Olen halunnut jo kauan kirjoittaa omista tuntemuksistani, mutta jotenkin olen vain sivuuttanut aina koko ajatuksen. No nyt kirjoitan.
Sairastuin paniikkihäiriöön ja ahdistushäiriöön n. 3 vuotta sitten. sen jälkeen alkoivat masennuskaudet, välillä meni hyvin puoli vuottakin, sitten taas ahdistuin ja masennus tuli sen mukana. Lääkityksenä minulla on tällä hetkellä citalopram. Nyt on taas ahdistus/masennuskausi meneillään. Vaikka olen onnellisesti naimisissa ja minulla on mukva työpaikka, en vain löydä elämälleni tarkoitusta. Rakastan elämää mutta eläminen tuntuu niin turhalta välillä...mitä järkeä tässä kaikessa on?? Täällä ollaan aikamme ja sitten kuollaan pois. Pelkään myös kuolemaa koska en tiedä mitä sen jälkeen on. En osaa ajatella että minut lasketaan hautaan ja mätänen sinne. Tai joku läheinen. En ymmärrä.
Olen paljon miettinyt uskon asioita, ja haluaisin vilpittömästi uskoa, olenkin aina uskonut omalla tavallani Jumalaan, mutta jostain syystä elämääni on tullut epäilys että onko mitään sellaista oikeasti olemassa. En haluaisi tuntea näin.
Kun ahdistus iskee oikein pahana, pelkään sekoavani. Välillä halusin olla ajattelematta yhtään mitään, tuntuu että ajattelen liikaa.
Tunnen suurta huonommuutta, en tunne olevani tarpeeksi hyvä. Vaadin itseltäni liikaa. jatkuvasti pitäisi laihduttaa, mutten kuitenkaan jaksa, työ vie niin paljon energiaa. Oikeasti mitään tarvetta laihduttamiselle ei edes olisi mutta...
Onko täällä ketään kaltaistani?? Tunteeko kukaan niin kuin minä? Haluaisin tietää etten ole yksin.
Sairastuin paniikkihäiriöön ja ahdistushäiriöön n. 3 vuotta sitten. sen jälkeen alkoivat masennuskaudet, välillä meni hyvin puoli vuottakin, sitten taas ahdistuin ja masennus tuli sen mukana. Lääkityksenä minulla on tällä hetkellä citalopram. Nyt on taas ahdistus/masennuskausi meneillään. Vaikka olen onnellisesti naimisissa ja minulla on mukva työpaikka, en vain löydä elämälleni tarkoitusta. Rakastan elämää mutta eläminen tuntuu niin turhalta välillä...mitä järkeä tässä kaikessa on?? Täällä ollaan aikamme ja sitten kuollaan pois. Pelkään myös kuolemaa koska en tiedä mitä sen jälkeen on. En osaa ajatella että minut lasketaan hautaan ja mätänen sinne. Tai joku läheinen. En ymmärrä.
Olen paljon miettinyt uskon asioita, ja haluaisin vilpittömästi uskoa, olenkin aina uskonut omalla tavallani Jumalaan, mutta jostain syystä elämääni on tullut epäilys että onko mitään sellaista oikeasti olemassa. En haluaisi tuntea näin.
Kun ahdistus iskee oikein pahana, pelkään sekoavani. Välillä halusin olla ajattelematta yhtään mitään, tuntuu että ajattelen liikaa.
Tunnen suurta huonommuutta, en tunne olevani tarpeeksi hyvä. Vaadin itseltäni liikaa. jatkuvasti pitäisi laihduttaa, mutten kuitenkaan jaksa, työ vie niin paljon energiaa. Oikeasti mitään tarvetta laihduttamiselle ei edes olisi mutta...
Onko täällä ketään kaltaistani?? Tunteeko kukaan niin kuin minä? Haluaisin tietää etten ole yksin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minä vietän 10-vuotis juhlaa masennus- ja ahdistuneisuushäiriöni kanssa.
Olen 50v. työkyvyttömyyseläkeläinen juuri em syistä. Elämälläni on silti täälläkin tarkoitus ja kerran taivaassa olemme terveitä,jos olemme elämämme Jeesukselle jättäneet.
Voisitko mennä sivulle http://kotisivu.mtv3./tie/
Siellä voit tutustua Jeesukseen.Minulle Jeesus on kaikki. Hänen johtoonsa on turvallista jättää elämänsä. Jos pystyt jotenkin keskittymään,niin kaiva Raamatustasi Psalmit esille ja selaa sieltä sellaiset kohdat jotka "kolahtavat".
Minulle on kolahtanut Psalmi 71. Vaikka se onkin vanhuksen rukous,se käsittelee kärsimystä syvällisesti.
Rukoile myös omin sanoin Jeesusta. Kerro Hänelle kaikki mikä mieltäsi painaa.
Jeesuksen siunausta elämääsi!
,jonka annoit, kotisivu.mtv3./tie, ei aukea ? ! Sivua ei löydy. ? Toteaa yks' muu, sivullinen...
Minäkään en saanut sitä klikkaamalla toimimaan,mutta sitten se toimi kun itse kirjoitin sen osoitepalkkiin.
