Tässä teksti jonka tahhtoisin jakaa ihmisille. En ole pyhimys vaikka se siltä saattaa jostakusta kuulostaa. sanoisin vaan että opettelen itse kunnioitusta ja itseni hyväksymistä.. Olen tämän itse kirjoittanut. Ehkä tällä palstalla on ihminen joka ymmärtää mitä sanon ja kenties on itse kokenut saman:
'Tulisiko mistään elämälle merkityksellistä, ja jos tahtoo sanoa tulemista niin mitä?
Millaista se on kenelle avaimet suodaan ja päätäntävalta konfiguroidaan…
Kenelle jäävät merkityt sanat, ne viimeiset kaikkein tärkeimmät?
Kauas kantoista tuulta edessä ja vihan viimeisiä henkäisyjä idästä.
Kenelle suodaan elämän avaimet,
kuka niitä silloin kantaa kun sairaala on ainut keino ja viimeinen virsi,
sinä itse?
Teinpä minä mitä hyvänsä ja miten hyvänsä minulle löytävät vain sanat jotka tahtovat arvostella, tuomita ja ohjata siihen mitä antajansa toivovat.
Kuinka voisin olla olematta tällainen. En sairasta loppuun palamista. Minä saan vain harvoin ansaitsemani kiitoksen, kunnian. Kuka voisi luulla ettenkö siis aina yrittäisi liikaa ja pitäisi rimaa liian ylhäällä – sehän on ainut keino saada osakseen edes hymy.
Yritäpä miellyttää kaikkia – et tule onnistumaan. Elämä luisui jo kauan sitten raiteiltaan. Enää ei ole väliä yksittäisellä teolla tai ihmisen käytöksellä. Pieni asia tuo mieleen kaikki pienet asiat. Ne kasaantuvat tuhansista osista. Kuvaan tulee tuhansia ihmisiä palassa voi siis olla monia ihmisiä, monia tapahtumia. Kuin vierivät kivet tai paremminkin kasvava lumipallo mäessä.
Turha on sanoa että ota niskasta kiinni ja muutu. Turha on analysoida jos ei tunne palasia eikä ole koonnut niitä kymmeniin eri muotoihin joihin ne eivät kuulu. Jos saisin koottua ne oikein, en miettisi enää niitä, koska olisin siirtynyt uuteen palapeliin joka saisi palansa nykyisyydestä. Siinä ei olisi mitään vanhaa jonka voisi unohtaa. Aina tietysti asioita menneestä kantaa mukanaan ja käyttää jos tarvitsee ja tahtoo muistaa.
Asiat minun päässäni tulevat tahtomattaan mieleen ja kaivavat vieläkin vanhempia asioita ja niin edelleen. Lumipalloefekti yhdessä muodossaan kun asiat vain tulevat. Uusi asia tuo kaikki vanhat, siinä toinen.
Se mitä minä ajattelen pahana, se mikä saa minut vihaiseksi itselleni, voi olla sinulle täysin absurdia ymmärtää mitä mietin ja miksi juuri se asia. Siksi juuri on vaikeaa selittää ilman että aletaan esittää omia teorioita minun sairauksistani tai niiden syistä. Tiedän kyllä mitä sairastan ja ymmärrän miksi, mutta se ei tarkoita että paranisin. Minulta puuttuu se mikä ihmiselle on olennaista. Tai ei oikeastaan puutu sitä ei vain kukaan tahdo ottaa vastaan – itsenäisyysjulistus.
Vanhempani ovat loukanneet, ystävät valehdelleet ja yksi niistä ottanut työni ja kunnian siitä. Poikaystäväni ei kuule minua. Sukulaiset ovat lähes hyväksi käyttäneet minun hyvyyttäni ja velvollisuuden tuntoa.
Ja vain minä tästä joukosta olen tuntenut vuosia - ja tunnen nyt syyllisyyttä.
Jostakin syystä pelkään ihmisiä.
Pelkään myös yli kaiken menettäväni poikaystäväni, koska hän on viimeinen oljen korsi minulle. Ehkä koittaa se päivä että hän ymmärtää edes osan siitä mitä sanon. Minä vain haluaisin että yksi läheinen ihminen ei hylkäisi siksi että yritän jakaa osan itsestäni, mikä on vaikeaa koska minä olen lähinnä paloja jotka ovat minun sairautta, mutta ne palat ovat suuri osa minua. En enää usko täydelliseen parantumiseenkaan, joten edes pieni ymmärrys saa hapen virtaamaan ja sydämen rauhoittumaan.
