Hei,
Nyt on käynnissä rv 22. Vieläkään ei ole mitään ihania tunteita tullut. Liikettä olen tuntenut ja näkyy jo päällepäin hyvinkin.
Jotenkin ei jaksa ajatella kokoasiaa. Muut roudaavat tyköni vauvan vaatteita, kyselevät mitä tarvin yms.
Tuntuu, että kaikki muut ympärilläni vouhottavat paljon enemmän kuin itse.
Ei jotenkin jaksa enää olla innostunut asiasta.
Koko raskaus on ollut tosi inhaa aikaa mielestäni.
Pahoinvoinnit, väsymys, kömpelyys, rajoitteet.. Ei tee mieli seksiä ja mies ei ymmärrä.
missä on se ihanuus, mistä vouhotetaan?
mitään ei alkuun tarvitse hommata, kun kaikki tulee ympäristöstäni. Syöttötuoli, pinnasänky, rattaat, turvaistuin, vaatteet, potta, syöttökaukalot/ laput yms.
On kai jotain etua olla nuorempi sisar ja odottaa, että pari frendiä synnyttää ensten.
Anoppikin vouhottaa minkä kerkee, huh huh tätä tavaramäärää jo nyt.
Media on kyllä luonut todella kieroutuneen kuvan raskauden ihanuudesta.
Nyt on käynnissä rv 22. Vieläkään ei ole mitään ihania tunteita tullut. Liikettä olen tuntenut ja näkyy jo päällepäin hyvinkin.
Jotenkin ei jaksa ajatella kokoasiaa. Muut roudaavat tyköni vauvan vaatteita, kyselevät mitä tarvin yms.
Tuntuu, että kaikki muut ympärilläni vouhottavat paljon enemmän kuin itse.
Ei jotenkin jaksa enää olla innostunut asiasta.
Koko raskaus on ollut tosi inhaa aikaa mielestäni.
Pahoinvoinnit, väsymys, kömpelyys, rajoitteet.. Ei tee mieli seksiä ja mies ei ymmärrä.
missä on se ihanuus, mistä vouhotetaan?
mitään ei alkuun tarvitse hommata, kun kaikki tulee ympäristöstäni. Syöttötuoli, pinnasänky, rattaat, turvaistuin, vaatteet, potta, syöttökaukalot/ laput yms.
On kai jotain etua olla nuorempi sisar ja odottaa, että pari frendiä synnyttää ensten.
Anoppikin vouhottaa minkä kerkee, huh huh tätä tavaramäärää jo nyt.
Media on kyllä luonut todella kieroutuneen kuvan raskauden ihanuudesta.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Henkkot en ole lasta suunnitellut erikseen, mutta olemme päättäneet että jos tulee, se tulee sitten vaan. Nyt sain viime vkl juuri plussan ja en tiedä mitä ajatella. Olen hevosyrittäjä, tallissa omia ja vieraita ja enemmän kiinnostaa oman tamman kantavana olo, kuin oma raskaus. En ole vielä edes neuvolassa käynyt. Kenellekäään en uskalla sanoa, en jaksa mitään hössötystä. Olo on karmea ja hirveä. Seksi ei todellakaan kiinnosta ja mies on äimänä.
Heräävätkö ne äidinvaistot aikanaan? Henkkoht jos joku tohtori painostaa luopumaan hevosista tai jättämään vähemmälle, vedän sitä turpaan.
Onkohan se jotai masennusta ku ei pysty nauttimaan raskaudesta? Mulla vähä sellainen hälläväliä-olo, että en osaa ees pelätä keskenmenoa vaan aattelen että jos jotain ikävää tapahtuu niin on sitten tapahtuakseen, eipä sille mitään voi. Mut en osaa myöskää nauttia erityisemmin. Siis ihan kiva kun tulee lapsi mutta musta se tuntuu niin jumalattoman luonnolliselta ja arkipäiväiseltä jutulta että en käsitä miks siitä pitää vouhottaa niin kovaa. Vaikka esikoista ootan nii mun mielestä tää on ihan luonnollinen, jokapäiväinen juttu. Ehkä ne tunteet sit lisääntyy kun alkaa maha näkyyn oikein kunnolla ja tunteen liikkeet.
Mullakin rv 22 menossa. Kaikki on hyvin, mutta silti kaikki tuntuu kurjalta. Ei jaksa olla iloinen.
Mies vonkaa seksiä koko ajan. Yritän suostua välillä (=monesti viikossa), että saisin olla hetken rauhassa. Vonkaaminen senkun jatkuu, ei kuulemma mahda sille mitään, että tekee koko ajan mieli minua. Ei ymmärrä ollenkaan, että en halua, jaksa.
Töissäkin pitäis jaksaa...
On kai mulla jotain äidin vaistoja herännyt. Sääliksi käy pikkuista mahassani, mitenkähän mahtaa voida, kun kantajansa on ihan väsynyt, masentuneella mielellä...
Kait tämä kääntyy paremmaksi?
koskaan toivonutkaan lasta tarpeeksi. Jos olisit toivonut lasta pitkään ja kuten erittäin monet meistä, myös menettänyt lapsen, niin et moista päästäisi edes suustasi. Jokainen oksennus ja vihlonta on minulle merkki siitä, että sisälläni vihdoin (monen uoden yritys ja lääkitys takana) kasvaa jotain todellista (rv 30). En antaisi yhtään läskinhimppua, kuvotusta, suonenvetoa tai ummetushetkeä pois -minä olen raskaana, vihdoin!!!!
