Kirjoitetaanpa nyt tänne kun en muutakaan tällä hetkellä voi. Mulla on ollut ongelmana masennus jo ties kuinka kauan, vuoden verran olen lääkkeitä syönyt ja nyt olen "vieroittamassa" itseäni Sepramista lääkärin ohjeiden mukaan. En tiedä onko viisasta lopettaa lääkitystä mutta haluan yrittää jos pärjäisin ilman. Masennus kuitenkin ehti aika hyvin helpottaa lääkityksen aikana. Lääkkeet oikeastaan sai melko hyvin unohtamaan kaikki epätoivoiset ajatukset tai ainakaan en murehtinut tätä elämän raadollisuutta niin paljoa. Nyt kun otan lääkkeitä vain joka kolmas päivä enää, tuntuu kuin olisin taas havahtunut tähän harmaaseen arkeen.
Oikeastaan suurin ongelma tuntuisi olevan se etten osaa kuvitella elämääni eteenpäin. Tahtoisin elää vakaata ja täyspainoista elämää mutta tuntuu että koko ajatuskin on kaukaa haettu. Kärsin hirveästi siitä kun mieliala vaihtelee muutaman tunnin sisään, aamulla saatan herätä onnellisena mutta sitten joku ihan pikkujuttu voi pilata koko päivän. Silloin saatan olla äkäinen tai puhumatta. Kaverit joskus ihmettelee kun aamulla olen iloinen ja muutaman tunnin päästä mieliala on ihan maassa. Tietysti voisin marssia takaisin lääkärin vastaanotolle ja pyytää uuden masennuslääkereseptin mutta toisaalta haluaisin ratkaista tämän pahan olon enkä vain siirtää sitä lääkityksen jälkeiseksi ajaksi.
Eniten tosiaan mietityttää se kun en koe olevani millään tavalla "elinkelpoinen". Tuntuu oikeasti että olen syntynyt tänne jotenkin turhaan tai vahingossa. Surullinen en osaa olla siitä, eniten harmittaa kun minulla on sukulaisia jotka sentään välittää enkä haluaisi aiheuttaa itsemurhalla heille mielipahaa. Jos ei minulla olisi ketään, en varmasti olisi enää edes hengissä. On myös tosi masentavaa että minulla on muutama ihan hyvä kaveri joilla menee niin hyvin. Tahtoisin olla näiden kavereiden seurassa enemmänkin mutta en pysty koska se muistuttaa samalla kaikesta siitä mistä olen jäänyt paitsi. Itselläni ei ole juurikaan sosiaalisia piirejä, ei ketään mielitiettyä, en koe opiskelevani edes oikeaa alaa kuten nämä kaverit, en ole tippaakaan tyytyväinen elämääni enkä toisaalta tiedä mitä minun pitäisi tehdä ollakseni tyytyväinen. Masennuslääkkeet ei ainakaan tuo toivoa tähän tilanteeseen, sen tiedän. Haluaisin vielä jonain päivänä elää kuten tavalliset ihmiset...
Joku saattaa kirjoittaa vastaukseksi jotain tyyliin "voimia sinulle" tai "rohkeutta hakeutua lääkäriin" mutta en usko että siitä on minulle apua. Olo on niin kamalan toivoton, en haluaisi ihan yksin olla loppuelämääni, töissä väärällä alalla ja vailla mitään isompia päämääriä. Ei se ole ihmisarvoista elämää enää...
Oikeastaan suurin ongelma tuntuisi olevan se etten osaa kuvitella elämääni eteenpäin. Tahtoisin elää vakaata ja täyspainoista elämää mutta tuntuu että koko ajatuskin on kaukaa haettu. Kärsin hirveästi siitä kun mieliala vaihtelee muutaman tunnin sisään, aamulla saatan herätä onnellisena mutta sitten joku ihan pikkujuttu voi pilata koko päivän. Silloin saatan olla äkäinen tai puhumatta. Kaverit joskus ihmettelee kun aamulla olen iloinen ja muutaman tunnin päästä mieliala on ihan maassa. Tietysti voisin marssia takaisin lääkärin vastaanotolle ja pyytää uuden masennuslääkereseptin mutta toisaalta haluaisin ratkaista tämän pahan olon enkä vain siirtää sitä lääkityksen jälkeiseksi ajaksi.