Onko se mahdotonta? Onko mahdollista että joku sanoo että kelpaan tällaisenaan eikä tarvitse tehdä joka asiasta täydellistä. Jos ihminen lähellä ottaa minut virheineen tuomitsematta, eikö se olisi ymmärrystä.
Turha siis yrittää parantaa sairautta, kun minä en ole sairaus.'
'Tulisiko mistään elämälle merkityksellistä, ja jos tahtoo sanoa tulemista niin mitä?
Millaista se on kenelle avaimet suodaan ja päätäntävalta konfiguroidaan…
Kenelle jäävät merkityt sanat, ne viimeiset kaikkein tärkeimmät?
Kauas kantoista tuulta edessä ja vihan viimeisiä henkäisyjä idästä.
Kenelle suodaan elämän avaimet,
kuka niitä silloin kantaa kun sairaala on ainut keino ja viimeinen virsi,
sinä itse?
Teinpä minä mitä hyvänsä ja miten hyvänsä minulle löytävät vain sanat jotka tahtovat arvostella, tuomita ja ohjata siihen mitä antajansa toivovat.
Kuinka voisin olla olematta tällainen. En sairasta loppuun palamista. Minä saan vain harvoin ansaitsemani kiitoksen, kunnian. Kuka voisi luulla ettenkö siis aina yrittäisi liikaa ja pitäisi rimaa liian ylhäällä – sehän on ainut keino saada osakseen edes hymy.
Yritäpä miellyttää kaikkia – et tule onnistumaan. Elämä luisui jo kauan sitten raiteiltaan. Enää ei ole väliä yksittäisellä teolla tai ihmisen käytöksellä. Pieni asia tuo mieleen kaikki pienet asiat. Ne kasaantuvat tuhansista osista. Kuvaan tulee tuhansia ihmisiä palassa voi siis olla monia ihmisiä, monia tapahtumia. Kuin vierivät kivet tai paremminkin kasvava lumipallo mäessä.
Turha on sanoa että ota niskasta kiinni ja muutu. Turha on analysoida jos ei tunne palasia eikä ole koonnut niitä kymmeniin eri muotoihin joihin ne eivät kuulu. Jos saisin koottua ne oikein, en miettisi enää niitä, koska olisin siirtynyt uuteen palapeliin joka saisi palansa nykyisyydestä. Siinä ei olisi mitään vanhaa jonka voisi unohtaa. Aina tietysti asioita menneestä kantaa mukanaan ja käyttää jos tarvitsee ja tahtoo muistaa.
Asiat minun päässäni tulevat tahtomattaan mieleen ja kaivavat vieläkin vanhempia asioita ja niin edelleen. Lumipalloefekti yhdessä muodossaan kun asiat vain tulevat. Uusi asia tuo kaikki vanhat, siinä toinen.
Se mitä minä ajattelen pahana, se mikä saa minut vihaiseksi itselleni, voi olla sinulle täysin absurdia ymmärtää mitä mietin ja miksi juuri se asia. Siksi juuri on vaikeaa selittää ilman että aletaan esittää omia teorioita minun sairauksistani tai niiden syistä. Tiedän kyllä mitä sairastan ja ymmärrän miksi, mutta se ei tarkoita että paranisin. Minulta puuttuu se mikä ihmiselle on olennaista. Tai ei oikeastaan puutu sitä ei vain kukaan tahdo ottaa vastaan – itsenäisyysjulistus.
Vanhempani ovat loukanneet, ystävät valehdelleet ja yksi niistä ottanut työni ja kunnian siitä. Poikaystäväni ei kuule minua. Sukulaiset ovat lähes hyväksi käyttäneet minun hyvyyttäni ja velvollisuuden tuntoa.
Ja vain minä tästä joukosta olen tuntenut vuosia - ja tunnen nyt syyllisyyttä.
Jostakin syystä pelkään ihmisiä.
Pelkään myös yli kaiken menettäväni poikaystäväni, koska hän on viimeinen oljen korsi minulle. Ehkä koittaa se päivä että hän ymmärtää edes osan siitä mitä sanon. Minä vain haluaisin että yksi läheinen ihminen ei hylkäisi siksi että yritän jakaa osan itsestäni, mikä on vaikeaa koska minä olen lähinnä paloja jotka ovat minun sairautta, mutta ne palat ovat suuri osa minua. En enää usko täydelliseen parantumiseenkaan, joten edes pieni ymmärrys saa hapen virtaamaan ja sydämen rauhoittumaan.
Onko se mahdotonta? Onko mahdollista että joku sanoo että kelpaan tällaisenaan eikä tarvitse tehdä joka asiasta täydellistä. Jos ihminen lähellä ottaa minut virheineen tuomitsematta, eikö se olisi ymmärrystä.
