Minä olen aika huono väittelemään noissa ketjuissa, joissa tarvittaisiin keskustelussa pärjätäkseen yliopistotutkinto, kirjahyllyllinen lähdetietoja sekä viiltävä äly. Minulla ei ole noista yhtäkään. Esimerkiksi Aabra-hamin vastine kirjoitukseen roomalaisesta oikeudesta pyyhkii minulla yli. Sanon sen ihan ystävyydellä, Aabra-ham on selvästi oppinut mies ja hänellä on antaa paljon lähdetietoja.
Välillä ihmettelen itsekin, miksi oikein notkun täällä islam-palstalla. Olen itse kristitty enkä pysty nyt kuvittelemaankaan sellaista tilannetta, että kääntyisin itse koskaan islamiin. Miksi en jätä palstaa rauhaan ja siirry Kristinuskon puolelle väittelemään siitä, onko sellonsoitto syntiä?
Kuitenkin olen näinä muutamana viikkona jotka täällä islam-palstalla olen viettänyt, kiinnostunut todella kovasti islamista. Olen perusajattelultani asioihin myönteisesti suhtautuva ja en oikein pysty uskomaan, että kaikki maailman muslimit ovat väärän jumalan palvelijoita ja suoraan helvettiin menossa.
Olen tätä jossain aiemmassa viestissäni jo toitottanut, mutta edelleen minua kiehtoo islamin ja kristinuskon suurin yhteneväisyys: Kaikkivaltias Jumala, taivaan ja maan Luoja. Tämä on todella SUURI yhteneväisyys ja näin ajatellen olemme muslimien kanssa PALJON lähempänä toisiamme kuin ateistien kanssa, joita tunnen itsekin, mm. isäni on ateisti. Tai ihmisten, jotka palvovat kiveä, patsasta, aurinkoa, kuuta tai muuta vastaavaa kohdetta, joka on materiaa, luotua.
Yritin jo aiemmin herätellä keskustelua muslimien kanssa, mutta en saanut keskustelua syntymään, ja nyt viestini ovat jo hautautuneet kaukaisemmille sivuille. Ehkä muslimit ajattelevat, että häipyisi jo tuokin akka täältä jeesustelemasta ja antaisi meidän muslimien keskustella täällä tärkeämmistäkin asioista.
Ainoa, joka otti minuun yhteyttä oli Jake-Waits, ja hän on sähköpostitse jakanut minulle PALJON asiallista tietoa ja linkkejä, joista voin opiskella lisää. Hän mainitsi kirjoja, joita on lukenut ja kävin kirjastossa lainaamassa niitä uskontojen osastolla. Minulla on nyt iso läjä islamista kertovia kirjoja, ja suurella innolla niitä luen, Koraaninkin lainasin, harmi vaan kun on noita tenttikirjojakin tuossa hidastamassa islamin opiskeluani...
Naisten tapaan olen kiinnostunut yksittäisistä ihmiskohtaloista. Kristittyjen piirissä on tapana kertoa "kuinka tulin uskoon" -tarinoita, ja tällaiset IHMISTEN henkilökohtaiset kokemukset kiinnostavat minua enemmän kuin uskontojen verinen historia tai öljyn tuotanto muslimimaissa.
Haluaisin siis kysyä teiltä muslimit ja miksei muutkin, että kuinka palasitte islamiin? Täällä on monia suomalaissyntyisiä muslimeja kuten m-bin-abd, joka asuu Malesiassa. Mikä on sinun tarinasi? Miten päädyit islamiin? Ymmärrän kyllä jos ette halua täällä avautua näistä asioista, kyselen aika henkilökohtaisia...
Sitten lyhyesti (osaankohan ollenkaan kirjoittaa lyhyesti?) omasta uskoontulostani:
Olen tullut pikku hiljaa uskoon. Lähinnä koulussa opin kristinuskon perusasiat uskontotunnilla, mutten liiemmin ajatellut lapsena Jumalaa.
13-vuotiaana rakastuin Jeesukseen. Katselin pääsiäisenä Jeesus-elokuvaa telkkarista, ja kun näyttelijä-Jeesus puhui repliikkeinään Raamatun vuorisaarnaa, se vain yhtäkkiä KOLAHTI. Olin aivan ekstaasissa.
