Siistiä olla 20v nuori, elämä alussa ja kaikkea, terveyskin tallella joo. Miksi kuitenkin välillä suunnittelen törmääväni kiinteisiin kappaleisiin epäterveellisellä (>80km/h) nopeudella?
Minulla on opiskelupaikkakin ja kaikki, armeija käytynä ilman ihmeempiä kommelluksia. Opiskeluista kuitenkin sen verran, että kuten jokaisessa paikassa peruskoulun jälkeen, tipuin ryhmien ulkopuolelle ja hiihtelen tunnilta toiselle yksin pitkin käytäviä ja tunnilla istun poikkeuksetta yksin jos nyt ei satu niin että jonkun on pakko istua viereeni.
Opiskelut menevät huonosti, en tajua asioita aina, homma kusee, perustieto on puutteellista niin en voi soveltaa jotain kaavaa. Olen sellainen kuuluisa "resurssien tuhlaaja" ja sellainen joita otetaan liikaa sisään puutteellisin tiedoin, haaveeni tavoitteleminen on yleisen mielipiteen mukaan rikos.
Haluaisin kuitenkin valmistua siitäkin huolimatta ettei laskut suju ja että olen poikkeuksetta päivät laitoksella yksin poikkeuksena täysin muodolliset tilanteet kuten ryhmätyöt. Heh, sattui "hauska" tapaus eräällä kurssilla, jäin ryhmän ulkopuolelle yksin ja yksi opiskelija myöhästyi jolloin kurssin pitäjä pisti hänet "rangaistuksena" työskentelemään kanssani. Hauskaksi heitoksi se oli kai tarkoitettu mutta tuntuu pahalta olla rangaistus.
Haaveet kaatuu ja silleen, ja sit niitä on pahempi enää nostella. Sitä jää yksin niin alkaa tuntumaan pahalta, joka kai näkyy sitten ulospäin jolloin jää enemmän yksin ja tuntuu vieläkin pahemmalta. Haaveiden eteen pitäisi tehdä töitä, mutta työnteko ei ole kivaa siinä vaiheessa jos haaveesta tulee painajainen ja paino nilkkaan jonka kanssa pitäisi pystyä uimaan hukkumatta.
En tiedä mitä yritän sanoa, pitäisi kai hakea apua, mutta kaikkein pahin pelko ovat ne ainaiset naurajat ja vähättelijät, milläs lähdet lyötynä kesken opiskelujen takaisin hanttihommiin kun kaikki odottavat että "kyllä se meidän poika se, siitä tulee herra". Narri perkele sanon minä.
Onneksi on sentään syksy, sisällä vellova harmaa loska ei ole enää ristiriidassa ulkona vallitsevan sään kanssa ja muitakin ihmisiä saattaa jopa vituttaa, niin ilkeää kuin sellaisen toivominen onkin. Milläs sitä jaksaa enää painaa jos ensimmäinen tehtävä on lyönyt maahan, kaksi seuraavaa on tullut vielä potkimaan ja neljänteen siirryttäessä on jo valmiiksi sellainen olo että "ei vittu tästä tuu mitään"
Onko sitten unelma-ammatti väärä jos siitä tulee tuollainen olo jo opiskeluvaiheessa... Pirtsakkana ja reippaana uuteen päivään joo, milläs pirtsakkana kohtaa uudet haasteet jos sängystä nouseminenkin on henkisesti työn ja tuskan takana?
OSA 2:
Nyt sitten kun on yleisellä tasolla melankolinen ja tappiomielialalla liikkeellä niin jää monesta parikymppisen riennosta paitsi. Mitä jää käteen hurjasta nuoruudesta? Kuumat kesäpäivät tietokoneella verhot kiinni aamusta iltaan samalla kun muut parikymppiset vaikka vuokraavat veneen ja lähtevät seilaamaan saaristoon kymmenen kaljakorin kanssa?
Tarpeeksi kauan kun on yksin niin siihen kangistuu, ei enää osaa olla sosiaalinen ja pelkää koko asiaa vaikka mielessään toivoisi että jos nyt vaan soittaisin makelle ja tonille ja lähtisin messiin.... äääh... ei viitsi häiritä.
Sitten menen käymään kaupungilla ostaakseni jotain, vastaan tulee nuoria pareja tahdilla jota ei voi matemaattisesti ilmaista. Sekös vituttaa, kyllä kai normaalit ihmiset seurustelevat ja haluaisivatkin mutta kun jotkut eivät vaan pysty. Kuka haluaisi suhteen loppuun poltetun fysiikan kursseista hylsyjä vetelevän köyhän opiskelijapöntön kanssa? Plussana tietysti se etten ryyppää, mutta se ei ole kiinni periaatteesta vaan siitä että huomasin yksinjuomisen olevan vain masentavampaa.
