Kun mulla alkas paniikkioireet 5 kuukautta sitten, oikeestaan ekaa kertaa elämäni aikana, ne tuli tosi kovina. Huimaus alkoi voimakkaana, ja sitä kesti monta päivää. Oli lähes mahdoton käydä kaupassakaan, maailma vaan pyöri ja piti seisahtaa monta kertaa matkalla ja ottaa jostain kiinni.Muut oireet oli raajojen puutumista, näkähäiriötä, valonarkuutta, ja sellaista huonoa oloa. Kun rinnassa alkoi tuntua kipua ja tuntui että pumppu ei enää lyö kunnolla, soitin ambulanssin ja mut vietiin sairaalaan. mua tutkittiin sairaalassa, mitään ei löydetty enkä itsekään tiennyt että kyseessä on paniikki. Vasta kun juoksin tämän tapauksen jälkeen tutkimuksissa yksityisellä lääkärillä ja lääkärini otti asian omakseen niin alkas valkenemaan että kyseessä taitaa olla paniikkihäiriö. Oireet olivat vaan todella kovat. Ja sairastuin eron tuoman masennuksen kautta tähän tautiin. Olen yrittänyt ilman lääkkeitä mennä eteenpäin, vaikka resepti on olemassa. Tosin välillä on isossa kaupassa hankala kulkea, ei meinaa onnistua enää, mutta yritän ilman pillereitä toistaiseksi saada homman kuriin.
Tosi kovat oireet
4-5 pv
5926
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ikävää, että oireesi ovat noin kovat.
Mitä valmistetta sait? Se voisi auttaa, kaikki eivat tökkäytä kovinkaan pahasti.
syksyjä :)
Hei...aattelin kertoillla sulle omasta paniikista
Se alkoi äitini kuoleman jälkeen, joka oli tosi kova paikka minulle.
Olisikohan noilla kovilla kokemuksilla suurikin yhteys sairastumiseemme, minulla äitini poismeno ja sinulla ero miehestäsi.
Taitaa tämä paniikki olla enenmän ja vähemmän tälläisten herkkien ja tunteella elävien ihmisten vaiva ? Joskus....tai nii no, useastikin ajattelen että ku ois "normaali "!!
Minulla kaikki alkoi yhtäkkiä postin luukulla, siinä hiki valu ,sydän hakkas tuhatta ja sataa tärisin ja vapisin..olin varmaan sen näkönen ku oisin juonu kuukauden putken ja nyt rapaulassa oisin asioimassa , nimi piti laittaa jonnee paperin..siintä ei ois varmaan saanu selvää kirjanoppineetkaa.
Olo oli kamala..tuntu että sekoaa varmasti...ja kaksi pientä lasta hoiettavana !!
Mies matkatöissä, eli vastuu lapsista ja kodista oli yksin minun...miten mennä kauppaan?? kun jo pelkkä ajatus kassajonoista sai sydämmen laukkaamaan ...onneksi kotona oli säilykkeitä...niillä pärjäiltiin siihen asti ku iskä tuli taas kotia ja käytiin yhdessä kaupassa.
Pikkuhiljaa minun oli pakko kertoa miehelleni "missä mennään" eikä siinä auttanut hänenkää muuta kun etsiä töitä lähenpää kotia. Eli tavallaan tämä on kuitenkin koko perheen yhteinen asia...
On muuten varmaan ihan hyvä ,ja tavallaan terapauttistakin kirjoitella ja laittaa asioita "tänne koneelle" hyvä kun saa jakaa ajatuksia samasta vaivasta kärsivien kanssa, täällä surffailessa huomaa ettei ole ainut.
Itselläni on lääkitys ..mutta tuntuu ettei sekään aina auta...kahvin olen huomannut vaikuttavan kielteisesti,tulee hermostunut ja jännittynyt olotila .mutta eipä tässä muuta ku pärjäillään..oikein hyvät ja aurinkoiset syksyt sinulle ... kyllä se siintä !!