Kun elokuva loppui, minulle tuli selittämätön tarve alkaa lukea Raamattua välittömästi. Menin Raamatun kanssa vessaan ja luin siellä, koska en kehdannut siskojen nähden lukea. Luin, luin, luin, ihan ahmimalla ja JANOSIN saada lisää!
Seuraavat päivät LEIJUIN. Minulla oli ihan käsittämätön riemun, vapauden ja onnen tunne sisälläni. Se oli ihan uskomatonta ja sitä kesti monta päivää.
Sitten hajotin ronskilla otteellani äidin yhden keittiövälineen. Minua hävetti. En kehdannut kerta kaikkiaan mennä äidille sanomaan, että kuule, tämä väline hajosi, koska väänsin sitä liikaa. Sydän hakaten taistelin mielessäni, kuinka äidille tuon jutun kertoisin.
Lopulta menin äidin luo ja sanoin: "Kuule, tämä väline vain jotenkin pääsi putoamaan, kun kaivoin keittokirjaa, ja se putosi lattialle ja halkesi." Huh, nyt se oli sanottu. Onko äiti vihainen? Ei äiti ollut. Hän harmitteli tapausta, mutta lohdutti että vahinkoja sattuu ja että älä Tuija murehdi.
Kaikki hyvin. VAI OLIKO? Sillä siunaaman hetkellä tuo upea leijuva onnentunne ja rakkaus rinnastani katosi. Se oli monta päivää jo kestänyt ja olin elänyt ihan normaalia arkea samalla leijuen ja rakastaen kaikkea ympärilläni ja eniten Jeesusta, joka oli minulle kuin uusi tuttavuus, kuin uusi ihana ystävä, joka on muuttanut meille asumaan.
Yhdessä pienessä hetkessä tuo kaikki kuin poksahti, putosin lattialle takaisin ja sydämeeni jäi suuri tyhjyys, tuska ja SYYLLISYYS. Silloin tiesin, miltä Adamista ja Eevasta tuntui sillä hetkellä, kun he kielletystä hedelmästä haukkasivat. Kaikki tuhoutui.
Olin tehnyt synnin. En tiennyt mitään vielä Jumalan armosta, ja ajattelin, että kaikki on iäksi mennyt. Olin valehdellut, ja Jeesus on minut hylännyt. Palasin ankeaan arkeen ja hukutin murheeni ankaraan läksyjen lukemiseen ja muuhun tunnolliseen SUORITTAMISEEN.
Myöhemmin rippileirillä opetettiin armahtavasta Jumalasta. ARMO = Ansaitsematon Rakkaus Meidän Osaksemme. Rukoilin hiljaa Jeesusta, kun muut hilluivat ja juoksivat rantaan salaa tupakille, monet isoset joukossa mukana.
Rippileirillä sain paljon tietoa kristinuskosta, mutta päällimmäisenä jäi vähän ankea tunnelma varsinkin kun ulkonäköäni vähän nälvittiin.
Rippileirin jälkeen olin puolisen vuotta ateisti. Luin Desmond Morrisin kirjoja ja keskustelin asioista isäni kanssa ja mielestäni valaistuin: Näin sen täytyy olla. Ei Jumalaa olekaan.
Kun olin muuttanut kaupunkiin lukioon 16-vuotiaana alkoi etsikkoaikani. En sitä silloin tietenkään tajunnut, mutta erilaisin keinoin Jumala alkoi VETÄÄ minua puoleensa. Menisi koko päivä, jos kertoisin kaiken, joten totean vain, että seuraavana keväänä 28.3.1998 myöhään illalla erään kiven päällä, tietyn männyn alla annoin elämäni Jeesukselle. Silloin en kokenut mitään tunnepitoista, tein tietoisen ratkaisun.
Olin keskustellut paljon erilaisten kristittyjen kanssa ja lukenut paljon Raamattua ja muuta kristillistä materiaalia. Tavallaan JÄRKISYYT taivuttivat minut uskoon. Jumala avasi mieleni, ja lopulta ainoa järkevä asia, mitä pitäisi tehdä, on luovuttaa itsensä täysin ja ehdoitta Jeesukselle.