Turha siis yrittää parantaa sairautta, kun minä en ole sairaus.'
Vastaukset 3
Vanhimmat
hieno ja syvästi ajatteleva pesroonallisuus. Jospa pyrkisit jättämään itsesi syyttämisen ja arvostelemisen kokonaan poissa.
Itsensä rakastamiseen kuuluu hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja jos ei itseä rakasta, ei kykene luottamaan elämään.
Totta on, että me jokainen kannamme miljoonia erilaisia palasia itsessämme, mutta se on onni, että suurin osa niistä palasista on koteloitu muistikentään, joka kantaa uhnotuksen vaippaa ylitajunnan tasolla. Alitajunnassa kyllä on muistot ja sieltä ne tulevat ahdistelemaan, jos ei tee tietoista päätöstä antaa kaikki itselle ja lähimmäisille anteeksi.
Olen elänyt jo aikamoisen pitkään, enkä ole yhtäkään täydellistä ja virheetöntä ihmistä tavannut, kylläkin useita heitä, jotka pyrkivät näyttelemään olevansa niin mahdottoman hyvin pärjääviä ja hyviä, mutta hekin ovat jossakin vaiheessa elämäänsä antaneet rakentamansa suojamuurin murtua ja päässeet elämään totuudellista ja rakkaudellista elämää.
Ihminen kykenee rakastamaan vain totuudessa, ei teeskentelyssä, vaan totuudessa.
Rakasta totuudessa itseäsi sellaisena, kuin olet ja hyväksy itsesi sellaisena, kuin olet ja anna itsellesi ja lähimmäisillesi menneet teot anteeksi.
Jokaisella olisi syytä kantaa jos millaisia syytöksiä mukanaan, sillä elämä ei käsittele ketään silkkihansikkain ja lukemattomat ihmiset joutuvat tavalla tai toisella hyväksikäytön ja loukkausten uhriksi, mutta miksi meidän tulisi kantaa heidän pahoja tekoja itsessämme, sillä sehän vie vain hyvää energiaa, eikä auta mitään, mutta kun hylkää lähimmäisten rumat sanat ja käytökset ja näin pääsee heidän teoistaan vapaaksi, saa tilaa itsessään uusille ja luottamusta elämään tuoville asioille.
On pidettävä itsestä niin hyvä huoli, että ei suostu lähimmäisten ilkeyden kohteeksi, lähtee mielummin paikalta poissa, eikä vastaa heidän ilkeilyihinsä, sillä silloin on osallinen heidän tekoihinsa. Jospa ihmiset käsittäisivät miten hyvä kertauttuu ihmisen elämässä, niin jokainen alkaisi aivan kilpailla hyvän esilletuonnista.
Ikävä kyllä pahankin kertaantuu ja pahaa kylvöä on raskas niittää, siksi pyrkikäämme aina hyvään.
Se, että lähimmäisesi eivät totisesti ole täydellisiä, on tärkeä tunnustaa ja on oltava katsomatta heidän tekoihinsa, sillä jos jäät heidän tekojensa uhriksi, niin et ole ikinä vapaa.
Jokaisella on vaikeitakin läheisiä ja siksi on muistettava, että ei elä poikakaverin, sisarten, äidin, isän tai kenenkään muunkaan kautta, vaan elää omaa henkilökohtaista elämää ja tekee sen oman elämänsä eteen parhaansa. Parhaalla tavalla eläessään alkaa hiljalleen luovuttaa valoa myös toisten elämään.
Ei todellakaan kannata edes yrittää mielyttää kaikkia ihmisiä, vaan tulee vain pyrkiä kunnioittamaan lähimmäisiään.
Ihmiset ovat sen verran raadollisia, että syntyy herkästi hyväksikäyttöä tavalla tai toisella ja siksi on pidettävä oma päätäntävalta miten toimii kenenkin kanssa, eikä tule antaa kenenkään päättää puolestaan.
Kerrot näistä paloista, jotka ovat sairastuttaneet sinua. Onko mahdollista, että annat niiden palojen olla, etkä kovin usein niitä ota esille, vaan elät tätä yhtä hetkeä ja pyritä luottamaan elämään ja pyrit tiedostamaan, että ei ole niin vaikeaa sairautta, joka ei voisi parantua.
Olen itse parantunut todella vaikeasta ja ahdistavasta masennuksesta ja tullut täysin elinvoimaiseksi ja luottavaiseksi.
Kaikkea hyvää sinulle toivoo kanssakulkija.
sinulle tosi asian itsestäni ja siitä, miten minä opin antamaan anteeksi itselleni ja lähimmäisilleni.
