DANIEL ROCHER

Daniel vilkaisi ikkunasta ulos. Ulkona oli taivas oli hiukan harmaa, mutta lämpötila pysyi silti 23 asteessa. Pian alkaisivat Weistlandin perinteiset myöhäiskesän sateet, ehkäpä ukkosta. Elokuu merkitsi Danielille kuukautta, jolloin hänen pitkään kestänyt aurinkoinen lomansa, kesälomansa, irtautuminen opettajan työstä, oli ohi. Aika, jolloin monisteet teetetään uudestaan uusille luokan oppilaille ja jolloin piirtoheitinkalvot kirjoitettiin kaikki uusiksi. Tästä seikasta huolimatta Daniel eräällä tapaa nautti historian opettamisesta, etenkin jos kohteena oli hänen oma kotikaupunkinsa. Hän oli kasvanut Weistlandissa pikkupojasta asti, pitänyt kesäisin hauskaa Peter Owenin, Bob Traynorin, Jack Simonsin ja Charlie Crichtonin kanssa kaupungilla, metsässä, missä vain. Kuten ihminen on kiintynyt perheeseensä, oli Dan kiintynyt Weistlandiin. Kaupunki itse oli lähes hänen koko ikänsä aikana tuottanut miehelle hyviä muistoja, joidenka takia hän tunsi olevansa erityisessä asemassa. Siinä missä paikallinenkin nuoriso heitteli tyhjiä Coca-Cola pulloja ja pureskeltuja purukumimällejä katujen asfalteille ja poltteli metsissä salaa tupakkaa ja viskasi tumpit maahan, hän puolestaan kunnioitti maaperää ja kaikkea mikä sen päälle on rakennettu. Ja maa kunnioitti häntä. Vaikka sen puut olivat teollisuuden saasteiden kellastamat eikä multa ollut enään yhtä hedelmällistä kuin aikoinaan, näki hän paikassa tiettyä kauneutta, ei ylenpalttista muttei myöskään vähättelevää.
Daniel meni takaoven kautta ulos, poltti tupakan ja heilautti kämmentä.
-"Katoa pirulainen." Hän sanoi.
Savuke lensi ilmassa kieppuen ja katosi puolen metrin korkeudessa. Se meni ylös ei koskaan tullut alas. Daniel meni sisälle järjestelemään huomisen papereita.

C..... kirjoitti:

Daniel vilkaisi ikkunasta ulos. Ulkona oli taivas oli hiukan harmaa, mutta lämpötila pysyi silti 23 asteessa. Pian alkaisivat Weistlandin perinteiset myöhäiskesän sateet, ehkäpä ukkosta. Elokuu merkitsi Danielille kuukautta, jolloin hänen pitkään kestänyt aurinkoinen lomansa, kesälomansa, irtautuminen opettajan työstä, oli ohi. Aika, jolloin monisteet teetetään uudestaan uusille luokan oppilaille ja jolloin piirtoheitinkalvot kirjoitettiin kaikki uusiksi. Tästä seikasta huolimatta Daniel eräällä tapaa nautti historian opettamisesta, etenkin jos kohteena oli hänen oma kotikaupunkinsa. Hän oli kasvanut Weistlandissa pikkupojasta asti, pitänyt kesäisin hauskaa Peter Owenin, Bob Traynorin, Jack Simonsin ja Charlie Crichtonin kanssa kaupungilla, metsässä, missä vain. Kuten ihminen on kiintynyt perheeseensä, oli Dan kiintynyt Weistlandiin. Kaupunki itse oli lähes hänen koko ikänsä aikana tuottanut miehelle hyviä muistoja, joidenka takia hän tunsi olevansa erityisessä asemassa. Siinä missä paikallinenkin nuoriso heitteli tyhjiä Coca-Cola pulloja ja pureskeltuja purukumimällejä katujen asfalteille ja poltteli metsissä salaa tupakkaa ja viskasi tumpit maahan, hän puolestaan kunnioitti maaperää ja kaikkea mikä sen päälle on rakennettu. Ja maa kunnioitti häntä. Vaikka sen puut olivat teollisuuden saasteiden kellastamat eikä multa ollut enään yhtä hedelmällistä kuin aikoinaan, näki hän paikassa tiettyä kauneutta, ei ylenpalttista muttei myöskään vähättelevää.
Daniel meni takaoven kautta ulos, poltti tupakan ja heilautti kämmentä.
-"Katoa pirulainen." Hän sanoi.
Savuke lensi ilmassa kieppuen ja katosi puolen metrin korkeudessa. Se meni ylös ei koskaan tullut alas. Daniel meni sisälle järjestelemään huomisen papereita.