Eniten tosiaan mietityttää se kun en koe olevani millään tavalla "elinkelpoinen". Tuntuu oikeasti että olen syntynyt tänne jotenkin turhaan tai vahingossa. Surullinen en osaa olla siitä, eniten harmittaa kun minulla on sukulaisia jotka sentään välittää enkä haluaisi aiheuttaa itsemurhalla heille mielipahaa. Jos ei minulla olisi ketään, en varmasti olisi enää edes hengissä. On myös tosi masentavaa että minulla on muutama ihan hyvä kaveri joilla menee niin hyvin. Tahtoisin olla näiden kavereiden seurassa enemmänkin mutta en pysty koska se muistuttaa samalla kaikesta siitä mistä olen jäänyt paitsi. Itselläni ei ole juurikaan sosiaalisia piirejä, ei ketään mielitiettyä, en koe opiskelevani edes oikeaa alaa kuten nämä kaverit, en ole tippaakaan tyytyväinen elämääni enkä toisaalta tiedä mitä minun pitäisi tehdä ollakseni tyytyväinen. Masennuslääkkeet ei ainakaan tuo toivoa tähän tilanteeseen, sen tiedän. Haluaisin vielä jonain päivänä elää kuten tavalliset ihmiset...
Joku saattaa kirjoittaa vastaukseksi jotain tyyliin "voimia sinulle" tai "rohkeutta hakeutua lääkäriin" mutta en usko että siitä on minulle apua. Olo on niin kamalan toivoton, en haluaisi ihan yksin olla loppuelämääni, töissä väärällä alalla ja vailla mitään isompia päämääriä. Ei se ole ihmisarvoista elämää enää...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Oletko koskaan miettinyt tarkemmin, miksi sinä olet noin negatiivinen, vaikka sinulla on kavereina positiivisa ihmisiä. Mistä olet tuon ajattelutavan ominut? Onko tuollainen ajattelutyyli yleistä suvussasi, vai oletko sen aivan itse kehitellyt?
Sinä et ole kummemmassa asemassa kuin kaverisikaan, mutta sinä et sitä näe, koska olet negatiivinen ajattelutavoiltasi ja siksi herkästi pettyvä ja periksiantava. Ei mammona, eikä kunnia anna onnea, vaan sen antaa elämisen viisaus.
Ei sinulla tarvitse olla mielitiettyä nyt, vaan mielummin vasta sitten, kun opit toivomaan ja luottamaan elämääsi. Jos sinulla olisi nyt se rakas siinä rinnallasi, et jaksaisi luottaa suhteen kestävyyteen ja saattaisit langeta mustasukkaisuuteen.
Lopeta nyt tuo itsesi aliarvioiminen ja pyri aivan pienillä keinoilla nyt aluksi valamaan itseesi rohkeutta. Näyttää kaikki miltä näyttääkin nyt, niin sen jälkeen kun negatiivinen energia poistuu elämästäsi ja saat positiivisen, voimistavan energian, niin takaan sinulle, että alat nähdä asiat aivan uusin silmin.
Silloin, kun ajatuksesi kehittävät noita kateuteen ja itsekritiikkiin taipuvia ajatuksia, pyri vaihtamaan ne toisiin, itseä kunnioittaviin ja lähimmäisiä arvostaviin ajatuksiin.
Jotkut oppivat nopeastikin uuden tavan elää, vapaan ja riippumattoman, mutta toisilla se vie vuosia. Ole sinä sellainen, joka oppii sen nopeasti, mutta jos koet tarvitsevasi terapiaa tai lääkkeitä vielä tässä vaiheessa, niin älä pelkää niitä, vaan ota saatavissa oleva apu vastaan.
