Voi kun tämä on niin helvetillistä. On pakkoajatuksia, vinoutuneita ajtuksia, huolenaiheita, jotka vainoavat minua 24 tuntia vuorokaudessa enemmän tai vähemmän ja kukaan ei tajua, miten vaikeaa minulla on. Jankutan samoja asioita perheenjäseniltäni aamusta iltaan sanomatta yhtä ainoaa järkevää sanaa, käsittämätön huoli, takertuminen yhteen asiaan ja levottomuus hallitsee mieltäni. Sitten minulla on omat ahdasmieliset rituaalini, joista en pääse eroon. Sosiaalisia taitoja ei ole paljon yhtään, vaan pelkään vieraita ihmisiä ja välttelen sosiaalisia tilanteita viimeiseen asti. En myöskään pysty ymmärtämään ihmisten käyttäytymissääntöjä sosiaalisissa tilanteissa.
Epäilty Aspergerin syndroomaa, mutta ei ole koskaan tutkittu tai diagnosoitu. Olen käynyt ajoittain psykiatreilla saamatta mitään apua. Ahdistaa hirveästi tämä olotila ja jo tuntuu siltä että ei väliä mitä tapahtuu. Nyt tunnen olevani henkisesti aivan lopussa. Olen aina ollut hoitoja vastaan, mutta nyt tuntuu siltä, että voisin vaikka maatakin jollain osastolla ilman että välittäisin. Mikä neuvoksi...
Epäilty Aspergerin syndroomaa, mutta ei ole koskaan tutkittu tai diagnosoitu. Olen käynyt ajoittain psykiatreilla saamatta mitään apua. Ahdistaa hirveästi tämä olotila ja jo tuntuu siltä että ei väliä mitä tapahtuu. Nyt tunnen olevani henkisesti aivan lopussa. Olen aina ollut hoitoja vastaan, mutta nyt tuntuu siltä, että voisin vaikka maatakin jollain osastolla ilman että välittäisin. Mikä neuvoksi...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mielestäni voisit kokeilla mielenterveystoimistoa. Voithan olla hoitoja vastaan vaikka kokeiletkin mitä heillä on tarjota.
Itse olen positiivisesti ajatteleva ja huomaan heti kirjoituksestasi paljon positiivista sinusta. Ehkä sosiaaliset tatosi ovat mielestasi huonot, mutta koska kirjalliset taidot mahdollistavat kontakteja on se yksi voimavarasi.
Siis sinä kirjoitat huolistasi selkeästi ja mielenkiintoisesti. Toivon että löydät apua huoliisi mielenterveystoimistosta ammatti ihmiseltä, auttaisin sinua mielelläni itsekin, mutta en tiedä kuinka voisin auttaa näin kaukaa tietokoneen takaa.
Ensimmäiseksi tuli mieleeni, että kauanko sinua on tuollainen jatkuva huoli vaivannut? Toiseksi tuli mieleeni, että minkä ikäinen mahdat olla ja onko tapahtunut jotain järkyttävää viime aikoina?
Olen 22-vuotias mies. Elämässäni ei ole todellakaan tapahtunut mitään järkyttävää koskaan. Päinvastoin, olen saanut aina elää suojattua ja turvallista elämää. Hyvä koti, perhe ja suku on. Tosin ei ystäviä tällä hetkellä, johtuen sosiaalisista puutteistani ja varmasti siitäkin, että olen hyvin valikoiva ihmisten suhteen ja tulen toimeen vain harvojen kanssa. Viimeiksi lukioaikoina oli pitkäaikainen ystävä, joka oli yhtä omalaatuinen kuin minä.
Vaikkei minulla nuorempanakaan juuri ollut ystäviä, niin en kärsinyt yksinäisyydestä, mutta aloitettuani kaksi vuotta sitten yliopisto-opinnot ja siirryttyäni osittain toiselle paikkakunnalle, yksinäisyys alkoi ahdistaa. Yksinäisyydestä johtuvan ahdistuksen rinnalle on myös kasvanut toisenlainen ahdistus, jonka syytä en tarkalleen tiedä.
Minua vaivaa lähinnä omituinen pelko siitä, että jotain ikävää sattuu omaisilleni tai itselleni. Periaatteessa tähän ei ole aihetta. Toisaalta en osaa määritellä ahdistukseni syytä tarkkaan vaan se pyörii epämääräisenä möykkynä rintani päällä. Ehkä yritän antaa syvemmällä olevalle ahdistukselle vain jonkinlaista konkreettista muotoa kohdistamalla sen syyt perheeseeni? Tai sitten se on yksinjäämisen pelkoa. Joskus ahdistus konkretisoituu pelkona jonkun omaisen terveydestä, joskus taas pelkästään pohjattomana huolena tulevaisuudestani. Kaikki pienetkin muutokset tuntuvat siltä, että elämä hajoaisi sirpaleiksi ja on vaikea sopeutua.