Lue lisää

Paistetun munan tuoksu leijui Danielin sieraimiin. Hän paistoi mustalla teflonpannulla kahta kananmunaa, joiden sisällä olleet keltaiset alkiot eivät koskaan saaneet nähdä päivänvaloa. Keittiön ruskealla, puupintaisella, lakatulla pöydällä höyrysi kuvun alla eilinen päivällinen: riisiä ja kanapaloja kastikkeessa, joita hän oli pitänyt pakastimessa. Hänen vaimonsa arvosti ruokaa ja sen tärkeyttä, eikä Dan vanhasta muististaan koskaan heittänyt mitään syötäväksikelpaavaa pois.
Hän asetti kummatkin häränsilmämunat valkoiselle posliinilautaselle, mätti sekaan vähän kanariisiseosta ja alkoi syömään.
Daniel oli ehtinyt puoleen väliin kokeiden tarkastusta, kun nälkä oli yllättänyt hänet. Ja kun nälkä yllätti hänet, hänen oli pakko saada ruokaa kuvun alle. Hänelle syöminki tarkoitti myös lehden lukuhetkeä ja hän alkoikin aukomaan paikallislehden uutissivuja pöydällä.
Uutiset olivat pikkukaupungissa lähes aina samankaltaisia; tuotteiden hintojen nousua ja laskua myymälöissä, pari teinipoikaa pidätetty näpistelystä, oppilaskunta kerää varoja laajempiin luokkatiloihin, liukkaan kelin varoituksia lounaassa, iltapäivällä sadekuuroja, antiikkihuonekkalunäyttely teki läpimurron jne. jne.
Tupakkatemppu. Mistä hän oli oppinut sen? Vai oliko oppinut lainkaan? Ehkä maa oli kuiskinut hänelle? Nämä ajatukset syöksähtivät yhtäkkiä Danielin mieleen, ilman minkäänlaista syytä. Hän nielaisi riisikokkareen alas ja oli tukehtua siihen, ellei olisi yskäissyt. Tupakkatemppu. Katoa pirulainen. Dan hymähti saadessaan päähänsä hassun ajatuksen, että jospa hän opettaisi kyseisen tempun kaikille luokkansa tupakoiville oppilaille, Tomista alkaen. Eipä ainakaan näkisi enään maassa tumppeja. Hän kuitenkin karkoitti päästään tuon ajatuksen, koska se tuntui jotenkin väärältä. Ihmisten piti opetella tumppaamaan savukkeet kuppiin, ei latelemaan loruja viskoten savuavat tumpit johonkin tuntemattomaan, kenties toiseen ulottuvuuteen?
Odottamatta Dan ojentui tuolissaan, otti työtakintaskustaan savukeaskin, sytytti ja heitti keittiön läpi olohuoneeseen.
-"Katoa pirulainen."
Savuke putosi sinikeltaiselle korkkimatolle polttaen siihen pienen, mustan reiän.
-"Voi paska!" Dan huudahti nousten ylös mennäkseen noukkimaan sen kiireesti pois maton päältä.
Nostettuaan tupakan matolta hän koetti sormen päällä palanutta kohtaa.
-"Tästä Caterine ei tykkää." Hän mutisi kiristellen etuhampaitaan.
Daniel meni puhelimen ääreen, paineli kodinkalusteliikkeen numeron kysyen:
-"Löytyykö teiltä korkkimattoja?"

C..... kirjoitti:

Paistetun munan tuoksu leijui Danielin sieraimiin. Hän paistoi mustalla teflonpannulla kahta kananmunaa, joiden sisällä olleet keltaiset alkiot eivät koskaan saaneet nähdä päivänvaloa. Keittiön ruskealla, puupintaisella, lakatulla pöydällä höyrysi kuvun alla eilinen päivällinen: riisiä ja kanapaloja kastikkeessa, joita hän oli pitänyt pakastimessa. Hänen vaimonsa arvosti ruokaa ja sen tärkeyttä, eikä Dan vanhasta muististaan koskaan heittänyt mitään syötäväksikelpaavaa pois.
Hän asetti kummatkin häränsilmämunat valkoiselle posliinilautaselle, mätti sekaan vähän kanariisiseosta ja alkoi syömään.
Daniel oli ehtinyt puoleen väliin kokeiden tarkastusta, kun nälkä oli yllättänyt hänet. Ja kun nälkä yllätti hänet, hänen oli pakko saada ruokaa kuvun alle. Hänelle syöminki tarkoitti myös lehden lukuhetkeä ja hän alkoikin aukomaan paikallislehden uutissivuja pöydällä.
Uutiset olivat pikkukaupungissa lähes aina samankaltaisia; tuotteiden hintojen nousua ja laskua myymälöissä, pari teinipoikaa pidätetty näpistelystä, oppilaskunta kerää varoja laajempiin luokkatiloihin, liukkaan kelin varoituksia lounaassa, iltapäivällä sadekuuroja, antiikkihuonekkalunäyttely teki läpimurron jne. jne.
Tupakkatemppu. Mistä hän oli oppinut sen? Vai oliko oppinut lainkaan? Ehkä maa oli kuiskinut hänelle? Nämä ajatukset syöksähtivät yhtäkkiä Danielin mieleen, ilman minkäänlaista syytä. Hän nielaisi riisikokkareen alas ja oli tukehtua siihen, ellei olisi yskäissyt. Tupakkatemppu. Katoa pirulainen. Dan hymähti saadessaan päähänsä hassun ajatuksen, että jospa hän opettaisi kyseisen tempun kaikille luokkansa tupakoiville oppilaille, Tomista alkaen. Eipä ainakaan näkisi enään maassa tumppeja. Hän kuitenkin karkoitti päästään tuon ajatuksen, koska se tuntui jotenkin väärältä. Ihmisten piti opetella tumppaamaan savukkeet kuppiin, ei latelemaan loruja viskoten savuavat tumpit johonkin tuntemattomaan, kenties toiseen ulottuvuuteen?
Odottamatta Dan ojentui tuolissaan, otti työtakintaskustaan savukeaskin, sytytti ja heitti keittiön läpi olohuoneeseen.
-"Katoa pirulainen."
Savuke putosi sinikeltaiselle korkkimatolle polttaen siihen pienen, mustan reiän.
-"Voi paska!" Dan huudahti nousten ylös mennäkseen noukkimaan sen kiireesti pois maton päältä.
Nostettuaan tupakan matolta hän koetti sormen päällä palanutta kohtaa.
-"Tästä Caterine ei tykkää." Hän mutisi kiristellen etuhampaitaan.
Daniel meni puhelimen ääreen, paineli kodinkalusteliikkeen numeron kysyen:
-"Löytyykö teiltä korkkimattoja?"

