meni kuin menikin... lihoin 5 kiloa, kunnes ruokavalioni rupesi taas tasautumaan.
Nykyään siis syön "normaalisti". Silloin kun on nälkä ja syön nälkäni mukaan. Mun ei tarvitse ahmia, enkä mieti koko ajan ruokaa. Herkuttelukin pysyy kurissa enkä pysty syömään karkkeja enää niin mahdotonta määrää kun mulle tulee täysi olo aivan normaalisti. Nykyään en edes hirmuisesti kärsi nälästä, paitsi sillä tavalla, jos olen koulussa ja odotan kouluruokailua. Mutta kotona sitä ei tule, eikä se siltikään tarkoita että olisin koko ajan syömässä. En vain ajattele ruokaa enää sillätavalla.
Enkä muutenkaan ajattele enää niinkuin silloin, nyt pystyn syömään ja sallimaan itselleni herkkuja ilman pahaa oloa ja morkkista.
Mutta sen oli mentävä siihen ahmimiseen ja aivan sanoin kuvailemattoman hirveisiin morkkiksiin ennenkuin pystyin tähän, ennen kuin pystyin parantua.
Kaikille se elo ei sitten olekkaan yhtä helppoa, mutta toivon silti teille tsemppiä ja parempaa syksyä tarinani myötä! :)
En enää pystynytkään syömään. En yksinkertaisesti vain pystynyt. Jos söin, tuli kamala morkkis. (En kuitenkaan missään vaiheessa oksentanut...) Niinpä päätin jatkaa, tosin, söin vähäsen sentään. Söin päivässä vain desin verran ruokaa yleensä kahvia meni monta kuppia. Tuloksia rupesi tulemaan melko hitaasti, mutta sain kuin sainkin jälleen toiset 5 kiloa pois, jolloin säikähdin taas. Rupesin syömään "kunnolla", mutten enää tiennyt mikä on normaalia syömistä, että kuinka paljon mun pitäisi syödä. Mielestäni se mitä söin, oli paljon. Jostain syystä tällaisella tyylillä laihduin kuitenkin vielä 3 kiloa.
Se oli sellaista, että kun päätin herkutella niin se muuttui ahmimiseksi. Jos söin yhden pullan, oli pakko ruveta syömään vielä muitakin herkkuja mitä vain kaapeista löytyi. Pahan olon jälkeinen morkkis sai tajuamaan, ettei tuokaan ihan normaalia ollut. Se tapahtui AINA! Ja se oli erittäin inhottavaa.
Kerran tein vain sen päätöksen, että on pakko ruveta syömään sitten mielihalujensa mukaan, vaikka se menisikin ahmimiseksi. Ja niin meni kuin menikin... lihoin 5 kiloa, kunnes ruokavalioni rupesi taas tasautumaan.
Nykyään siis syön "normaalisti". Silloin kun on nälkä ja syön nälkäni mukaan. Mun ei tarvitse ahmia, enkä mieti koko ajan ruokaa. Herkuttelukin pysyy kurissa enkä pysty syömään karkkeja enää niin mahdotonta määrää kun mulle tulee täysi olo aivan normaalisti. Nykyään en edes hirmuisesti kärsi nälästä, paitsi sillä tavalla, jos olen koulussa ja odotan kouluruokailua. Mutta kotona sitä ei tule, eikä se siltikään tarkoita että olisin koko ajan syömässä. En vain ajattele ruokaa enää sillätavalla.
Enkä muutenkaan ajattele enää niinkuin silloin, nyt pystyn syömään ja sallimaan itselleni herkkuja ilman pahaa oloa ja morkkista.
Mutta sen oli mentävä siihen ahmimiseen ja aivan sanoin kuvailemattoman hirveisiin morkkiksiin ennenkuin pystyin tähän, ennen kuin pystyin parantua.
Kaikille se elo ei sitten olekkaan yhtä helppoa, mutta toivon silti teille tsemppiä ja parempaa syksyä tarinani myötä! :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
kiva että sulla menee hyvin! Hienoa! Mukava lukea positiivisia ja elämäniloisia kertomuksia. Kaikkea hyvää sulle! :)