Niih, meillä on 2 lasta 3v.poika ja 1vee tyttö. Minulla on jo pitkään ollut hinku lähteä yksin pois kotoa ja jättää lapset isälle. Kun ei enää jaksa. Käymme ammattiauttajalla juttelemassa ja ollaan juteltu kahestaan ja hommat on ruvennut toimimaan paremmin kuin ennen, en tunne enää olevani huonekalu kotona, mutta silti se lähteminen vaan polttelee. Tiedän että se on väärin lapsia ja miestä kohtaan, mutta onko se nyt oikein minua kohtaan olla jossain missä ei ihan OIKEASTI halua olla? Minulla oli suhde toisen miehen kanssa, sain senkin anteeksi ja sain jäädä kotiin, toivoin vaan että mies laittaisi minut pihalle jos/kun kiinni jään. Pyysi kuitenkin jäämään ja en teidä miksi en siinä vaiheessa saanut sanottua että entä jos lähdenkin. Mikään mieheni ja minun välillä ei ikinä palaa ennalleen. Ja tämä pettäminen ei ole edes se pahin paha tässä sopassa. Eikä se ole tai ole ollut se minun pois lähdön syy. Pois olin jo lähdössä ennen tämän miehen tapaamista, hän vain sattui niin sopivaan väliin tulemaan minun elämääni. Nyt se suhde on ohi, ikävä on ihan kauhea sinnekkin.
Tiedänhän minä että syyllisyys on ihan kauhea jos täältä lähden ja ikävä tulee. Siinä vaiheessa kun olen lapset tehnyt, se tuntui hyvältä ajatukselta, enhän ole saanut mitään muuta elämässäni aikaiseksi. Ikää on 24 vuotta, 2 lasta, ei ammattia, yksin en ole asunut kertaakaan, oikeissa töissä en ole ollut. Joku itsenäistymisvaihe kai. Kotona ei pintapuolisesti ole mikään vialla, on talo, 2 autoa, rahaakin että pärjää...rakastan lapsiani ja vielä jollain tavalla miestäkin, mie rakastaa minua enemmän kuin mitään, sängyssä sujuu...joku tästä kuitenkin puuttuu.
Ei kait sitä ihminen ole ikinä mihinkään tyytyväinen.
Tiedänhän minä että syyllisyys on ihan kauhea jos täältä lähden ja ikävä tulee. Siinä vaiheessa kun olen lapset tehnyt, se tuntui hyvältä ajatukselta, enhän ole saanut mitään muuta elämässäni aikaiseksi. Ikää on 24 vuotta, 2 lasta, ei ammattia, yksin en ole asunut kertaakaan, oikeissa töissä en ole ollut. Joku itsenäistymisvaihe kai. Kotona ei pintapuolisesti ole mikään vialla, on talo, 2 autoa, rahaakin että pärjää...rakastan lapsiani ja vielä jollain tavalla miestäkin, mie rakastaa minua enemmän kuin mitään, sängyssä sujuu...joku tästä kuitenkin puuttuu.
Ei kait sitä ihminen ole ikinä mihinkään tyytyväinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
ja tässä teille pariskunnat ohje mikä toimii varmasti:
KILPAILKAA KESKENÄNNE TOISTENNE KUNNIOITUKSESTA
Hyvää syksyn jatkoa!
olen itsekkin ollut. Kun nuorena aloittaa, maailmaa näkemättömänä tulee helposti tuo vapaudenkaipuu. Minulle kävi niin että rikoin meidän perheen ja jäin yksinhuoltajaksi, isää ei paljoa ole sen jälkeen lapset kiinnostanut.
Monesti mietin että olin maailman itsekkäin paska, koska erosin ns turhaan. Kyllästyin, haluisin kokemusia perhe-elämän ulkopuolella.
Nyt elämäni on mallillaan, lapsilla on ihana isäpuoli ja uusi sisarus. Isänsä kanssa eivät juurikaan ole tekemisissä, mikä ahdistaa minua todella syvästi.
Mutta usko minua, ruoho ei ole vihreämpää aidan takana. Arki tulee vastaan joka puolella. Mitä jos ottaisitte vaikka viikonlopun laatuaikaa, yrittäkää rakastua uudelleen, muistele suhteenne alkuaikoja, mihin miehessäsi rakastuit. Kannattaa yrittää, mutta ei loputtomiin.
niin, tässäpä minun neuvoni kaikessa yksinkertaisuudessaan. En tunne taustoja, mutta kuulostaa siltä ettet olisi sen tyytyväisempi nyt siellä muuallakaan. Sait jo huvisi vieraan miehen kanssa, nyt lusikka kauniiseen käteen ja perheen pariin.