Tämä sopimus on sitten pitänyt. Sain valtavan uskonvarmuuden ja RAUHAN sydämeeni. Sen jälkeen minun elämäni menikin sitten ihan päin persettä. Sellonsoitto-opiskeluni keskeytyivät, jouduin sairaalaan ja diagnoosina: skitsofrenia, vaikea masennus ja syömishäiriö.
Monet ilkkuivat: Kannattiko tulla uskoon, hulluksihan sinä vain tulit?
Ei Jumala minua rankaissut. Minun elämäni vain ajautui lopulta siihen pisteeseen. Johtuiko se sitten lapsuuden painajaismaisista tapahtumista vai jostain muusta, mene ja tiedä, mutta Jumala ei minua hyljännyt.
Kyllä minä vähän jossain vaiheessa katkeroiduinkin. Monet kristityt hehkuttavat sitä kuinka LOISTAVAA heidän elämänsä on ollut heti kun he antoivat elämänsä Jeesukselle. Minulla taas meni kaikki sen jälkeen alamäkeen.
Nyt aikuistuneena ja hyvin viisaana ihmisenä näen että se, miksi Jumala tempaisi minut pelastusveneeseensä juuri silloin 17-vuotiaana johtui ihan siitä, että Hän sillä tavoin pelasti tämän fyysisen henkeni.
OLEN VARMA siitä, että jos minulla ei olisi niinä vaikeina sairaalavuosina ollut uskoa sydämessäni, edes pienen pientä toivon liekkiä, olisin ehdottomasti päätynyt itsemurhaan. Tästä olen vakuuttunut.
Nyt olen saanut elämäni järjestykseen. Olen toipunut hyvin, ja katson elämää hyvin myönteisesti. Sairaus ei ole täysin hellittänyt, mutta pystyn elämään normaalia elämää ja opiskelemaan. Hyvin harva ihminen tosiasiassa tietää sairaudestani, koska se säikäyttäisi heidät. Skitsofrenia on edelleen suurelle osalle ihmisistä MÖRKÖ. Tarttuuko se? Pitäkää varanne!
Tässä "lyhyesti" minun uskoontuloni. Jos uskallatte, niin kertokaa omia kokemuksianne; miten minusta tuli muslimi, miten minusta tuli ateisti, miten minusta tuli kristitty?
Hyvää päivänjatkoa!
Välillä ihmettelen itsekin, miksi oikein notkun täällä islam-palstalla. Olen itse kristitty enkä pysty nyt kuvittelemaankaan sellaista tilannetta, että kääntyisin itse koskaan islamiin. Miksi en jätä palstaa rauhaan ja siirry Kristinuskon puolelle väittelemään siitä, onko sellonsoitto syntiä?
Kuitenkin olen näinä muutamana viikkona jotka täällä islam-palstalla olen viettänyt, kiinnostunut todella kovasti islamista. Olen perusajattelultani asioihin myönteisesti suhtautuva ja en oikein pysty uskomaan, että kaikki maailman muslimit ovat väärän jumalan palvelijoita ja suoraan helvettiin menossa.
Olen tätä jossain aiemmassa viestissäni jo toitottanut, mutta edelleen minua kiehtoo islamin ja kristinuskon suurin yhteneväisyys: Kaikkivaltias Jumala, taivaan ja maan Luoja. Tämä on todella SUURI yhteneväisyys ja näin ajatellen olemme muslimien kanssa PALJON lähempänä toisiamme kuin ateistien kanssa, joita tunnen itsekin, mm. isäni on ateisti. Tai ihmisten, jotka palvovat kiveä, patsasta, aurinkoa, kuuta tai muuta vastaavaa kohdetta, joka on materiaa, luotua.
Yritin jo aiemmin herätellä keskustelua muslimien kanssa, mutta en saanut keskustelua syntymään, ja nyt viestini ovat jo hautautuneet kaukaisemmille sivuille. Ehkä muslimit ajattelevat, että häipyisi jo tuokin akka täältä jeesustelemasta ja antaisi meidän muslimien keskustella täällä tärkeämmistäkin asioista.