En tarkoita ainakaan kommentillani mitään pahaa. Ei mulla ole lapsia mitään vastaan, mutta viisi nuorempaa siskoa ja veljeä jo kasvattaneena on se kivuus kadonnut hommasta kättelyssä jo ajat sitten. Heräävätkö äidinvaistot? Jos niin missä vaiheessa? Mitä hittoa sitten teen, kun saan sen lapsen syliin eikä vieläkään sytytä? Kyllä tämä minullekin on ongelma, oikeastaan tavallaan rasite, mutta en todellakaan toivo syntyvälle lapselle pahaa. En halua hänen kärsivän, mutta en voi esittääkään. Ymmärrätkö?
joskus odottavalla hormonit estävät suuren ilakoinnin ja masennus hiipii mieleen. Voi olla piileviä pelkoja (synnytyspelko, olenko hyvä äiti-pelko yms), silloin ei kannata ehkä olla kovin tuomitseva. Alkuperäisen tilanne on myös aika passivoiva. On kivaa suunnitella ITSE, mitä vauvalleen laittaa, vaikka kuinka hyvä olisikin saada kaikenlaista lahjoituksina yms. Minua ärsytti hiljaa se, etten voinut valita mitään, kun kaikki oli kierrätystavaraa (hyvä kun ei ollut rahaa:/). Isommalle lapselle onneksi yleensä saa sitten hommata kaiken itse :)
Ymmärrän myös sinua, ajattelen samoin kaikista raskausajan vitsauksista. Itse asiassa ottaisin mielellä kaikki mahdolliset kivut ja kuvotukset, kunhan vain saisin hyvin voivan vauvan. Harmillista kyllä, emme voi itse räätälöidä omaa odotustamme.
On ihan normaalia, että jokainen kokee raskauden eri tavalla. Myöskin sellaiset, jotka ovat kauan yrittäneet lasta kokevat ristiriitaisia tunteita raskauden aikana. Vielä vauvan syntymän jälkeen on täysin normaalia, ettei ole tunteita vauvaa kohtaan. Tunteet kehittyvät vähitellen, kuukausienkin kuluessa.
vouhottanut raskaudestani, nyt odotan toista, enkä edelleenkään jaksa hehkutella asiaa, raskausaikani on ollut aika raskasta, ja tuntuukin vain, että olen vaan kipeänä, eikä mistään raskauden ihanuuksista voi edes mainita.
Mutta kun esikoinen syntyi, kaikki vaan lähti menemään ihan normaalisti, en kokenut mitään masennuksia, vaan kaikki tuntui ihan luonnolliselta jutulta, en mennyt "sekaisin" onnesta, vaan aloin elää ihan normaalia vauvaperheen arkea ilman suuria tunnekuohuja, kaikki on mennyt hyvin ja lapsi on mitä mukavin.
Kaikki eivät ole mitään huippu tunneihmisiä, vaan on tälläisia tasaisia tallaajia, kuten minä ,ja uskon että sinullakin kaikki menee ihan hyvin, ei kyse tarvitse olla mistään masennuksesta, eikä siitä, ettet lasta muka ole oikeasti tahtonutkaan, jota joku epäili.
Ihan oli samanlaiset mietteet vuonna 2001 kun esikoistani odotin!! Hyvin samanlaiset mutta jo osasin odottaa mitä tuleman piti,tunteet oli 2003 kun toinen syntyi.Tokasta osasin iloita enemmän.Eli niitä nyt vain tuli ja kas tämä nyt sitten...oli ajatukset!
Sitten alettiin kolmatta ajatuksella että no tehdään nyt vielä yksi! Ei sitten millään alulle.Ja kun alettiin odottaa,viikolla 10 todettiin tuulimuna.No,taas meni puoli vuotta ennen kun taas aloimme odottaa.TUNTEET OVAT MAHTAVAT.KUINKA VOIKAAN ILOITA SIITÄ ETTÄ LAPSI ON TAAS TOIVOTTAVASTI PIAN SYLISSÄMME.TUNTEET EVÄT ENÄÄ TODELLAKAA OLE HÄLLÄ VÄLIÄ...VAAN AIVAN PÄINVASTOIN!
Ei sitä ensimmäistä odottaessa osaa ajatella pahoja asiota,varsinkaan jos eka on saanut alkunsa helposti,eikä ongelmia ole ollut.Kai se vain on niin.
Kyllä sinäkin lastasi rakastat kun sen maailmaan saat ja pääset sitä hoitamaan.Niin kävi minullekkin.
ottaa asiat erillälailla. Mun mielestä on ihan ok jos ei lähe siihen ostosten ja uuden hankkimisen ja varustelun rumbaan vaan ottaa iisisti ja jatkaa elämää sillä sitähän se on aika pitkälle vielä raskautta... normaalia elämää (pienillä rajoitteilla). Väkisin ei voi jippii tunteita itsestään kaivaa ja itselläni enemmänkin nousi "apua" tunne mieleen kuin "jippii" vaikka lasta olin toivonutkin kovasti.
Kannattaa kumminkin kuulostella itseään (ihan jokainen) että jos asettuu lapsen näkökantaan millainen äiti sitä on toukalleen ja sitä myöten miettiin joko ylihössäystään tai välinpitämättömyyttään ja koittaa tehdä parhaansa.