Entisen itsesi alentamisen sijasta puhu itsellesi ääneen ja hiljalleen omasta arvokkuudesta ja siitä, että koska sinut on tänne luotu, on elämälläsi ehdottomasti tarkoitus.
Tiedän kuinka raskasta on olla masentunut ja kyllästynyt ja negatiivinen, olen kaiken itse kokenut, mutta olen saanut uuden kyvyn ajatella ja puhua ja se on muuttanut elämäni kokonaan.
Kyllä sinä elämänkumppanin tulet löytämään, kun oikea aika aukeaa, pyri nyt opiskelemaan hyvin, jotta tulevaisuus avaa sinulle hyvän työn ja toimeentulon.
Lue silloin tällöin evankeliumin ilosanomaa, siellä on sinulekin vapauttavaa ja parantavaa ja turvaa antavaa tietoa.
Huom. puhu ystäviesi ja läheistesi kanssa positiivisista ja toivoa tuovista asioista ja aivan kieltäydy negatiivisista ja toisia arvostelevista ajatuksista ja puheista.
Kyllä sinä olet näkevä, että elämälläsi on suuri tarkoitus.
Hyvä antaa hyvää ja siksi pyri kaikessa hyvään!!!
Kiitos sinulle todella paljon tuosta kirjoituksestasi. Tuo kyllä pisti miettimään asioita uudemman kerran... kunpa vielä osaisin kunnolla sisäistää tuon sanomasi. Kiitos vielä kerran.
Kaikki asiat tuntuu olevan vaikeimpia minulle kuin muille. huom: tuntuu siltä. olen arvoton ja ilmän äitiäni olisin varmasti tappanut jo itseni. en vaan voi satuttaa häntä niin.
en minäkään usko että saan joskus hyvän elämän. että voisin olla tilanteeni tyytyväinen. pari eri alaa olen opiskellut. muutamalla työpaikalla ollut.
joskus on hyviä päiviä. uskon oikeasti että asiat järjestyy minullekin! niitä päiviä on yhä harvemmin. en todellakaan tiedä mitä haluan tehdä. tuntuu siltä kuin elämä valuisi ohi.
nyt lääkitys taas ja terapiaan. toivottavasti terapia auttaa. yritän olla positiivinen enkä vaatia liikaa. en vaan pysty siihen yksin.
älä lääkitystä jätä! kokemuksella voin sanoa että jos asiat eivät ole muuttuneet ja jätät lääkkeet ei olokaanparane. syö mielummin liian kauan kuin liian vähän aikaa.
ja vaikka näillä sanoilla ei ehkä ole merkitystä: voimia! ja yritää pitää itsestäsi!
Hei
Älä jätä lääkitystä, jos oireet pahenevat. Ei ole moraalisesti "väärin" käyttää masennuslääkkeitä. Jotkut meistä joutuvat käyttämään niitä koko ikänsä (minäkin). Unohda paskapuhe "luonnollisesta", "lääkkeettömästä" ja siksi jotenkin "paremmasta" elämästä.
Jotkut vain käyttävät astmalääkkeitä koko ikänsä ja toiset masennuslääkkeitä. Ei kyllä ole helppoa tunnustaa olevansa kroonisesti sairas ja lääkityksen tarpeessa, oli sitten kyseessä astma, reuma tai masennus. Se vie voimia. Sitä paitsi sinulla masennus voi vielä helpottaa elämäntilanteen muuttuessa. Mutta nyt ei ole aika luopua lääkityksestä.
Nuorena en koskaan kuvitellut pystyväni elämään täysipainoista elämää. Olisin jo opiskeluaikana tarvinnut lääkitystä, mutta silloin sellaisia ei ollut ja vasta n. 15 vuotta sitten lääkityksen myötä elämä helpottui. Sitä ennen olin kokeillut psykoterapioita - ihan turhaan omalla kohdallani.