Tsemppiä.
elämää on perheelliselläkin. Lähde nyt opiskelemaan sitä ammattia. Sen jälkeen töihin. Sä oot turhautunut, mutta ei se mitään auta, että menet turhautumaan jonnekin yksiksesi.
Minulla samaja tuntemuksia. Minä tosin mietin että jos lähtisin en IKINÄ jättäisi lastani. Tosin en veisi lapselta isää joten haluiaisin yhteishuoltajuuden. Itsekin olen pettänyt, en jäänyt kiinni. Tyttö 2 vuotias. Ammatti on. Olen tosin tällähetkellä hoitovapaalla.
Tunnen ja koen olevani miehelleni itsestään selvyys. Tuntuu ettemme olisi enää yhdessä jos meillä ei olisi yhteistä lasta. Minäkään en ole koskaan asunut yksin, mieheni on. Tuntuu että olen oikeasti jäänyt kamalasti jostain paitsi. Kadehdin tyttökavereitani jotka ovat lapsettomia sinkkuja, jotka käyvät salilla/muissa harrastuksissa ihan miten sattuu. Suhteemme mieheni kanssa ei toimi, seksi ei toimi eikä mikään. Taloudellisia ongelmia ei ole. KAksi autoa meilläkin, oma talo ja kaikki mitä jokainen voi vaan toivoa. Ikää minulla on 23 vuotta.
Lasta rakastan ylikaiken, mieheeni rakkaus on koetuksella :(
Tosin olen päässäni miettinyt että ehkä tämä on joku ohimenevä vaihe, toivottavasti ainakin ja saamme takas ne tunteet ja teot mitä oli vielä vuosi sitten. Tsemppiä sinulle, tuskin se ruoho on vehreämpää aidan toisella puolella.
avauduin miehelleni tästä poislähdöstä ihan suoraan ja sanoin siitä kun olen niin itsestäänselvyys. Lapset kiukkuaa minulle, enkä jaksa enää edes niitä komentaa. Aikaisemmin mies tuli töistä ja huomautteli esim. tiskeistä tai lattioilla lojuvista leluista, avautumiseni jälkeen tuli itku silmässä töistä pussaamaan ja sanomaan että ompa kiva kun olet kotona. Jos en olisi mitään sanonut sama puuro olisi jatkunut ja olisin mitään sanomatta pois lähtenyt. Nyt ärsyttää sitten se kun ei mies niitä omia pikku aivojaan voinut jo aikaisemmin käyttää ja huomannut että kaikki ei ole hyvin. On itsekkin sen myöntänyt että luuli kaiken olevan hyvin, hän käy töissä ja minä hoidan kodin ja lapset. Olen kyllä jo kouluun ja pariin työpaikkaan hakenut, salilla käyn kolmesti viikossa, eli kaiken pitäisi olla hyvään suuntaan menossa. Silti se yksinäinene elämä kiehtoo. Meillä on nyt sopimus että katsotaan vuoden loppuun asti tuleeko tästä mitään ja jos tuntuu että erotaan ni muutan pariksi kuukaudeksi pois ja kokeillaan onko se hyvä olla erossakaan. Mitään ei hätiköidä.
Välillä tulee ihan hillitön tarve pakata vaan kamat ja sanoa ädjöö, siinäpä olette. Vaikeata tekisi lapset jättääkkin, mutta en yksinkään niitten kanssa jaksaisi ja kun tiedän niitten pärjäävän isänkin kanssa. Tiiä tästä.
Jos tämä nyt menisi niin että ei tarvitsisi lähteä. ARGH!
Mitä mieltä itse olet tai mitä mieltä miehesi olisi jos lähtisit esim tyttökavereidesi kanssa lomalla jonnekin?! pitkälle viikonlopulle esim jonnekin ulkomaille?! Jospa se on vaan arki joka painaa, piristynyt äiti on myös lapsillensa parempi äiti. Väsynyt äiti ei jaksa mitään, eikä jaksa rakastaa edes omia lapsiaan kokoaikaa.