Tää on todella, todella surullista jos kenellekään muulle tällaista tapahtuu, sillä kaikki elävät vain kerran. Toivottavasti eivät kuitenkaan näin. Tsemppiä muille yksinäisille.
Minulla on opiskelupaikkakin ja kaikki, armeija käytynä ilman ihmeempiä kommelluksia. Opiskeluista kuitenkin sen verran, että kuten jokaisessa paikassa peruskoulun jälkeen, tipuin ryhmien ulkopuolelle ja hiihtelen tunnilta toiselle yksin pitkin käytäviä ja tunnilla istun poikkeuksetta yksin jos nyt ei satu niin että jonkun on pakko istua viereeni.
Opiskelut menevät huonosti, en tajua asioita aina, homma kusee, perustieto on puutteellista niin en voi soveltaa jotain kaavaa. Olen sellainen kuuluisa "resurssien tuhlaaja" ja sellainen joita otetaan liikaa sisään puutteellisin tiedoin, haaveeni tavoitteleminen on yleisen mielipiteen mukaan rikos.
Haluaisin kuitenkin valmistua siitäkin huolimatta ettei laskut suju ja että olen poikkeuksetta päivät laitoksella yksin poikkeuksena täysin muodolliset tilanteet kuten ryhmätyöt. Heh, sattui "hauska" tapaus eräällä kurssilla, jäin ryhmän ulkopuolelle yksin ja yksi opiskelija myöhästyi jolloin kurssin pitäjä pisti hänet "rangaistuksena" työskentelemään kanssani. Hauskaksi heitoksi se oli kai tarkoitettu mutta tuntuu pahalta olla rangaistus.
Haaveet kaatuu ja silleen, ja sit niitä on pahempi enää nostella. Sitä jää yksin niin alkaa tuntumaan pahalta, joka kai näkyy sitten ulospäin jolloin jää enemmän yksin ja tuntuu vieläkin pahemmalta. Haaveiden eteen pitäisi tehdä töitä, mutta työnteko ei ole kivaa siinä vaiheessa jos haaveesta tulee painajainen ja paino nilkkaan jonka kanssa pitäisi pystyä uimaan hukkumatta.
En tiedä mitä yritän sanoa, pitäisi kai hakea apua, mutta kaikkein pahin pelko ovat ne ainaiset naurajat ja vähättelijät, milläs lähdet lyötynä kesken opiskelujen takaisin hanttihommiin kun kaikki odottavat että "kyllä se meidän poika se, siitä tulee herra". Narri perkele sanon minä.
Onneksi on sentään syksy, sisällä vellova harmaa loska ei ole enää ristiriidassa ulkona vallitsevan sään kanssa ja muitakin ihmisiä saattaa jopa vituttaa, niin ilkeää kuin sellaisen toivominen onkin. Milläs sitä jaksaa enää painaa jos ensimmäinen tehtävä on lyönyt maahan, kaksi seuraavaa on tullut vielä potkimaan ja neljänteen siirryttäessä on jo valmiiksi sellainen olo että "ei vittu tästä tuu mitään"
Onko sitten unelma-ammatti väärä jos siitä tulee tuollainen olo jo opiskeluvaiheessa... Pirtsakkana ja reippaana uuteen päivään joo, milläs pirtsakkana kohtaa uudet haasteet jos sängystä nouseminenkin on henkisesti työn ja tuskan takana?
OSA 2:
Nyt sitten kun on yleisellä tasolla melankolinen ja tappiomielialalla liikkeellä niin jää monesta parikymppisen riennosta paitsi. Mitä jää käteen hurjasta nuoruudesta? Kuumat kesäpäivät tietokoneella verhot kiinni aamusta iltaan samalla kun muut parikymppiset vaikka vuokraavat veneen ja lähtevät seilaamaan saaristoon kymmenen kaljakorin kanssa?
Tarpeeksi kauan kun on yksin niin siihen kangistuu, ei enää osaa olla sosiaalinen ja pelkää koko asiaa vaikka mielessään toivoisi että jos nyt vaan soittaisin makelle ja tonille ja lähtisin messiin.... äääh... ei viitsi häiritä.