Lue lisää

Dan oli yrittänyt soittaa Caterinelle Nizzaan, mutta tuloksetta. Ei mitään yhteyttä, kuin ei satelliittipaikantimista olisi tietoakaan. Eurooppa oli kaukana. Kun hän sitten avasi sähköpostinsa, hän yllättyikin iloisesti kun siellä oli viesti. Tosin sen luettuaan yllättyi vieläkin enemmän:
"Hello! Työkomennustani onkin pitkitetty yllättävien sattumusten vuoksi kolmella päivällä. Täällä palmut suhisevat, pääskyset lentelevät sinisellä taivaalla ja hotelli Negresco on entisellään. Olen yrittänyt soittaakin, mutta yhteydet eivät pelaa, mitkä lie operaattorit välissä sämpläämässä. Kovasti kiireitä, asiat hajallaan, mutta kaikki järjestynee pikapuolin. Muistathan käydä riittävän usein talleilla juttelemassa Super´ille. Cheers! Love You!"

Caterinen rakas appaloosa-hevonen Super, jolla hän usein kävi ratsastamassa, oli hyvässä hoidossa talleilla. Toissapäivänä Daniel oli Bobin kanssa käynyt huvikseen pitkästä aikaa ratsastamassa. Hän oli tosiaan nauttinut, kun he antoivat preerialla, siellä heinämerellä, mennä täysillä lännenratsastusta. Super oli nauttinut menosta vähintään yhtä paljon kuin Dan. Villistä menosta huolimatta puuttoman preerian outo ja jollakin tavalla unettava vaikutus oli aina aivan oma maailmansa. Seuraavana aamuna sängystä noustessaan siitä hurmoksesta ei ollut muistoakaan. Oli vain havainto, että oli kyllä istumalihakset kipeinä, ja jalatkin kuin tönkkösuolatut muikut. Kaiken sen kivistelyn lisäksi vielä päälle päätteeksi ne tavanomaiset vaivat, närästystä ja vatsanpolttelua. Vähän aikaa teki mieli hyppiä seinille, mutta malttoi aikeensa, ja pähkäili mielessään, että hänen pitäisi käydä useammin ratsastamassa, että voisi kerrankin metsästyskauden taas alkaessa osallistua rinta rottingilla täysillä jahtiporukan jatkeeksi.

Kunhan vain saisi vuorokauteen muutaman tunnin lisää, ei olisi tätä ainaista aikapulaa.

Dan muisti, että onneksi tänään on työpäivän jälkeen Purppurasydän klubi-ilta, ja sitä ennen hän tosiaan kävisi kodinkoneliikkeessä tilaamassa uuden lattiapinnoitteen. Ehkä ei sittenkään korkkimattoa, vaan sellainen nykyaikainen ohutpuulattia, parketti, joka kiinnitetään systeemillä, jossa ei tarvita lainkaan liimaa. Sen Tom "Räppärin" isä Mike Holt varmasti asentaisi näppärästi alta aikayksikön, mikäli sattuisi sillä tuulella olemaan. Se vanha "punaniska", toisinaan varsinainen jäärä, koviakin kokenut jässikkä, jolle toisinaan jäi ns. hihna päälle. Juuri niistä tunnelmista Miken poika Tom oli ilmeisesti tehnyt sen ensimmäisen rap-esityksensä, jonka musiikkitunnilla aikoinaan esitti. Eikä yhtään hullumpi esitys ollutkaan. Koko koulu oli aivan haltioissaan sen jälkeen, ja Tom innostui musisoimaan, perusti bändinkin. Pojan itsetunto nousi kohisten. Pojasta polvi paranee … Dan alkoi muistelemaan Tomin laulunsanoja. Ne olivat silloin aikoinaan jotenkin iskostuneet hänen mieleensä, koska ne kaikuivat koulun käytävillä koko viime kevään. Rap-rap… se oli ollut hänellekin tavallaan sellainen tajunnanlaajennus. Hän kun oli sellainen bluegrass´in kasvatti. Historianopettajalle musiikillinen hyppäys historiasta nykyaikaan.

Heidän joka kuukauden viimeisenä torstaina kokoontuvassa Klubi-illassaan on aina hohtoa. Klubiin kuului paljon muitakin jäseniä, mutta tärkein Danille oli tämä viiden klaani: Peter Owen, Bob Traynor, Jack Simons, ja Charlie Crichton, joiden kanssa hän oli kuin yhtä puuta. Kaikki vanhat vilperit räkänokat kokoontuneena taas kerran yhteisessä kolossa, turvapaikassa. Klubilla leijuu sellainen lähes uskomaton tasa-arvon tunne, jonka yhdistävänä seittinä on nuoruusvuosina yhdessä koetut ylä- ja alamäet. Nykyisin jo seesteiset jutustelut. Siellä jos missä voi olla oma itsensä. Mielen tasapaino. Heidän mielipiteensä saattoivat tietysti olla erilaisia, mutta he olivat aina valmiina tutustumaan muihinkin näkemyksiin, sillä asiathan voivat muuttua vuorovaikutuksessa. He toki tiesivät, että maapallo on pyöreä, mutta halutessaan voisivat yhdessä päättää, että se onkin pannukakku.

Ihminen jaksaa paremmin kun ei pähkäile yksin. Heilläkin oli jokaisella harrastuksia jos jonkinlaisia. Joku keräili intohimoisesti tinasotilaita, toinen kirjojen ensipainoksia, käsiaseita, miniviinapulloja, vanhoja vinyyleja. Maailmassa on paljon miehiä, joiden keräilyharrastus jatkuu ja lisääntyy. Sen lisäksi, että Dan rakenteli purjeveneiden pienoismalleja, hän jatkoi myös edesmenneen isänsä harrastusta. Isä oli kerännyt venäläisiä aitoja ja vähemmän aitoja ikoneita, joita hänelle olikin kertynyt vuosien mittaan jo kunnioitettava määrä. Siitä harrastuksesta oli Danille pikkuhiljaa muodostunut myös mielenkiintoisia projekteja, ja olipa hän sen harrastuksen ansiosta päässyt matkustamaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi tullut mieleensäkään matkustaa. Mielenkiintoisia juttuja oli ikonien tiimoilta tosiaan tapahtunut. Todella mielenkiintoisia, sillä harrastus oli availlut ovia paikkaan jos toiseenkin, joka muuten ei olisi mitenkään ollut mahdollista. Jokseenkin mystisiä juttuja.
_____
jatka - kaa

scarabaeus kirjoitti:

Dan oli yrittänyt soittaa Caterinelle Nizzaan, mutta tuloksetta. Ei mitään yhteyttä, kuin ei satelliittipaikantimista olisi tietoakaan. Eurooppa oli kaukana. Kun hän sitten avasi sähköpostinsa, hän yllättyikin iloisesti kun siellä oli viesti. Tosin sen luettuaan yllättyi vieläkin enemmän:
"Hello! Työkomennustani onkin pitkitetty yllättävien sattumusten vuoksi kolmella päivällä. Täällä palmut suhisevat, pääskyset lentelevät sinisellä taivaalla ja hotelli Negresco on entisellään. Olen yrittänyt soittaakin, mutta yhteydet eivät pelaa, mitkä lie operaattorit välissä sämpläämässä. Kovasti kiireitä, asiat hajallaan, mutta kaikki järjestynee pikapuolin. Muistathan käydä riittävän usein talleilla juttelemassa Super´ille. Cheers! Love You!"

Caterinen rakas appaloosa-hevonen Super, jolla hän usein kävi ratsastamassa, oli hyvässä hoidossa talleilla. Toissapäivänä Daniel oli Bobin kanssa käynyt huvikseen pitkästä aikaa ratsastamassa. Hän oli tosiaan nauttinut, kun he antoivat preerialla, siellä heinämerellä, mennä täysillä lännenratsastusta. Super oli nauttinut menosta vähintään yhtä paljon kuin Dan. Villistä menosta huolimatta puuttoman preerian outo ja jollakin tavalla unettava vaikutus oli aina aivan oma maailmansa. Seuraavana aamuna sängystä noustessaan siitä hurmoksesta ei ollut muistoakaan. Oli vain havainto, että oli kyllä istumalihakset kipeinä, ja jalatkin kuin tönkkösuolatut muikut. Kaiken sen kivistelyn lisäksi vielä päälle päätteeksi ne tavanomaiset vaivat, närästystä ja vatsanpolttelua. Vähän aikaa teki mieli hyppiä seinille, mutta malttoi aikeensa, ja pähkäili mielessään, että hänen pitäisi käydä useammin ratsastamassa, että voisi kerrankin metsästyskauden taas alkaessa osallistua rinta rottingilla täysillä jahtiporukan jatkeeksi.

Kunhan vain saisi vuorokauteen muutaman tunnin lisää, ei olisi tätä ainaista aikapulaa.

Dan muisti, että onneksi tänään on työpäivän jälkeen Purppurasydän klubi-ilta, ja sitä ennen hän tosiaan kävisi kodinkoneliikkeessä tilaamassa uuden lattiapinnoitteen. Ehkä ei sittenkään korkkimattoa, vaan sellainen nykyaikainen ohutpuulattia, parketti, joka kiinnitetään systeemillä, jossa ei tarvita lainkaan liimaa. Sen Tom "Räppärin" isä Mike Holt varmasti asentaisi näppärästi alta aikayksikön, mikäli sattuisi sillä tuulella olemaan. Se vanha "punaniska", toisinaan varsinainen jäärä, koviakin kokenut jässikkä, jolle toisinaan jäi ns. hihna päälle. Juuri niistä tunnelmista Miken poika Tom oli ilmeisesti tehnyt sen ensimmäisen rap-esityksensä, jonka musiikkitunnilla aikoinaan esitti. Eikä yhtään hullumpi esitys ollutkaan. Koko koulu oli aivan haltioissaan sen jälkeen, ja Tom innostui musisoimaan, perusti bändinkin. Pojan itsetunto nousi kohisten. Pojasta polvi paranee … Dan alkoi muistelemaan Tomin laulunsanoja. Ne olivat silloin aikoinaan jotenkin iskostuneet hänen mieleensä, koska ne kaikuivat koulun käytävillä koko viime kevään. Rap-rap… se oli ollut hänellekin tavallaan sellainen tajunnanlaajennus. Hän kun oli sellainen bluegrass´in kasvatti. Historianopettajalle musiikillinen hyppäys historiasta nykyaikaan.

Heidän joka kuukauden viimeisenä torstaina kokoontuvassa Klubi-illassaan on aina hohtoa. Klubiin kuului paljon muitakin jäseniä, mutta tärkein Danille oli tämä viiden klaani: Peter Owen, Bob Traynor, Jack Simons, ja Charlie Crichton, joiden kanssa hän oli kuin yhtä puuta. Kaikki vanhat vilperit räkänokat kokoontuneena taas kerran yhteisessä kolossa, turvapaikassa. Klubilla leijuu sellainen lähes uskomaton tasa-arvon tunne, jonka yhdistävänä seittinä on nuoruusvuosina yhdessä koetut ylä- ja alamäet. Nykyisin jo seesteiset jutustelut. Siellä jos missä voi olla oma itsensä. Mielen tasapaino. Heidän mielipiteensä saattoivat tietysti olla erilaisia, mutta he olivat aina valmiina tutustumaan muihinkin näkemyksiin, sillä asiathan voivat muuttua vuorovaikutuksessa. He toki tiesivät, että maapallo on pyöreä, mutta halutessaan voisivat yhdessä päättää, että se onkin pannukakku.

