Demarien aatemaailmaista ja politiikan suunnasta on ollut Suomessa monia väärinymmärtämisiä. Demarit on rinnastettu jopa kommunisteihin. Sanottu että samaa vasemmistoa kaikki. Demariaatteessahan on tosiasiassa ollut hyvin revisionistinen lataus. Liike on ollut tärkeämpää kuin joku lopullinen päämäärä. Siksi demariaate on kestänyt niin hyvin historian melskeissä. Se on ollut käytännön politiikkaa osatavoite kerrallaan. Jaan seuraavassa demarien sotien jälkeisen kauden kolmeen osaan:
1)Asevelisosialismin aika. Karkeasti ottaen tätä aikaa kesti sotien jälkeen jonnekin 60-luvun puoleen väliin saakka. Demarien päätavoitteita oli kommunismin leviämisen estäminen. Demarit saivat suoraa tukea jenkeiltä eli CIA:lta. Ulkopoliittisesti demarit eivät olleet Kekkosen linjoilla, vaan vastustivat rähmällään oloa NL:oon päin. Demarit pelkäsivät, että Suomessa käy sitä menoa samoin kuin Tshekkoslovakiassa ja Unkarissa. Lähellä on ajatus, että demarit pelastivat Suomen sosialismilta, jota kotikommunistit tänne ajoivat. Väinö Tanner pantiin sotasyyllisenä vankilaan ja hänestä tuli marttyyrisankari demarikannattajien keskuuteen. Asevelisosialistien etunenässä toimi Väinö Leskinen, joka tosin myöhemmin sai kekkoslaisen herätyksen ja kääntyi uskossaan. Demarien laajan kannatuksen pohja luotiin kuitenkin asevelisosialistien aikana. Näistä nousi sitten Mauno Koivisto presidentiksi asti. Jo 50-luvulla hänessä ennakoitiin olevan presidenttiainesta. Kekkonen kuritti tänä aikana demareita kovalla kädellä. Lopulta tilanne johtikin demarien hajaannukseen. Yhtä hurjasti kuin kommunismia sen ajan demarit vastustivat myös Kekkosta.
2)Valtapolitiikan aika. Honkaliiton epäonnistumisen jälkeen demarien linja muttui vähin erin Kekkosmyönteisemmäksi ja sitä seurasikin punamultayhteistyön aikakausi. Kekkonenhan oli päättänyt pitää Kokoomuksen hallituspaitsiossa paitsi ulkopoliittisista syistä myös sen takia, että Kekkonen oli katkera näille siitä, että he asettuivat presidentinvaaleissa tavan takaa Kekkosta vastustamaan esim. äänestämällä demarien Fagerholmia vuonna 1956. Tämä oli tulonjakopolitiikan kulta-aikaa. Aiemmin MTK oli yksin kerännyt suurimman hyödyn esim. yleislakosta, mutta nyt alkoi sulle-mulle politiikka, jonka inflatorisia vaurioita korjattiin sitten toistuvilla devalvaatioilla. Asevelisosialismi hiipui ja tilalle astui Sorsan vasemmistolaisempi komento. Kommunismista ei enää ollut suurempaa vaaraa ja idänsuhteiden osalta asetuttiin joukolla yya-sopimuksen taakse. Näin demarit kykenivät vähitellen panoutumaan hyvinvointivaltion rakentamiseen, demokratisoimispuuhiin ja työväen etujen parantamiseen.
3)EU-kausi. NL:n hajoamisprosessin alettua ja Kekkosen väistyttyä kokoomuskin tuli hallituskelposeiseksi puolueeksi. Asevelisosialismin kaudella demarit ja kokoomus olivat aatteellisesti tärkeimmissä asioissa (kommunismin vastustaminen ja itsenäisyyden säilyttäminen) jo samoilla linjoilla. Nämä puolueet löysivät toisensa myös EU-kysymyksessä, joten yhteistyö oli luontevaa. Demarien kansainvälinen suuntautuminen on ollut hyvin silmiinpistävää. Hyvinvointia haetaan markkinatalouden kehittämisen ja nimenomaan EU:n kautta. Sosialismia ei demarien nykypolitiikassa ole rahtustakaan jäljellä. Puolueesta on jälleen tullut hyvin revisionistinen puolue, joka pyrkii vähin erin parantamaan hyvinvointivaltion rakenteita, edistämään demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta. Edelleen puolue on vahvasti työväenpuolue. Palkansaajat ovat lähellä puolueen sydäntä. Mikään työttömien ja kurjaliston puolue se ei ole. Seuraavien vaalien jälkeinen tilanne on mielenkiintoinen, jos Keskusta saavuttaa vaalivoiton. Miten sellainen muuttaisi demarien nykyistä, varsin markkinatalousmyönteistä painotusta. Oikeistodemari Lipponen haluaisi varmaan mieluusti jatkaa sinipunayhteistyötä. Jo nyt vaikuttaa siltä, että sekä demarit että kokoomus katsovat ensin Keskustan pahimmaksi vatustajakseen ja vasta sitten kilpailevat toistensa kanssa.