Ainoa, joka otti minuun yhteyttä oli Jake-Waits, ja hän on sähköpostitse jakanut minulle PALJON asiallista tietoa ja linkkejä, joista voin opiskella lisää. Hän mainitsi kirjoja, joita on lukenut ja kävin kirjastossa lainaamassa niitä uskontojen osastolla. Minulla on nyt iso läjä islamista kertovia kirjoja, ja suurella innolla niitä luen, Koraaninkin lainasin, harmi vaan kun on noita tenttikirjojakin tuossa hidastamassa islamin opiskeluani...
Naisten tapaan olen kiinnostunut yksittäisistä ihmiskohtaloista. Kristittyjen piirissä on tapana kertoa "kuinka tulin uskoon" -tarinoita, ja tällaiset IHMISTEN henkilökohtaiset kokemukset kiinnostavat minua enemmän kuin uskontojen verinen historia tai öljyn tuotanto muslimimaissa.
Haluaisin siis kysyä teiltä muslimit ja miksei muutkin, että kuinka palasitte islamiin? Täällä on monia suomalaissyntyisiä muslimeja kuten m-bin-abd, joka asuu Malesiassa. Mikä on sinun tarinasi? Miten päädyit islamiin? Ymmärrän kyllä jos ette halua täällä avautua näistä asioista, kyselen aika henkilökohtaisia...
Sitten lyhyesti (osaankohan ollenkaan kirjoittaa lyhyesti?) omasta uskoontulostani:
Olen tullut pikku hiljaa uskoon. Lähinnä koulussa opin kristinuskon perusasiat uskontotunnilla, mutten liiemmin ajatellut lapsena Jumalaa.
13-vuotiaana rakastuin Jeesukseen. Katselin pääsiäisenä Jeesus-elokuvaa telkkarista, ja kun näyttelijä-Jeesus puhui repliikkeinään Raamatun vuorisaarnaa, se vain yhtäkkiä KOLAHTI. Olin aivan ekstaasissa.
Kun elokuva loppui, minulle tuli selittämätön tarve alkaa lukea Raamattua välittömästi. Menin Raamatun kanssa vessaan ja luin siellä, koska en kehdannut siskojen nähden lukea. Luin, luin, luin, ihan ahmimalla ja JANOSIN saada lisää!
Seuraavat päivät LEIJUIN. Minulla oli ihan käsittämätön riemun, vapauden ja onnen tunne sisälläni. Se oli ihan uskomatonta ja sitä kesti monta päivää.
Sitten hajotin ronskilla otteellani äidin yhden keittiövälineen. Minua hävetti. En kehdannut kerta kaikkiaan mennä äidille sanomaan, että kuule, tämä väline hajosi, koska väänsin sitä liikaa. Sydän hakaten taistelin mielessäni, kuinka äidille tuon jutun kertoisin.
Lopulta menin äidin luo ja sanoin: "Kuule, tämä väline vain jotenkin pääsi putoamaan, kun kaivoin keittokirjaa, ja se putosi lattialle ja halkesi." Huh, nyt se oli sanottu. Onko äiti vihainen? Ei äiti ollut. Hän harmitteli tapausta, mutta lohdutti että vahinkoja sattuu ja että älä Tuija murehdi.
Kaikki hyvin. VAI OLIKO? Sillä siunaaman hetkellä tuo upea leijuva onnentunne ja rakkaus rinnastani katosi. Se oli monta päivää jo kestänyt ja olin elänyt ihan normaalia arkea samalla leijuen ja rakastaen kaikkea ympärilläni ja eniten Jeesusta, joka oli minulle kuin uusi tuttavuus, kuin uusi ihana ystävä, joka on muuttanut meille asumaan.
Yhdessä pienessä hetkessä tuo kaikki kuin poksahti, putosin lattialle takaisin ja sydämeeni jäi suuri tyhjyys, tuska ja SYYLLISYYS. Silloin tiesin, miltä Adamista ja Eevasta tuntui sillä hetkellä, kun he kielletystä hedelmästä haukkasivat. Kaikki tuhoutui.