Ihminen jaksaa paremmin kun ei pähkäile yksin. Heilläkin oli jokaisella harrastuksia jos jonkinlaisia. Joku keräili intohimoisesti tinasotilaita, toinen kirjojen ensipainoksia, käsiaseita, miniviinapulloja, vanhoja vinyyleja. Maailmassa on paljon miehiä, joiden keräilyharrastus jatkuu ja lisääntyy. Sen lisäksi, että Dan rakenteli purjeveneiden pienoismalleja, hän jatkoi myös edesmenneen isänsä harrastusta. Isä oli kerännyt venäläisiä aitoja ja vähemmän aitoja ikoneita, joita hänelle olikin kertynyt vuosien mittaan jo kunnioitettava määrä. Siitä harrastuksesta oli Danille pikkuhiljaa muodostunut myös mielenkiintoisia projekteja, ja olipa hän sen harrastuksen ansiosta päässyt matkustamaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi tullut mieleensäkään matkustaa. Mielenkiintoisia juttuja oli ikonien tiimoilta tosiaan tapahtunut. Todella mielenkiintoisia, sillä harrastus oli availlut ovia paikkaan jos toiseenkin, joka muuten ei olisi mitenkään ollut mahdollista. Jokseenkin mystisiä juttuja.
_____
jatka - kaa

Lue lisää

Daniel katsoi olohuoneen seinällä olevaa kelloa: 16.45. Keskustassa oleva klubi aukeaisi klo. 19.00. Hän haroi partaansa miettien ja käänsi sitten katseensa huoneen seinillä ja hyllyillä seisoviin ikoneihin.
-"Vartioikaa te kamut sillä aikaa taloa kun minä olen poissa, joohan?" Hän tiedotti muotokuville.
Veistokset vastasivat hänelle jähmettyneillä puisilla irvistyksillään, jotka olivat kuin jostain irvokkaasta painajaisesta missä hirviöt olivat tosia.
-"Kiitos." Hän mutisi kääntyen poispäin ja sytyttäen uuden savukkeen.
Daniel vilkaisi taas ulos. Sade oli alkanut. Tummat nimbostratuspilvet olivat levittäytyneet koko Weistlandin ylle kastellen kaiken mitä niiden alla oli. Antaen maalle elämää. Kohta pikkulapset taas talloisivat huono-onnisia kastematoja kaduilla, ajatteli Dan. Hän imaisi tupakkaa vielä viimeisen kerran ja tumppasi sen sitten olohuoneen pöydällä olevaan vihreään, lasiseen tuhkakuppiin. Kuppiin olikin ehtinyt kertyä kokonainen legioona savukkeita, joiden elämäntehtävä oli täytetty.
Dan ajatteli Caterinea Nizzassa. Sitten ikoneja. Vaikka tyttö ei ollut heidän romantiikkavuosinaan ihastunt noihin veistoksiin, hän oli kuitenkin sietänyt niitä hyvin. Cate ei koskaan kertonut syytä tähän vastenmielisyyteen noita puisia koristeita kohtaan, mutta Dan oletti, että se oli samaa luontaantyöntävyyden tunnetta kuin mitä jotkut tuntevat vatsastapuhujien nukkeja kohtaan. Jotkut rakastivat niitä ja niiden velmuja ilmeitä, jotkut kammoksuivat niitä niiden irvokkaan olemuksen takia. Niin ja molempiahan yhdisti puumaisuus ja jäykkyys. Ihme esineitä.
Dan käveli sohvalle ja torkahti.

C..... kirjoitti:

Daniel katsoi olohuoneen seinällä olevaa kelloa: 16.45. Keskustassa oleva klubi aukeaisi klo. 19.00. Hän haroi partaansa miettien ja käänsi sitten katseensa huoneen seinillä ja hyllyillä seisoviin ikoneihin.
-"Vartioikaa te kamut sillä aikaa taloa kun minä olen poissa, joohan?" Hän tiedotti muotokuville.
Veistokset vastasivat hänelle jähmettyneillä puisilla irvistyksillään, jotka olivat kuin jostain irvokkaasta painajaisesta missä hirviöt olivat tosia.
-"Kiitos." Hän mutisi kääntyen poispäin ja sytyttäen uuden savukkeen.
Daniel vilkaisi taas ulos. Sade oli alkanut. Tummat nimbostratuspilvet olivat levittäytyneet koko Weistlandin ylle kastellen kaiken mitä niiden alla oli. Antaen maalle elämää. Kohta pikkulapset taas talloisivat huono-onnisia kastematoja kaduilla, ajatteli Dan. Hän imaisi tupakkaa vielä viimeisen kerran ja tumppasi sen sitten olohuoneen pöydällä olevaan vihreään, lasiseen tuhkakuppiin. Kuppiin olikin ehtinyt kertyä kokonainen legioona savukkeita, joiden elämäntehtävä oli täytetty.
Dan ajatteli Caterinea Nizzassa. Sitten ikoneja. Vaikka tyttö ei ollut heidän romantiikkavuosinaan ihastunt noihin veistoksiin, hän oli kuitenkin sietänyt niitä hyvin. Cate ei koskaan kertonut syytä tähän vastenmielisyyteen noita puisia koristeita kohtaan, mutta Dan oletti, että se oli samaa luontaantyöntävyyden tunnetta kuin mitä jotkut tuntevat vatsastapuhujien nukkeja kohtaan. Jotkut rakastivat niitä ja niiden velmuja ilmeitä, jotkut kammoksuivat niitä niiden irvokkaan olemuksen takia. Niin ja molempiahan yhdisti puumaisuus ja jäykkyys. Ihme esineitä.
Dan käveli sohvalle ja torkahti.