Sitten menen käymään kaupungilla ostaakseni jotain, vastaan tulee nuoria pareja tahdilla jota ei voi matemaattisesti ilmaista. Sekös vituttaa, kyllä kai normaalit ihmiset seurustelevat ja haluaisivatkin mutta kun jotkut eivät vaan pysty. Kuka haluaisi suhteen loppuun poltetun fysiikan kursseista hylsyjä vetelevän köyhän opiskelijapöntön kanssa? Plussana tietysti se etten ryyppää, mutta se ei ole kiinni periaatteesta vaan siitä että huomasin yksinjuomisen olevan vain masentavampaa.
Tää on todella, todella surullista jos kenellekään muulle tällaista tapahtuu, sillä kaikki elävät vain kerran. Toivottavasti eivät kuitenkaan näin. Tsemppiä muille yksinäisille.
Vastaukset 16
Vanhimmat
"Tarpeeksi kauan kun on yksin niin siihen kangistuu, ei enää osaa olla sosiaalinen ja pelkää koko asiaa vaikka mielessään toivoisi että jos nyt vaan soittaisin makelle ja tonille ja lähtisin messiin.... äääh... ei viitsi häiritä. "
..mitäpä sitä enää lisäämään.
"Kuka haluaisi suhteen loppuun poltetun fysiikan kursseista hylsyjä vetelevän köyhän opiskelijapöntön kanssa? Plussana tietysti se etten ryyppää, mutta se ei ole kiinni periaatteesta vaan siitä että huomasin yksinjuomisen olevan vain masentavampaa."
Tuota, oonko mä skitsofreeninen ja kirjotin tän ite? No ei, en lue fysiikkaa, mut sivuaineena se on, ja menee täysin reisille. Ainu ongelma mun opiskelussa, ja meinaa pilata koko paskan.
Joo'o, fyysiikassa kompastuskivenä ovat ne miljoonat kirjaimet ja symbolit jotka tarkoittavat eri asiassa aina eri suuretta ja voidaan veivata kymmenen eri kaavan kautta tilanteen mukaan, puhumattakaan että kaavoja pitäisi itse osata sovelta... aaaargh....
Ja fysiikkaan uppoo kaikki aika, mut silti siitä ei mitään tajua. Hajoon siihen vielä ihan oikeesti, perkele.
... Upea teksti.
Mut oikeesti, meikäläinen on aika yksinäinen... Aika koskettava tarina. Tosin luulis noin hauskalta kuulostavan jäbän ystävystyvän helposti.
hah kyllä kuulosti siltä niinkuin omasta elämästä lukisin kirjaa :D olen 18 ja fysiikka kusee...kusee. se olisi kun jotenkin saisi itsetunnon nostettua niin siitä se sitten lähtisi
"Opiskelut menevät huonosti, en tajua asioita aina, homma kusee, perustieto on puutteellista niin en voi soveltaa jotain kaavaa."
Tämä on kuin omista kokemuksistani. Minulla kesti joidenkin kurssien läpäisy käsittämättömän monta vuotta kun en vaan ymmärtänyt. Mutta kuitenkin ne vaan lopulta meni.
"Haluaisin kuitenkin valmistua siitäkin huolimatta ettei laskut suju"
Siksipä sinun ei kannata jättää mitään kesken vielä. Itse olen kolmekymppinen ja vieläkin kirjoilla sen vuoksi etten kesken halua jättää tätä.
"Nyt sitten kun on yleisellä tasolla melankolinen ja tappiomielialalla liikkeellä niin jää monesta parikymppisen riennosta paitsi. Mitä jää käteen hurjasta nuoruudesta?"
20 v ei ole vielä paljon mitään. Saatat tuntea itsesi yksinäiseksi mutta se voi johtua siitä että tulevat ystäväsi eivät ole vielä ehtineet tutustua sinuun; olet opiskellut sen verran vähän aikaa vielä ja ehkä hekin eivät ole vielä ns. liikkeellä. Itse tuon ikäisenä olin jokseenkin yksin ja kiertelin baareja aika harhaillen. Vähitellen harrastusten kautta tutustuin kavereihin jotka oikeasti halusivat tehdä asioita kanssani, mukaanlukien hurjan nuoruuden viettäminen. Omalta osaltani hurjuus jäi jokseenkin kyseenalaiseksi koska naisiin tutustuminen oli ja on edelleen hankalaa, mutta se on jo eri stoori se.