1)Asevelisosialismin aika. Karkeasti ottaen tätä aikaa kesti sotien jälkeen jonnekin 60-luvun puoleen väliin saakka. Demarien päätavoitteita oli kommunismin leviämisen estäminen. Demarit saivat suoraa tukea jenkeiltä eli CIA:lta. Ulkopoliittisesti demarit eivät olleet Kekkosen linjoilla, vaan vastustivat rähmällään oloa NL:oon päin. Demarit pelkäsivät, että Suomessa käy sitä menoa samoin kuin Tshekkoslovakiassa ja Unkarissa. Lähellä on ajatus, että demarit pelastivat Suomen sosialismilta, jota kotikommunistit tänne ajoivat. Väinö Tanner pantiin sotasyyllisenä vankilaan ja hänestä tuli marttyyrisankari demarikannattajien keskuuteen. Asevelisosialistien etunenässä toimi Väinö Leskinen, joka tosin myöhemmin sai kekkoslaisen herätyksen ja kääntyi uskossaan. Demarien laajan kannatuksen pohja luotiin kuitenkin asevelisosialistien aikana. Näistä nousi sitten Mauno Koivisto presidentiksi asti. Jo 50-luvulla hänessä ennakoitiin olevan presidenttiainesta. Kekkonen kuritti tänä aikana demareita kovalla kädellä. Lopulta tilanne johtikin demarien hajaannukseen. Yhtä hurjasti kuin kommunismia sen ajan demarit vastustivat myös Kekkosta.
2)Valtapolitiikan aika. Honkaliiton epäonnistumisen jälkeen demarien linja muttui vähin erin Kekkosmyönteisemmäksi ja sitä seurasikin punamultayhteistyön aikakausi. Kekkonenhan oli päättänyt pitää Kokoomuksen hallituspaitsiossa paitsi ulkopoliittisista syistä myös sen takia, että Kekkonen oli katkera näille siitä, että he asettuivat presidentinvaaleissa tavan takaa Kekkosta vastustamaan esim. äänestämällä demarien Fagerholmia vuonna 1956. Tämä oli tulonjakopolitiikan kulta-aikaa. Aiemmin MTK oli yksin kerännyt suurimman hyödyn esim. yleislakosta, mutta nyt alkoi sulle-mulle politiikka, jonka inflatorisia vaurioita korjattiin sitten toistuvilla devalvaatioilla. Asevelisosialismi hiipui ja tilalle astui Sorsan vasemmistolaisempi komento. Kommunismista ei enää ollut suurempaa vaaraa ja idänsuhteiden osalta asetuttiin joukolla yya-sopimuksen taakse. Näin demarit kykenivät vähitellen panoutumaan hyvinvointivaltion rakentamiseen, demokratisoimispuuhiin ja työväen etujen parantamiseen.
3)EU-kausi. NL:n hajoamisprosessin alettua ja Kekkosen väistyttyä kokoomuskin tuli hallituskelposeiseksi puolueeksi. Asevelisosialismin kaudella demarit ja kokoomus olivat aatteellisesti tärkeimmissä asioissa (kommunismin vastustaminen ja itsenäisyyden säilyttäminen) jo samoilla linjoilla. Nämä puolueet löysivät toisensa myös EU-kysymyksessä, joten yhteistyö oli luontevaa. Demarien kansainvälinen suuntautuminen on ollut hyvin silmiinpistävää. Hyvinvointia haetaan markkinatalouden kehittämisen ja nimenomaan EU:n kautta. Sosialismia ei demarien nykypolitiikassa ole rahtustakaan jäljellä. Puolueesta on jälleen tullut hyvin revisionistinen puolue, joka pyrkii vähin erin parantamaan hyvinvointivaltion rakenteita, edistämään demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta. Edelleen puolue on vahvasti työväenpuolue. Palkansaajat ovat lähellä puolueen sydäntä. Mikään työttömien ja kurjaliston puolue se ei ole. Seuraavien vaalien jälkeinen tilanne on mielenkiintoinen, jos Keskusta saavuttaa vaalivoiton. Miten sellainen muuttaisi demarien nykyistä, varsin markkinatalousmyönteistä painotusta. Oikeistodemari Lipponen haluaisi varmaan mieluusti jatkaa sinipunayhteistyötä. Jo nyt vaikuttaa siltä, että sekä demarit että kokoomus katsovat ensin Keskustan pahimmaksi vatustajakseen ja vasta sitten kilpailevat toistensa kanssa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.