Lue lisää

Daniel heittäytyi pitkäkseen olohuoneen sohvalle kuin kotikonnuille, jolla meillä useimmilla on tapana ottaa torkkuja, ja välillä nukahtaa oikein pitempäänkin, ja aina ennen nukahtamista kuin palavissa rukouksissa anomme lupausta siitä, että pääsemme taas sinne missä kaikki on niin toisenlaista…

Aina kun Dan vain ajatteleekin isoäitiä ja -isää hän saa helposti suoran yhteyden lapsuuteensa. Dan muistaa, kuinka pojannappulana leikki tässä suuressa talossa, ja tämä olohuonekin oli hänen mielestään niin äärettömän salaperäinen. Hänellä oli tapana kuljeskella huoneesta toiseen ja tutkia aina kaikkea… siihen aikaan lähes ainoa mihin hän ei päässyt kurkistelemaan, olivat Isoisän kirjoituspöydän laatikot, ja seinään upotettu maisemataulun takana oleva kassakaappi. Nyt siinä raukeana rötkötellessään hän tuijottelee seinällä yläpuolellaan olevaa kahta taulua. Siinä toisessa hänen isänäitinsä Grandma tuijottelee suoraryhtisenä ja tiukkailmeisenä suoraan eteensä. Dan muistaa, että juuri tuo ilme oli hänelle hyvin tyypillinen, ja tässäkin taulussa, katsoo sitä sitten mistä päin tahansa, vasemmalta, suoraan keskeltä tai oikealta, niin Grandma´n katse seuraa katsojaa. Katseessa ei todellakaan koskaan ollut mitään pälyilevää.

Danin olo oli jotenkin kuin auringon haalistama, kuorsausta vailla. Ikkunaan iskeytyvä sateen ropina kohisi korvissa kuin koski… siellähän nousukala lepää, virran sivussa. Kivien takaa saaliit haetaan. Dan heittelee viehettä… kosken kiivaus, akanvirrat, jyrkänteiden aiheuttamat pyörteet… Dan seuraa joenpinnan tuiketta ja pärskeitä, heittää vieheen ja toivoo sattumaa.

Unten maa. Grandma katsoo häntä lempeästi keto-orvokin sinisillä silmillään. Kun valo taittuu oikeasta suunnasta, silmissä häivähti myös hitunen syvää violettia. Nuo lumoavat silmät ja herttainen ääni:

- Sanot, että elämä on epäoikeudenmukaista. Mutta eihän elämää hyvitetä, elämää eletään. Muista hyvä poika, että maailmaa et voi muuttaa, se pyörii ilman sinuakin. Äläkä pelkää vanhenemista, elämä on muodonmuutosta.

Dan istui siinä keittiön pöydän ääressä, ja katseli, kun Grandma punavalkoruudullinen esiliina edessään touhukkaana kieritteli kalat jauhoissa ja paistoi runsaassa rasvassa. Hän oli juuri silloin palannut Vietnamista, fyysisesti lähes ehjänä, mutta muuten aika romuna. Silloin Grandma oli ollut oikeastaan ainoa ihminen, jonka kanssa hänellä oli tapana puhua asiasta jos toisestakin. Mikä onni, että joistakin ihmissuhteista ei pääse eroon ikinä. Dan muistaa vaikka unissaan useimmat keskustelut, joita heillä oli keskenään. Grandma oli sellainen näkijä, täynnä ideoita. Hänen mielilauseensa oli: Rikkaus on pelkkä mielentila.
Uni jatkui muuttuen sekavammaksi, ja nyt unessa Dan tajusi katselevansa äitinsä tanssia parketilla latinomusiikin tahdissa. Hän tanssi kuin aito kuubalainen. Tanssi kuin kuubalainen, mutta oli ikävästi solmuinen, äkkipikainen ja juopotteluun taipuvainen. Siihen se isän ja äidin avioliitto karahti, yhteenliittymättömään erilaisuuteen. Koko alkuasetelma oli onneton, sillä isän suku otti Danin äidin vastaan kuin pikkuserkun kummin kaiman. Siinähän se koko paketti oli sitten levällään, täysin vailla taustatukea. Isä oli heidän mielestään toiminut avioliittoon lupautuessaan kuin nenästä vedettävä maalaisserkku.

-   Kaikella on jokin merkitys, suunta ja tarkoitus.

sanoi Grandma taustalla hersyvästi, kun äiti tanssi tanssimistaan. Musiikki soi nyt yhä raisummin ja kuuluvammin, ja Dan näki, kuinka korkealla taivaalla lensi kyyhkynen nokassaan tuore öljypuun lehti… ja siihen näkyyn Dan heräsi hätkähtäen, sillä kännykkä piippasi. Hän oli laittanut onneksi herätyksen, sillä olisi varmasti pysytellyt muuten näillä hämärien unien rajamailla pitempäänkin. Outoja, outoja ja kieroutuneita takaumia. Viimeaikoina hän oli todellakin nähnyt omituisia unia. Pitkästä aikaa ei ollut kuitenkaan nähnyt äitiään, joka oli ollut hänelle aina kuin tuhat volttia, kuin rytmihäiriö.

- Älä nyt vielä simahda! Äläkä myöhästy kuoma! Tervetuloa vaan takaisin tähän rasismin ja terrorismin maailmaan, jossa yhä syvemmällä sijaitsevat öljykentät ja hiiliesiintymät, yhä vaikeakulkuisemmat metsät.

Dan toivotteli nyt itselleen, ja kömpi ylös sohvaltaan. Oli aika lähteä illanviettoon, turinat, juorut ja iloliemet odottivat. Kunhan hän ensin ottaisi tukevan siemauksen raikasta, poreilevaa kivennäisvettä, ja karistelisi viimeisetkin unien rippeet silmistään.

Eteisen peilikuvassa hän näki taas tutun kaikentietävän ilmeensä. Mies, joka vakavana näytti jopa vähän tylyltä, mutta hymyilevänä naururypyt saavat hänen kasvonsa elämään. Tällaisten päiväunien jälkeen olisi parasta harrastaa hyötyliikuntaa. Niinpä Dan kiiruhti jalkaisin, ja puoliksi jopa hölkäten, kohti klubia muutaman korttelin välin. Siinä mennessään hän huomasi hengästyvänsä yllättävän helposti, ja ajatteli, jospa sittenkin huomenna ostaisi niitä nikotiinilaastareita itselleen.