Kaikista ikävistä lapsuuden- ja nuoruudenvaiheista huolimatta ja kroonisesta masennuksesta huolimatta nyt (51-vuotiaana) taaksepäin katsottuna elämä on kulkenut ihan kohtuullisesti. Olen saanut pitkiä ihmissuhteita vastoin kaikkia nuoruuden odotuksiani. Avioiduin kesällä miehen kanssa (tässä iässä!). Muutama hyvä ystävä on olemassa ja työurakin on kantanut hedelmää.
Muista, että masentuneena kaikki näyttää näköalattomalta, mutta silti näköaloja on olemassa.
"Jusse"
Kiitos vastauksestasi. Olen nyt päättänyt kokeilla ilman lääkkeitä. Eniten tässä vaiheessa ehkä hämää se kun lopetusvaiheessa tuntuu mieliala vaihtelevan vähän turhankin nopeaan, ja välillä tuntuu kuin se mielialanvaihtelu johtuisi vaan lääkityksen lopettelusta. Varmaksi en osaa sanoa, olen tosin lukenut että sellainen saattaa kuulua lääkkeen lopettamisvaiheeseen. Kunhan pääsen "kuiville" ihan täysin tästä lääkkeestä niin katson jonkin aikaa miten elämä heittelee, sitten menen taas lääkäriin jos siltä tosiaan näyttää.
Ehkä tämä sitten on vain uteliaisuutta (ja liian isoja toiveita) sen suhteen että masennus olisikin jo helpottanut oikeasti. En kuitenkaan saa tästä asiasta rauhaa ennenkuin olen nähnyt mitä elämä ilman lääkitystä on. Ja tietysti toivon että elämä toisi tullessaan jonkin hyvän syyn "unohtaa" tämä masennus. En kuitenkaan suostu uskomaan sitä että lääkitys minun tilanteessani olisi ainoa oikea ratkaisu tilanteeseen. Samoin on kyllä raskasta myöntää itselleen näin nuorena olevansa kroonisesti masentunut ja sillä tavalla lääkityksestä riippuvainen. Ehkä olisi hyvä kertoa jollekin ystävälle tai vaikka äidille tästä masennuksesta jos se helpottaisi oloa, en tiedä. Tuntuu vaan että ihmiset edelleen leimaa hulluksi tai ainakin mielisairaaksi ihan liian helposti. Kuitenkin masennus taitaa olla vaan liian pitkälle vietyä realismia tämän elämänkatsomuksen suhteen...
niin yleinen juttu että jos kertoisit yllätyisit kuinka moni muukin siitä kärsii. mutta toivon minäkin voivani joskus elää ilman lääkitystä. luulen vaan että lääkitys on hyvä tuki siihen asti että se tarvittava muutos tulee. jos lääkkeellä ei ole sivuvaikutuksia niin siitä tuskin on haittaa. kestää kuitenkin ennen kuin lääke vaikuttaa. eli jos lopettaa ja tippuu pohjalle saattaa kestää ennen kun pääse taas edes niin korkealle kun on nyt. toisaalta jos on jo pohjalla niin ei voi tippua kovin paljon! :D
(sori, ei saisi tehdä näin vakavasta asiasta vitsiä)
mua surettaa kun kerroin "kavereille" ja sanoin suoraan tarvitsevani heitä ja tukea vaikka olenkin huonoa seuraa ja sitten katosivat kaikki pikkuhiljaa. ei oikein huvita ottaa enää yhteyttä.. toisaalta joku hassu jäi. näkee ainakin kuka on tosi ystävä.
Hei
Päätöksesi on tietysti sinun, jos haluat kokeilla lääkkeetöntä elämää. Jos olo heikkenee, mene lääkäriin. Kyllä kannattaisi puhua jonkin läheisen ihmisen kanssa. Maailma on muuttunut. Masentuneita ei enää pidetä "hulluina" ja niin moni tuntee masentuneita ja masennukseensa hoitoa saavia myös.
Jusse