Suosittelen! T. Sinitaivas
Ole yksin ajatustesi ja ongelmiesi kanssa! Olen ollut noiden ajatusten ja asioiden vuoksi sairaalahoidossa jo muutaan kuukauden ja syön hyviä lääkkeitä (mielentasaajia ja antipsykootteja) vaikka en ns. sairas olekaan. Paniikkihäiriö oli ennen sairaalaan menoa, mutta ahdistuksesta en ollut kuullutkaan ennenkuin alkoi sairaalassa tosiaan seinät ahdistaa.
Elämä tuntuu ajoittain todella turhalta, mietin kuolemasta juuri samoja asioita kuin sinä. En todellakaan halua kuolla, rakastan elämää mutta joskus kuolemanpelko ja tyhjyys elämässä laittaa tekemään typeryyksiä.
Tällä hetkellä yritän elää päivä kerrallaan ja nauttia ihan pienistä päivittäisistä asioista. Olen sinkku ja ajoittain aika yksinäinen joten tuntuu välillä ettei ole edes mitään syytä elää. Yritän jaksaa uskoa että elämäntarkoitus selviää viimeistään kuolinvuoteella ja kuolemanjälkeinen elämä tai sen puuttuminen sitten ajallaan kun kohtalo tai joku niin päättää.
Voisin kirjottaa tästä vaikka kuusi tuntia mutta tässä nyt jotain..
Voimia ja uskoa elämään kaikille jotka sitä tärvitsee, kyllä tämä elämä kantaa vaikka itse ei aina jaksaiskaan toimia ihan täysillä! Ja hakeutukaa ihmeessä hoitoon esim avopuolelle, yksin ei saa jäädä asioita hautomaan!!
Meitä riittää. Olen nuori, 19-vuotias tyttö ja välillä tuntuu, ettei minulle ole mitään paikkaa maailmassa ja että olisi vain parempi, jos en olisi olemassa.
Mua väsyttää usein ja siirrän velvollisuuksiani eteenpäin. Koen itseni ajoittain huonoksi ja epäonnistuneeksi, enkä tiedä mitä tekisin ja miten selviydyn elämästä. Mulla on ihania kavereita, mutta jotenkin viihdyn paremmin itsekseni ja samalla olen toivottoman yksinäinen. Olen myös sinkku ja kaipaisin todella toista ihmistä, joka rakastaisi ja hyväksyisi mut tälläisena.
Laihduttaminen ja kaikenlaiset pakotteet ja suorituspaineet ovat tuttuja myös mulle, mutta tosiasiallisesti olen vain lihonut, kun syön suruuni.
Kävin viime keväänä juttelemassa parikin kertaa lääkärin kanssa, mutta se jäi siihen, enkä kokenut hyötyneeni mitenkään siitä. En osaa ajatella, että olisin avun tarpeessa tai masentunut. Miellän ne vakaviksi asioiksi, joilla ei sovi leikitellä ja tuntuu, että mun pitäisi vaan pitää pääni kiinni ja olla tyytyväinen elämääni. Eihän mulla ulkopuolisen silmin katsottuna ole ongelmia tai hätää.
Mulla on suuria ongelmia jaksamisen kanssa ja opiskelujen kanssa. Pitäisi lukea hirveästi, mutta olen ihan puhki poikki ja hajalla. Mikä potkisi mua eteenpäin??
Miten suhtaudutte omaan lääkitykseenne? Onko siitä ollut mielestänne apua? Eikö teitä pelottanut aloittaa lääkitystä?
Olen sairastanut pahan masennuksen vuosia sitten. Sain jopa lääkkeitä, en muista nimeä. Jouduin vakuuttamaan, etten käytä niitä väärin, muuten en olisi niitä saanut. En kuitenkaan muistaakseni syönyt niitä kauan, ehkä viikkoja. Kai nekin osaltaan auttoivat parantumaan. En muista siitä ajasta oikeastaan mitään, sitä kesti kai 1/2-1 vuotta ja oli perheelle kovaa aikaa, varsinkin miehelle. Suurimmaksi osaksi vain nukuin ja söin. Lihoin kymmeniä kiloja ja en ole niitä vieläkään saanut kaikkia pois. Pikkuhiljaa aloin parantua ja kävin keskusteluterapiassa. Pääsin kiinni elämään ja töihin ja olen muuttunut paljon siitä ajasta. En tiedä mikä laukaisi tilanteen, ehkä syynä oli läheisen lapsen sairastuminen ja kuolema. Vieläkin ajoittain pelkään ja kuulostelen itseäni, kun olen alamaissa, alkaako se helvetti uudestaan vai olenko normaalisti väsynyt ja kyllästynyt välillä kaikkeen. En halua sitä koskaan takaisin! Sinulle, joka kärsit masennuksesta, rohkeutta ja voimia. Prosessi on pitkä ja raskas, mutta se kannattaa, voitat sen. Ja lopuksi, minua ärsyttää suunnattomasti nämä julkkikset, jotka hehkuttavat lehtien otsikoissa; sairastuin masennukseen ja paranin siitä suurin piirtein parissa viikossa. Se on puppua. Siitä on tullut jonkinlainen muoti-ilmiö, jokainen vähänkin itsensä tärkeäksi tunteva, on sairastanut masennuksen. Sen todellisena ja raskaasti läpikäyneenä voin sanoa, ettei siitä selviä parissa, kolmessa viikossa. Tsemppiä ja uskallusta!!!