Pärjäilehän !!Tämän vaivan kanssa on vaa pakko elää, kyllä niitä on varmaan meillekin varattuna hyviäkin päiviä!!!
ohjeeksi, että älä laita itseäsi liian koville. Jos tuntuu, ettet pääse eteenpäin itsesi kanssa, niin käy ihmeessä lääkärissä ja aloita lääkitys.
Ei kärsimyskään kivaa ole - varsinkaan kun se ei ole pakollista.
Hienoa, että yrität ominvoimin, mutta jos...
olen tainnut sairastaa ph:ta jo pitkään...noin vuoden ajan, luulisin. Oireet alkoivat sydänmen tykytyksenä ja huimauksena, kohtaukset oli tosi rajuja... tuntu että kuolen siihen paikaan. Autolla ajaessa saattoi olla tilanne sellanen että oli pakko ajaa tien sivuun ja odottaa että kohtaus menee ohi. Töissä kohtaus saattoi tulla aivan ilman mitään syytä ja odottamatta. Jouduin jäämään pois työstäni joksikin aikaa ihan muista syistä ja päätin ruveta opiskelemaan kun on aikaa, mutta miten kävikään... vaikka koululla ei tarvitse käydä kun noin kerran kuussa, se tuntuu ihan kamalalta, ensimmäisellä kerralla olin pyörtyä siihen opettajan huoneen lattialle. Toisella kerralla en mennyt kun kohtaus oli jo päällä ennenkuin pääsin koulun pihalle... Huomenna olisi psykologian testi toista koulua varten, mutta tiedän jo nyt että en suoriudu siitä kunnialla ja toisekseen itestä tuntuu että jos kerron tästä sairaudesta niin sillon en pääse hakemaani kouluun... ai nii, ja tämä hemmetin tauti on iskeny päälle nyt 34 vuotiaana joka kummastuttaa ihan kamalasti, luusisi että tähän ikään mennessä on kokenut jo elämää sen verran että ei tarvisi mitään kohtauksia mutta ei taija kattoo ikää paikkaa ja aikaa...
MOI vaan !
Eiköhän tänne mahdu joukkoon...eikö sitä sanota että "jaettu ilo, on kaksinkertanen ilo" Jospa nämä meidän kertomuksemme täällä auttavat muitakin samassa tilanteessa olevia "immeisiä" .
Niin minullakin alkoi tämä paniikkihäiriö vasta yli kolmekymppisenä (olen se "pärjäilehän").Siihen aikaan tämä oli "uusi juttu" lääkäreillekin.Apua hain auttavasta puhelimesta ja tietysti lääkärille oli pakko jossain vaiheessa mennä..mielessä että passittako ne heti suoraa "hullujenhuonesee". Apua hain moneltakin lääkäriltä, aina ainoana apuna diapami resepti taskussa. Joo ,eihän siinä mikää..auttohan ne hetken, vaa alko tuntuu että kohta oon todella koukussa niihin,eli yksi ongelma lisää..
Kunnes vihdoin ja viimein eräs lääkäri totesi että "sinulla on selvä paniikkihäiriö" siis JEES , en ookkaa hullu, tuntu että oisin voinu halata tuota lääkäriä.Sain hyvät lääkkeet, ja elämänlaatu parani huomattavasti.
Meillä on käynyt niin että niin minulla ,kuin miehelläni on todettu tämä paniikkihäiriö. Valitettavasti lapset voivat todetta myöskin että "ne geenit, ne geenit!" Eli myöskin lapsillamme on tämä sama "tuttu juttu"
Monta kertaa olen miettinyt sitä ,kuinka moni ihminen istuu yksin hulluksitulon pelko "takapuolessa" eikä uskalla lähteä hakemaan apua.Siintä tämä "nörtteily" on hyvä, se tuo lähemmäksi "samassa veneessä olevat" mukava kun voi kirjotella samanlaisesa tilanteessa oleville...ja onhan meitä...!