"Sitten menen käymään kaupungilla ostaakseni jotain, vastaan tulee nuoria pareja tahdilla jota ei voi matemaattisesti ilmaista. Sekös vituttaa, kyllä kai normaalit ihmiset seurustelevat ja haluaisivatkin mutta kun jotkut eivät vaan pysty."
Itse tuohon aikaan pidin mahdollisuutta löytää nainen sen verran utopistisena etten edes osannut masentua siitä. Toivottavasti et ole niin katkera kuin vaikka minä nyt. Korostan kuitenkin että jotkut ovat käsittämättömän eteviä hankkiutumaan parisuhteisiin jo vaikkapa rippi-iästä lähtien - toiset eivät vaan ole päässeet mukaan "putkeen".
"Tää on todella, todella surullista jos kenellekään muulle tällaista tapahtuu, sillä kaikki elävät vain kerran. Toivottavasti eivät kuitenkaan näin. Tsemppiä muille yksinäisille."
No, aikataulunsa kullakin asioilla. Olet hirveän nuori vielä ja lähipiirisi on vasta muotoutumassa. Ota osaa opiskelijamenoihin ja katsele mitä harrastusten kautta löytyy. Tsempit sinne.
Luovuttaminen kummittelee kyllä jatkuvasti mielessä, mutta on itsestään selvyys etten lopeta ennen kuin opiskeluiksi kutsumani korttitalo sortuu. Nykyään se huojuu jo uhkaavasti.
On vaikeaa herätä torstaisin jos neljänä edellisenä päivänä on kohdannut lähes poikkeuksetta pelkkiä vastoinkäymisiä. Maanantaina haluaisi lähinnä hypätä parvekkeelta kun jo sunnuntai iltana nukkumaan mennessä tietää että sama rumba odottaa taas. Olisi helppoa jos osaisin, siinä se juju onkin, yksinäisyys ei haittaisi jos voisin uppoutua kaikkiin laskuhini ja marssia voitosta voittoon kerrankin elämässäni menestyessäni jossakin. Kun vain olisi se jokin asia missä olisi hyvä, syy miksi herätä ja mihin uppoutua päiväksi ja virnuilla illalla tyytyväisenä tietäessään että on saanut aikaan jotain.
Voittoja ei kuitenkaan kerry, tappiomielialaa senkin edestä ja jokainen tappio tipauttaa uuteen kuoppaan josta pitäisi kiivetä pois. Ei jaksakaan enää olla avoimin mielin kursseilla ja oppia uutta. Jokainen tehtävä on uusi "perkele" joka menee kuitenkin pieleen. Ei jaksa itse yrittää, kopioi suoraan kaverilta ja kusettaa itseään siirtämällä virheet kokeeseen.
Urasuunnittelusta ja elämäntarkoituksesta asioista tärkeimpiin, sosiaalisiin suhteisiin, ystäviin ja rakkauteen.
Ystäviä ei juurikaan ole, ja niistä vähistäkin olen tämän viimeaikoina kasvaneen melankolian ja pessimismin takia erkaantunut jo aika tavalla. Joskus tulee törmättyä ja keskustelu on lähinnä väkinäistä, ymmärrän kyllä sillä masentuneen oloinen ihminen masentaa poikkeuksetta ympäristöään. En asu kaupungissa joten muiden kurssilaisten kanssa rientoihin osallistuminen (ryyppääminen kuten opiskelijoilla on tapana) jää kokonaan pois, enkä oikein pidä mistään jytäbaareistakaan. En vain osaa käyttäytyä niissä kirjoittamattomien sääntöjen sanelemalla tavalla.
Nyt on veistelty minusta erakoituva maalaistollo jolla ei ole kavereita :/
Erakoituvat maalaistollot eivät käsittääkseni ole naisten mieleen. Kerran tosin, joku söpö tyttönen tuli ja teki aloitteen ihan raikkaassa ulkoilmassa ilman alkoholia. Kyllästyi tosin parin viikon sisään ollessani aivan jäässä tilanteessa. Kuinka yhtäkkiä osaa solmia suhteen jos on ollut lähes kaiken aikansa ala-asteen jälkeen omissa oloissaan?
Kokemuksen puute siis oireena naisten suhteen, kuten totesit niin putki kannattaa alkaa rippikoulusta lähtien viimeistään, sillä parikymppisenä pitäisi jo kaiketi omata edes JOTAIN kokemusta suhteesta.
En muutenkaan sopisi muottiin, pikaisen katsaukseni mukaan kaikki tuntemani naiset odottavat mieheltä jonkinlaista menevyyttä ja räväkkyyttä, en oikein osaa ilmaista asiaa mutten itse siihen muottiin sovi, etenkään tässä vaiheessa ennen kuin olen tyytyväinen itseeni.