Olin tehnyt synnin. En tiennyt mitään vielä Jumalan armosta, ja ajattelin, että kaikki on iäksi mennyt. Olin valehdellut, ja Jeesus on minut hylännyt. Palasin ankeaan arkeen ja hukutin murheeni ankaraan läksyjen lukemiseen ja muuhun tunnolliseen SUORITTAMISEEN.
Myöhemmin rippileirillä opetettiin armahtavasta Jumalasta. ARMO = Ansaitsematon Rakkaus Meidän Osaksemme. Rukoilin hiljaa Jeesusta, kun muut hilluivat ja juoksivat rantaan salaa tupakille, monet isoset joukossa mukana.
Rippileirillä sain paljon tietoa kristinuskosta, mutta päällimmäisenä jäi vähän ankea tunnelma varsinkin kun ulkonäköäni vähän nälvittiin.
Rippileirin jälkeen olin puolisen vuotta ateisti. Luin Desmond Morrisin kirjoja ja keskustelin asioista isäni kanssa ja mielestäni valaistuin: Näin sen täytyy olla. Ei Jumalaa olekaan.
Kun olin muuttanut kaupunkiin lukioon 16-vuotiaana alkoi etsikkoaikani. En sitä silloin tietenkään tajunnut, mutta erilaisin keinoin Jumala alkoi VETÄÄ minua puoleensa. Menisi koko päivä, jos kertoisin kaiken, joten totean vain, että seuraavana keväänä 28.3.1998 myöhään illalla erään kiven päällä, tietyn männyn alla annoin elämäni Jeesukselle. Silloin en kokenut mitään tunnepitoista, tein tietoisen ratkaisun.
Olin keskustellut paljon erilaisten kristittyjen kanssa ja lukenut paljon Raamattua ja muuta kristillistä materiaalia. Tavallaan JÄRKISYYT taivuttivat minut uskoon. Jumala avasi mieleni, ja lopulta ainoa järkevä asia, mitä pitäisi tehdä, on luovuttaa itsensä täysin ja ehdoitta Jeesukselle.
Tämä sopimus on sitten pitänyt. Sain valtavan uskonvarmuuden ja RAUHAN sydämeeni. Sen jälkeen minun elämäni menikin sitten ihan päin persettä. Sellonsoitto-opiskeluni keskeytyivät, jouduin sairaalaan ja diagnoosina: skitsofrenia, vaikea masennus ja syömishäiriö.
Monet ilkkuivat: Kannattiko tulla uskoon, hulluksihan sinä vain tulit?
Ei Jumala minua rankaissut. Minun elämäni vain ajautui lopulta siihen pisteeseen. Johtuiko se sitten lapsuuden painajaismaisista tapahtumista vai jostain muusta, mene ja tiedä, mutta Jumala ei minua hyljännyt.
Kyllä minä vähän jossain vaiheessa katkeroiduinkin. Monet kristityt hehkuttavat sitä kuinka LOISTAVAA heidän elämänsä on ollut heti kun he antoivat elämänsä Jeesukselle. Minulla taas meni kaikki sen jälkeen alamäkeen.
Nyt aikuistuneena ja hyvin viisaana ihmisenä näen että se, miksi Jumala tempaisi minut pelastusveneeseensä juuri silloin 17-vuotiaana johtui ihan siitä, että Hän sillä tavoin pelasti tämän fyysisen henkeni.
OLEN VARMA siitä, että jos minulla ei olisi niinä vaikeina sairaalavuosina ollut uskoa sydämessäni, edes pienen pientä toivon liekkiä, olisin ehdottomasti päätynyt itsemurhaan. Tästä olen vakuuttunut.
Nyt olen saanut elämäni järjestykseen. Olen toipunut hyvin, ja katson elämää hyvin myönteisesti. Sairaus ei ole täysin hellittänyt, mutta pystyn elämään normaalia elämää ja opiskelemaan. Hyvin harva ihminen tosiasiassa tietää sairaudestani, koska se säikäyttäisi heidät. Skitsofrenia on edelleen suurelle osalle ihmisistä MÖRKÖ. Tarttuuko se? Pitäkää varanne!