- Tällä hetkellä ykkösketju ei ole todellakaan sinun paikkasi.

hän moitti itseään, ja ihmetteli vieläkin näkemiään unenpätkiä. Jotenkin ei nyt huvittanut analysoida isän ja äidin avioliittoa pitkin ja poikin. Sukuvika kun suksi ei luista. Olihan hän itsekin ollut aika nenästä vedettävä ensimmäisessä avioliitossaan. Vaimo oli ollut kuin kiemurainen visakoivun oksa, jota viktoriaaninen aika olisi pitänyt linnojensa tornikamareissa monien lukkojen takana. Se siitä avioliitosta… kun se rysähtäen päättyi hän jäi siitä huolimatta kuitenkin kaipaamaan jotain rikkovaa, kaavan kyseenalaistavaa. Sillä siihen tienhaaraan silloin tullessaan Dan alkoi vasta pikkuhiljaa ikäänkuin aavistella mitä tahtoikaan.
Nyt sisäinen vaisto kertoi, että jokin oli taas vialla. Omituista, ettei lapsuudestani ole jäänyt montaakaan muistoa, ja vain pari valokuvaa… aivan kuin minulta sittenkin puuttuisi kokonaan varhaislapsuuteni muistot…
____
jatka - kaa

scarabaeus kirjoitti:

Daniel heittäytyi pitkäkseen olohuoneen sohvalle kuin kotikonnuille, jolla meillä useimmilla on tapana ottaa torkkuja, ja välillä nukahtaa oikein pitempäänkin, ja aina ennen nukahtamista kuin palavissa rukouksissa anomme lupausta siitä, että pääsemme taas sinne missä kaikki on niin toisenlaista…

Aina kun Dan vain ajatteleekin isoäitiä ja -isää hän saa helposti suoran yhteyden lapsuuteensa. Dan muistaa, kuinka pojannappulana leikki tässä suuressa talossa, ja tämä olohuonekin oli hänen mielestään niin äärettömän salaperäinen. Hänellä oli tapana kuljeskella huoneesta toiseen ja tutkia aina kaikkea… siihen aikaan lähes ainoa mihin hän ei päässyt kurkistelemaan, olivat Isoisän kirjoituspöydän laatikot, ja seinään upotettu maisemataulun takana oleva kassakaappi. Nyt siinä raukeana rötkötellessään hän tuijottelee seinällä yläpuolellaan olevaa kahta taulua. Siinä toisessa hänen isänäitinsä Grandma tuijottelee suoraryhtisenä ja tiukkailmeisenä suoraan eteensä. Dan muistaa, että juuri tuo ilme oli hänelle hyvin tyypillinen, ja tässäkin taulussa, katsoo sitä sitten mistä päin tahansa, vasemmalta, suoraan keskeltä tai oikealta, niin Grandma´n katse seuraa katsojaa. Katseessa ei todellakaan koskaan ollut mitään pälyilevää.

Danin olo oli jotenkin kuin auringon haalistama, kuorsausta vailla. Ikkunaan iskeytyvä sateen ropina kohisi korvissa kuin koski… siellähän nousukala lepää, virran sivussa. Kivien takaa saaliit haetaan. Dan heittelee viehettä… kosken kiivaus, akanvirrat, jyrkänteiden aiheuttamat pyörteet… Dan seuraa joenpinnan tuiketta ja pärskeitä, heittää vieheen ja toivoo sattumaa.

Unten maa. Grandma katsoo häntä lempeästi keto-orvokin sinisillä silmillään. Kun valo taittuu oikeasta suunnasta, silmissä häivähti myös hitunen syvää violettia. Nuo lumoavat silmät ja herttainen ääni:

- Sanot, että elämä on epäoikeudenmukaista. Mutta eihän elämää hyvitetä, elämää eletään. Muista hyvä poika, että maailmaa et voi muuttaa, se pyörii ilman sinuakin. Äläkä pelkää vanhenemista, elämä on muodonmuutosta.

Dan istui siinä keittiön pöydän ääressä, ja katseli, kun Grandma punavalkoruudullinen esiliina edessään touhukkaana kieritteli kalat jauhoissa ja paistoi runsaassa rasvassa. Hän oli juuri silloin palannut Vietnamista, fyysisesti lähes ehjänä, mutta muuten aika romuna. Silloin Grandma oli ollut oikeastaan ainoa ihminen, jonka kanssa hänellä oli tapana puhua asiasta jos toisestakin. Mikä onni, että joistakin ihmissuhteista ei pääse eroon ikinä. Dan muistaa vaikka unissaan useimmat keskustelut, joita heillä oli keskenään. Grandma oli sellainen näkijä, täynnä ideoita. Hänen mielilauseensa oli: Rikkaus on pelkkä mielentila.
Uni jatkui muuttuen sekavammaksi, ja nyt unessa Dan tajusi katselevansa äitinsä tanssia parketilla latinomusiikin tahdissa. Hän tanssi kuin aito kuubalainen. Tanssi kuin kuubalainen, mutta oli ikävästi solmuinen, äkkipikainen ja juopotteluun taipuvainen. Siihen se isän ja äidin avioliitto karahti, yhteenliittymättömään erilaisuuteen. Koko alkuasetelma oli onneton, sillä isän suku otti Danin äidin vastaan kuin pikkuserkun kummin kaiman. Siinähän se koko paketti oli sitten levällään, täysin vailla taustatukea. Isä oli heidän mielestään toiminut avioliittoon lupautuessaan kuin nenästä vedettävä maalaisserkku.