Lyhyesti sanottuna ei tällä naamalla eikä asenteella.
Jos opintomenestystä ei saisi toivoa, niin toivoisin kuitenkin eräänlaista hällä-väliä asennetta, tenttikirja lentäisi seinään ja ilta kuluisi tuskanhikoilun sijasta 12-packin ja chilipähkinöiden kanssa. ei siihen kuitenkaan kuolisi, olisin vain täysin vapaa kaikesta tulevaisuus auki kuin järven selälle näyttävä saunan ovi (vai mitenkä Hotakainen kirjassaan Klassikko asian ilmaisi....)
Ei uskoisi ihan äkkiä elämän olevan näin vaikeata.
Joo, kuulostaa tutulta tuo, että opiskeluissa takkuaa. Oot vissiin ekan tai tokan vuoden opiskelija? Mulla meni pari ekaa vuotta totutellessa uuteen kouluuni (yliopisto) ja voin sanoa että eka vuosi meni periaatteessa ihan harakoille, kun en meinannu päästä tenteistä läpi ja kurssivalinnat oli melki ku parhaimmastakin lauantainlottoarvonnasta, näin jälkeenpäin ajateltuna. Mutta parhaansa sitä tunsi yrittävänsä silloinkin.
Voi olla, että sulla jumittaa päätä eniten itse ongelmien pyörittely päässä, mikä tekee yksinkertaisista asioista hankalia. :) Been there, done that aina välillä itsekkin. Itsellä auttaa se, kun käyn vaan riuskasti opiskeluhommiin käsiksi (ilman jahkailuja) niin hommiin alkaakin yllätäen tulla oikeaa tekemisen iloa. Mutta ei aina :) Joskus vaan kun käy ylikierroksilla (ajatukset tai kroppa) niin mulle on ollu parhainta vaan kuunnella kehon viestit ja levätä, rentoutua tai vaikka katsoa leffoja tai hankkia muuta viihdepainotteista huvia, jos se on se mitä sisin tuntuu kaipaavan. Se on kumma juttu, että kun tunnollisimmat ajattelee lähinnä että arvokasta aikaa menee hukkaan jos tekee jotain muuta kuin kouluhommia mitä pitäisi olla tekemässä...mutta itselläni se menee niinkin, että levättyä tai tehtyä muuta mukavaa, voimat palaavat takaisin ja homma alkaa luistaa ihan naturel.
Enemmän leipää ja sirkushuveja. Tai ainakin sen verran, että sulla pysyy opiskelu ja lepo(tai muu elämä) tasapainossa. Tuota tasapainoa kannattaa oppia varjelemaan. Se on hyvä, että tuo asia tulee esiin jo opiskeluaikana, etttä jotain on ehkä jo oppinu kun työelämä alkaa ettei tarvi sielä vasta opetella kantapään kautta. Ja yksinäisyys ei silleen rajota sua tekemästä mukavia asioita. Teet sellasta, joka susta itsestä tuntuu innostavalle ja hyvälle toiminnalle. Mullakaan ei ole hirveästi kavereita, kun tässä vaiheessa opintoja opiskelukaverit alkaa hajaantua töihin eri puolille Suomea, mutta olen osannut kävellä videovuokraamoon, lähteä pitkälle sunnuntaikävelylle tai ostaa ihanan leivoksen kahvin kanssa syötäväksi yksinkin. Toki kannattaa pitää kiinni kaverisuhteista soittelemalla yms. tavoilla pitää yllä yhteyttä. Kun hankkiutuu ihmisten ilmoille, niin saa itselleenkin hyvän mielen. Sekin auttaa, että uskaltaa tunnustaa itselleen, tuntevansa olevan yksinäinen...se leikkaa yksinäisyydeltä pahimman terän pois ja auttaa keksimään keinoja tilanteen korjaamiseksi ja antaa lohtua (vaikka oonkin yksinäinen, niin sou onhan tätä elämää tässä elettävänä itse kullakin ja se elämä on yhtä arvokasta niin yksin kuin toisen seurassa elettynä). Ei pidä jäädä paitsi elämän kivoista asioista siitä syystä, että ei ole kaveria kenen kanssa touhata. Luulen, että tuo yksinäisyys tai yksinäisyyden tunne on lisääntyny nykyään, kun töiden perässä pitää venyä ihan kauheasti ja vaihtaa paikkakuntaa vähän miten sattuu "työkokemuksen ja pätevyyden hankkimisen vuoksi". Yksinäisiä työn perässä lähteneitä alkaa olla varmaan jo aika iso määrä. Hmm mutta kun on enemmän yksinäisiä niin teoriassa ainakin yksinäisillä on suurempi mahdollisuus törmätä toisiinsa. *teen oikein maailmaa syleilevän lopetuslauseen :D*
Kiitos halauksesta :)
Tuo on kyllä totta että väsyneenä ja väkisin ei kannata tehdä, mieluummin sitten vaikka menee nukkumaan tai kuuntelemaan musiikkia vähäksi aikaa, mutta vaikka opiskelija itse antaisi anteeksi niin aikataulut eivät tunne kovin usein armoa.