Sen jälkeen, kun olin parantunut masennuksestani sain ylhäältä viisautta terveyden ylläpitämiseksi.
Ensimmäisiä opetuksia oli, että armahda itseäsi, jotta voit armahtaa lähimmäisiäsi.
Opin sen hyvin pian ja näin pääsin hyväksymään itseni tälläisenä, kuin olen ja samalla sain kyvyn hyväksyä aivan kaikki lähimmäiseni sellaisena, kuin he ovat, ilman että olisin arvostellut heitä.
Toinen tärkeä opetus kohdallani oli, että ymmärsin lopettaa turhan säälin kantamisen, joka ei ketään auttanut, vaan taakoitti ja raskautti mieltäni. Oikea sääli on mennä auttamaan lähimmäistään, jos saa ylhäältä kehoituksen ja kyvyn, mutta mielessä ei pidä sääliä sietää, sillä se kuluttaa energiaa, jonka voi käyttää paljon parempaan, kuin turhaan päässään säälin pyörittämiseen.
Kolmas opetus oli, että minulla on oikeus ja velvollisuus antaa itselleni kaikki virheet ja huonot ja pahat teot anteeksi, sillä siten saan vapautta ja kykenen elämään parempana ihmisenä.
Neljäs opetus, jota pidän todella tärkeänä oli se, että minun tulee antaa kaikki anteeksi lähimmäisilleni, olivat he tehneet tai sanoneet mitä tahansa, sillä jos annan heille anteeksi, niin nousen heidän pahojen tekojensa yläpuolelle ja olen irti heidän teoistaan, enkä kanna itsessäni vihaa, kaunaa tai mitään itseä pahentavia ja vaurioittavia tunteita.
Ehkä vaikeinta oli antaa periksi tässä asiassa ja jonkin aikaa kieltäydyinkin tekemästä tuon asian eteen parastani, mutta onneksi taivuin ja sain taipumiseni myötä kyvyn anteeksi antoon ja tapahtui niin ihmeellinen asia, että huomasin antaneeni niin perusteellisesti anteeksi, että kykenin rakastamaan heitä, joita sitä ennen en ollut kyennyt ja heidän kaikkien kanssa välini ovat hyvät ja heidän, jotka ovat jo mennet täältä poissa, muisto on hyvä ja odotan jälleen näkemistä.
Elämä on koko ajan oppimista ja se on mielenkiintoinen seikkailu ja tähän seikkailuun kannattaa ottaa viisaus mukaan, sillä se vie meitä turvallisesti eteenpäin.
Tein itseni tänään lähes puhki pihahommassa, johon oli pyydetty.
Kun yksin touhuaa koko päivän, siinä joutaa vertailemaan elämäänsä
suhteessa omiin sisaruksiin, myös yhteiskuntaan sen jäsenenä.
Luuseri mikä luuseri, kirjaton karjaton. Nettiin kirjoittamisessa näkyy mielentila.
Levollisen oloisessa viestissäsi,"ihminen", näkyy persoonallisuuden leima.
Siitä välittyy: vaikka tänään pökräisin; kaikki olisi 'tehty'.
Minulla miehenä, ikinuorena on vielä elämännälkää. Maailmani on vasta nyt selkeytymässä.
Yllättävää: Jos nyt pökräisin, jotkut olisivat hyvillään.
Kukaan ei ole velkojani, mutta monille olen tehnyt väärin.
En silti kadu; voisin tehdä melkein saman huomennakin.
Ei ole huolta, tai synnintuntoa. Sanovat; ateisti. Paskat olen,
vain oman tieni kulkija. Iso mammona ei kiinnosta, ei turistirannat.
Tänään ajattelin tulevasta kuolemasta: Kuljen valoa päin, kulkenut jo vuosia.
Tämä nähdään tietyillä tahoilla vaarallisena ja varottavana tienä.
Olkoon niin, elämäntapani sopii tähän syrjäytyneen tyypin tilanteeseen hyvin.
'Anteeksiantoindeksini' on liberilarisoitumassa, ehdottomuus lievenemässä. Silti.
Tuhannen vuoden kuluttua voisin "sillekin" antaa anteeksi. Aikani ei ihan tähän riitä.
Sinusta "ihminen" mieleeni tuli samanlainen juttu, joka itsellänikin on.
Ei tunneta parannuskeinoja. Hyväksyn vaillinaisuuteni.
Minuu jurppii ja vituttaa, kun joku nauraa räkäisesti päin naamaani.
En silti haudo kostoajatuksia kontolleen - tulenhan 'resiinalla' perässä.