-   Kaikella on jokin merkitys, suunta ja tarkoitus.

sanoi Grandma taustalla hersyvästi, kun äiti tanssi tanssimistaan. Musiikki soi nyt yhä raisummin ja kuuluvammin, ja Dan näki, kuinka korkealla taivaalla lensi kyyhkynen nokassaan tuore öljypuun lehti… ja siihen näkyyn Dan heräsi hätkähtäen, sillä kännykkä piippasi. Hän oli laittanut onneksi herätyksen, sillä olisi varmasti pysytellyt muuten näillä hämärien unien rajamailla pitempäänkin. Outoja, outoja ja kieroutuneita takaumia. Viimeaikoina hän oli todellakin nähnyt omituisia unia. Pitkästä aikaa ei ollut kuitenkaan nähnyt äitiään, joka oli ollut hänelle aina kuin tuhat volttia, kuin rytmihäiriö.

- Älä nyt vielä simahda! Äläkä myöhästy kuoma! Tervetuloa vaan takaisin tähän rasismin ja terrorismin maailmaan, jossa yhä syvemmällä sijaitsevat öljykentät ja hiiliesiintymät, yhä vaikeakulkuisemmat metsät.

Dan toivotteli nyt itselleen, ja kömpi ylös sohvaltaan. Oli aika lähteä illanviettoon, turinat, juorut ja iloliemet odottivat. Kunhan hän ensin ottaisi tukevan siemauksen raikasta, poreilevaa kivennäisvettä, ja karistelisi viimeisetkin unien rippeet silmistään.

Eteisen peilikuvassa hän näki taas tutun kaikentietävän ilmeensä. Mies, joka vakavana näytti jopa vähän tylyltä, mutta hymyilevänä naururypyt saavat hänen kasvonsa elämään. Tällaisten päiväunien jälkeen olisi parasta harrastaa hyötyliikuntaa. Niinpä Dan kiiruhti jalkaisin, ja puoliksi jopa hölkäten, kohti klubia muutaman korttelin välin. Siinä mennessään hän huomasi hengästyvänsä yllättävän helposti, ja ajatteli, jospa sittenkin huomenna ostaisi niitä nikotiinilaastareita itselleen.

- Tällä hetkellä ykkösketju ei ole todellakaan sinun paikkasi.

hän moitti itseään, ja ihmetteli vieläkin näkemiään unenpätkiä. Jotenkin ei nyt huvittanut analysoida isän ja äidin avioliittoa pitkin ja poikin. Sukuvika kun suksi ei luista. Olihan hän itsekin ollut aika nenästä vedettävä ensimmäisessä avioliitossaan. Vaimo oli ollut kuin kiemurainen visakoivun oksa, jota viktoriaaninen aika olisi pitänyt linnojensa tornikamareissa monien lukkojen takana. Se siitä avioliitosta… kun se rysähtäen päättyi hän jäi siitä huolimatta kuitenkin kaipaamaan jotain rikkovaa, kaavan kyseenalaistavaa. Sillä siihen tienhaaraan silloin tullessaan Dan alkoi vasta pikkuhiljaa ikäänkuin aavistella mitä tahtoikaan.
Nyt sisäinen vaisto kertoi, että jokin oli taas vialla. Omituista, ettei lapsuudestani ole jäänyt montaakaan muistoa, ja vain pari valokuvaa… aivan kuin minulta sittenkin puuttuisi kokonaan varhaislapsuuteni muistot…
____
jatka - kaa

Lue lisää

Daniel kohotti päätään ja näki että oli jo melko lähellä keskustaa. Katsoessaan ylöspäin hän huomasi tumman pilvipeitteen alkavan verhota taivasta. Jostain kuului etäistä ukkosen jyrinää. Pian alkaisi sataa, hän ajatteli ja lisäsi vauhtia. Lähentyessään klubia hän alkoi seuloa muistoja. Danielista muistojen ajatteleminen tuntui joskus oudon vaihtelevalta, toisinaan hän muisti ne kuin eilisen päivän, toisinaan taas hän ei saanut niitä millään mieleen vaikka kuinka ponnisteli ja kaiveli ajatuksiaan. Vai halusiko hän muistaa? Tämän ajatuksen ponnahtaessa Danin mieleen hänen vauhtinsa hiljeni ja hän lähes kaatui. Ehkä se, mitä hän kavereineen oli nähnyt vuoden 1961 kesällä piti ikäänkuin ankkurissa näitä muistoja niin että ne eivät päässeet virtaamaan hänen ajatuksissaan eteenpäin. Daniel oli yhdeksän vuoden ikäisenä mennyt Peter Owenin, Jack Simonsin ja Charlie Chrichtonin kanssa Weistlandin luoteenpuoleiseen metsään. Bob Traynor ei tullut koska hän oli ollut tuolloin kuumeessa (mikä oli hänen onni). He seikkailivat ja kiipeilivät metsässä olevilla kallioilla, samoilivat puiden seassa leikkien aarteenetsijöitä ja pitivät hauskaa. Sitten Jack keksi että he menisivät syvemmälle metsään kohti pohjoista mäenkukkulaa, missä sijaitsi kallioluola jossa paikallisen tarinan mukaan asuisi jonkinlainen hirviö. Vaikka muita poikia tämä idea arvelluttikin paljon (paikka oli silloin ja on yhäkin hyvin aavemmaisen näköinen) päätivät he siltikin rohkaista mielensä ja lähteä etenemään kyseistä paikkaa kohti. Pian he saapuivatkin luolalle ja...
Daniel karisti muiston äkkiä mielestään huomaten että hän värisi kauttaaltaan. Kun hän katsoi ympärilleen hän huomasi olevansa jo keskustassa ja klubi häämötti jo hänen edessä. Hän hiljensi vauhtiaan jolloin hölkkääminen muuttui melkein hoipertelevaksi, uupuneeksi tallusteluksi. Ukkonen jyrähti salaman saattelemana hänen yläpuolellaan.

----------------------------------------
Jatkuu!