oon 16. ajattelen ihan samalla tavalla kaikesta mitä sä kirjotit. en elä 20-vuotiaaksi. tuntuu jotenkin siltä.
niin. eipä oo lisättävää. mut oot hyvä kirjottamaan, paitsi ettei se pahemmin lohduta.
saanko kysyy? taidan olla tyhmä mut mulle ei auennu mikä se sun "unelma-ammatti" on?
Unelma ammatti on muotoutunut päiväkotiajan astronautista nykyhetken insinööriin, minkätakia otankin fysiikan takkuamisesta aivan kohtuuttomia paineita jo omastakin mielestäni. Parin vuoden tauko lukion jälkeen työpaikan juoksupoikana ja syntipukkina ajoivat kuitenkin takaisin koulun penkille jossa todella toivon etten putoa takaisin sinne syntipukin virkaan.
Kuolemasta ei ole kuin ennakkoluuloja, epäilisin sen olevan pimeä tiedottomuus ja hiljaisuus, mutta onko suurin piirtein yhtä paha asia huomata pikku hiljaa lipsuvansa epäonnistumisen kautta sinne mistä on kynsin hampain taistelemassa tietään pihalle? Pahinta mitä voisin kai saada on tila jossa ei ole enää mitään saavutettavaa eikä mitään menetettävää, merkityksetön elämä vailla mitään sisältöä.
Toivottavasti löydät oman sisältösi ja merkityksesi etkä löydä itseäsi samasta tilanteesta neljän vuoden päästä.
niin....enpä tiedä. mutta ainakin pidän sen itsemurhan hyvänä vaihtoehtona; ei kuolema voi olla pahempaa kuin helvetti jossa elän joka päivä.
Eipäs heitetä pyyhettä kehään, kyl se siitä vielä kirkastuu. Katso ylös taivaalle ja hymyile.
Yhtään kurjuuttasi vähättelemättä sanoisin että mieti kuitenkin asiaa. Parempaakaan en osaa sanoa, mutta jos vaikka viiden vuoden päästä katsoisit taaksepäin voisit todeta olevasi voittaja verrattuna tämänhetkiseen tilanteeseen?
Jos opiskelet insinööriksi, niin ei sitä fysiikkaa ole kuin neljä kurssia (riippuu tietysti alasta). Joten ei siitä pitäisi hirveästi paineita ottaa.
Kaavojen pyörittäminen on enemmänmin matematiikkaa ja siihen kannattaisi jonkinlaista rutiinia hakea. Vaikeaahan se ei ole, kunhan muistaa parit perussäännöt ulkoa ja opettelee kaavojen sijainnit kaavakirjasta.
Kannattaa tietysti miettiä muitakin vaihtoehtoja, jos opiskelut tuntuvat ongelmallisilta, sillä ammatti saattaa olla kuitenkin erilainen siihen verrattuna mitä on opiskellut. Opiskelut pitäisikin ottaa siltä kannalta, että on mukavaa oppia uutta. Ei niinkään pakon kautta.
Opiskele sitten jotain sellaista alaa missä sinäkin voisit pärjätä. Jotain mikä ei vaadi kamalasti tekstin pänttäämistä ja symbolien ymmärtämistä. Mitä sitä turhaan itseään kiusaamaan, jos ei aivot vaan sisäistä noita juttuja. Minkä veikkaat olevan syyn siihen että muut välttelee sua? Peseydytkö sä kuinka usein? Käytätkö partavettä, deodoranttia, pukeudutko ihan normaalisti tai tyylikkäästi, etkä liian omituisesti? Pidätkö itseäsi minkänäköisenä noin yleisesti? Silloin kun juttelet, niin puhutko ihan normaaleista asioista, vai eikö muut oikein ymmärrä sun juttuja?