Taitaa olla nuo viikonloppulomat palanu ton pettämisjutun takia...sehän tästä tilanteesta tekeekin vielä vaikeamman kun pitäisi yrittää löytää sitä omaa aikaa ja omia juttuja ja samalla rakentaa luottamusta ja parisuhdetta uudelleen. :(
Mitäs jos otat jonkun luotettavan ystävän mukaan, johon siis miehesikin luottaa että hän on sinulle "hyvää" seuraa? Millä mielellä olisit lähdössä reissuun, oikeasti hakemaan vapaa-aikaa perheestä vai pettämään miestäsi? Itse olin tuossa yhdessä vaiheessa aikamoisessa pettämiskierteessä, sain erilaista, ihanaa huomiota salarakkaaltani. Se on onneksi nyt loppu. Hänen takiaan meinasin heivata mieheni mutta en onneksi niin tehnyt. Jotenkin minulla on sellainen (väärä) mielipide, ettei mieheni kanssa voi edes pitää hauskaa. Ennen ei näin ollut mutta nyt on! Oltiin tossa kesällä yhdessä kylpylässä ilman tytärtämme eikä se loma ollut kyllä sitä mitä hain. Mieheni on kaikinpuolin seksikäs ja hyvännäköinen/hyväkroppainen mies ja mieluummin olisin ollut yökerhossa bailaamassa/juttelemassa ihmisten kanssa kuin mieheni kanssa vällyjen välissä. Mikähän kumma mullakin ON?!?!?
Aika surullinen olo tulee perheiden puolesta kun lukee näitä pettämis- ja itsenäisyyden tarve juttuja.. Eikö mikään riitä?
Itse olen edelleen onnellisesti yhdessä miehen kanssa jonka tapasin kun olin 16v. Vanhin lapsi 5v. Elämä ei tietenkään ole pelkkää onnea ja auvoa aina, hyvä niin. Mistä edes tunnistaisi onnen jos ei välillä olisi epäonnea ja suruakin?
Mitään tarvetta ei ole tullut "itsenäistymiselle" huolimatta nuorella iällä aloitetusta suhteesta. Parikymppisiksi asti rilluteltiin lähes joka viikonloppu kavereiden kanssa baareissa, joten eiköhän se vaihe tullut läpi käytyä. Sitten oltiin useampi vuosi tiivisti kahdestaan ennen kuin lapsista alettiin haaveilla. Ennen lasten hankintaa käytiin useita keskusteluja siitä millaiseksi elämä muuttuisi (toki sitä ei voi etukäteen tietää, mutta kun asioita pohtii ja miettii, niin sopeutuminen on helpompaa) kun perheeseen tulisi kolmas, neljäs ja viides.. Ajatukset lähti ensisijaisesti siitä, onko LAPSEN hyvä tulla tähän perheeseen. Myöhemminkin on aina asioita pohdittu ja keskusteltu. Mutulla ei ainakan isompiin projekteihin ole lähdetty.
En osaa auttaa. Olen vain kovin surullinen niiden perheiden puolesta, joissa äiti ei halua sitoutua perhe-elämään. Ymmärtäisin jos kyse olisi huonosti käyttäytyvästä, tunteettomasta ja ilekästä miehestä.. Mutta oman hyvän olon eteen joutuu tekemään töitä, eikä se useinkaan tarkoita muiden hylkäämistä. Totta kai äidin pitää voida hyvin, jotta muukin perhe voisi hyvin. Mutta rajansa kaikella.. Pitää oppia olemaan myös onnellinen siitä mitä jo on.
Kun perustaa perheen ja saa lapsia, jotkut ovet takana sulkeutuvat lopullisesti. Sinusta ei enää lapsetonta sinkkua tule. Rikot vain itsesi ja perheesi, jos lähdet nyt kävelemään.
Mieti, mitä olet saavuttanut näihin opiskeleviin ystäviisi nähden ja ole kiitollinen osastasi! Ne opiskelijakaverisi kadehtivat sinua...
Juu, on kyllä tullu harvinaisen selväks se että nurkassa ollaan ja pysytään. Josko sitä sitte oppis elämään näinki. :)
äitiys tarkoittaisi elämistä nurkassa? Sinulla on yllättävän paljon valtaa omaan elämääsi ja seiniesi etäisyyksiin! Itsesääli ja ruikutus pois ja rakenna elämästäsi sellainen, että sinäkin olet onnellinen. Se ei tarkoita, ettäkö pitäisi jättää perheensä tai muiden pitäisi kärsiä valinnoistasi.