Minulla ei ole muuta keinoa käsitellä tätä ahdistusta ja epämääräisiä pelkoja kuin jankuttaa läheisiltäni tyyliin "eihän sitä tai tätä vain satu" monta kertaa päivässä. Sitten on paljon rituaaleja, esim. ovi suljettava tietty määrä kertoja, koska sisälleni tulee maaginen tunne, että jos en toimi noin niin jotain hirveää sattuu. Jos sitten en joskus vaikkapa saa tahtoani läpi asioissa niin saan vielä pahempia raivokohtauksia kuin 4-vuotias karamelliä vaille jäävä lapsi.
Olen kyllä käynyt mielenterveystoimistossa viimeiksi kesällä juttelemassa sairaanhoitajan kanssa säännöllisesti. Samalla vakuutuin myös siitä, että minulla on tämä Aspergerin syndrooma, joka saattaa aiheuttaa pakkomielteeni- ja ajatukseni sekä sosiaaliset ongelmani. Sitä epäili myös eräs nuorisopsykiatri, jonka luona kävin toissavuonna. En kuitenkaan silloin halunnut tutkimuksiin. Sairaanhoitajan mukaan en kuitenkaan tekisi AS-diagnoosilla mitään, koska muuta ei kuitenkaan voida tehdä kuin lievittää syndrooman itsensä aikaansaamia oireita. Mutta se riittäisi minulle tietenkin vallan mainiosti ja diagnoosi antaisi mielenrauhan. Ehkäpä myös oppisin antamaan itselleni anteeksi hulluuteni ja erikoisuuteni.
Niinpä nyt onkin tarkoitus saada lähete yleislääkärin kautta perusteellisiin neurologisiin tutkimuksiin, mutta siinäkin on vielä monia mutkia matkassa enkä jaksaisi odottaa. Tänään oli aamulla jostain kumman syystä niin paha olo, että tuli ensimmäistä kertaa sellainen tunne, että jospa lähtisin vaikka psykiatriselle vastaanotolle ja tekisin kaikkeni saadakseni jäädä sinne. Kun tuo pahin ahdistus iskee, niin elämänhalu on aivan pohjalukemissa. No nyt tuntuu onneksi vähän paremmalta, mutta kohtaukseni ja pinnan alla kytevä ahdistukseni kuluttavat voimiani!
Kiitos itsellesi, minusta on mukavaa jos voin jotenkin auttaa.
Luin kirjoituksesi pariin kertaan ja minulle tuli tällaisia ajatuksia. Sinulla on vaikea aika elämässäsi, kun alkaa itsenäistyminen. Myöskin opiskeluaika on raskasta, kun on niin paljon suorituspaineita. Ja tuo kaikki tuntuu varmasti pelttavalta, kun yhtäkkiä pitää ottaa vastuuta kaikesta itse.
Ahdistus ja pelko omaisten terveyden puolesta on raskasta. Vaikka kuinka yrittää vakuuttaa itselleen, että ei saisi kantaa huolta etukäteen tulevista tapahtumista, niin se ahdistus vain tulee jostain alitajunnasta.
Ajattelen myös, että nuo sinun huolesi ja pelkosi voivat olla hylätyksi tulemisen pelkoa. Kaikki kärsivät sellaisesta kehityskriiseissään, mutta harvat nuoret miehet uskaltavat sitä tunnustaa ja kertoa siitä toisille. Tuo että rohkenet siitä puhua on mielestäni hieno piirre sinun ikäisellesi nuorelle miehelle.
Ehkä sinun on vain kärsivällisesti odotettava niitä neurologisia tutkimuksia ja käydä säännöllisissä keskusteluissa ammatti auttajan kanssa. Totuushan on se, että se parempi olo tuskin tulee yhtäkkiä ja ahdistus tuskin poistuu millään pikakuurilla, vaan pienin askelin. Ja sitten jonain päivänä huomaa tapahtuneen muutoksen itsessään. Luulisin, että jopa kuukauden kuluttua huomaa tapahtuneet positiiviset muutokset.
Itse olin epämieluisassa työpaikassa kaksi vuotta, enkä huomannut kuinka se vei minun energiaani. Päivästä toiseen puurrin vain eteenpäin ja koska vaadin paljon itseltäni, tein parhaani. Onneksi se työ oli määräaikainen ja loppui keväällä. Sain heti uuden työn ja vasta nyt kun olen ollut pari kuukautta uudessa työpaikassa, tiedän millaista on kun on mukavaa olla työssä. Siis tarkoitan, että ihminen jotenkin sokeutuu ongelmilleen ja jatkaa sellaista, mikä ei ole hyväksi sille omalle sisäiselle itselleen.
Toivon, että löydät jotain uutta mieluista tekemistä joka lievittäisi huoliasi. Itse pystyn lievittämään omaa ahdistustani tekemisen kautta. Konkreettinen aktiivinen järkevä tekeminen auttaa minulla ahdistukseen. Tiskaaminen, siivoaminen, ulkoilu ja kirjoittaminen auttavat minua. Minun ahdistukseni ovat samantapaisia kuin sinulla ja tulevat kohtauksittain yleensä kotona.
osaa sanoa muuta tällä hetkellä, kuin olen kanssasi :(