Tässä "lyhyesti" minun uskoontuloni. Jos uskallatte, niin kertokaa omia kokemuksianne; miten minusta tuli muslimi, miten minusta tuli ateisti, miten minusta tuli kristitty?
Hyvää päivänjatkoa!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuvailit oikein osuvasti tämän palstan väittelytyyliä. Oli hienoa lukea kerrankin noin pitkä ja asiallinen teksti tällä palstalla! Kuten sanoit, niin yleensä vaatii uskallusta kertoa omasta uskoontulostaan. Niinpä kerronkinkin tässä lyhyesti miten minusta tuli muslimi.
Jo aivan lapsena uskoin Jumalaan ja ajattelin Häntä. Perheeni on kristitty mutta koskaan ei sanottu että pitäisi rukoilla Jeesusta tai jotakuta pyhimystä, vaan puhuttiin aina Jumalasta. Koulussa uskontotunnit olivat todella mieluisia, vaikka en aina kaikkea ymmärtänytkään. Opettajani olivat erityisen kivoja ja reiluja.
Nuorena aloin ajatella asioita tarkemmin ja minua ihmetytti, miten Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluminen oli edellytys sille että uskoi Jumalaan tai oli kristitty. Jos kirkkoon ei kuuluisi, niin sitten olisi muka kokonaan uskonnon ulkopuolella. En voinut ymmärtää tuollaista ihmisten luettelointia. Tekipä sitten hyviä tai pahoja asioita, niin oli muka uskonnollinen jos kuului kirkkoon ja jos kirkko sai ottaa palkasta veroja. Minusta sillä ei ole mitään tekemistä Jumalan tai uskon kanssa.
Erosin jo ylä-asteikäisenä kirkosta. Silti uskoin Jumalaan. Koska olin jo aloittanut tavallisilla uskontotunneilla jo ala-asteella, ei olisi ehkä ollut järkevää siityä elämänkatsomustiedon tunneille. Niinpä jatkoin tunteja ylä-asteella normaalisti. Kerran tunneilla, kun jotkut eivät halunneet opiskella mielenkiinnon puutteen vuoksi, opettaja sanoi että tässäkin ryhmässä on eräs joka ei edes kuulu kirkkoon mutta jolla on kuitenkin uskonnon numero 10.
Ylä-asteella uskonnon opettaja oli suorasukainen ja tapasi todeta asioita suoraan. Kerran hän sitten selitti Jeesuksen ja Jumalan asemaa, hän sanoi suurinpiirtein näin: Jeesus on maan päälle tullut Jumala, Jeesus ja Jumala ovat sama asia. Suurin osa esitti vastaväitteitä ja itse olin aika järkyttynyt. En ollut koskaan ajatellut niin! Eikä aikaisemmin asiasta ollut juuri kerrottu. Ja tuohan kuuluu kristinuskoon. Jos ei usko noin, ei voi olla kristitty.
Uskoin ja luotin yhä Jumalaan mutten tiennyt, mihin olisin kuulunut. Ajattelin että uskon "omalla tavallani" niinkuin monet. Sain sitten myöhemmin muslimiystäviä ja asuessani ulkomailla aloin huomata yhä enemmän islamiin kuuluvia asioita jotka herättivät paljon kysymyksiä. Pikku hiljaa lueskelin islamista ja opin lisää.
Tämä prosessi kesti pitkään. Hyväksyin ehdottomasti Jumalan sellaisena, kuin islam siitä kertoo mutta en vielä kääntynyt muslimiksi. Sitten myöhemmin kävin Turkissa, sain käydä moskeijoissa ja kuulla adhanin sekä kysellä paljon lisää. Palatessani aloitin lukemaan Koraania ja tarkemmin kaikkea islamiin liittyvää.
Jo muutamassa tunnissa sain tietää enemmän Jumalasta ja minua askarruttaneista asioista, kun kaikkien niiden vuosien aikana jolloin minulle opetettiin kristinuskoa! Islamissa löysin sen mihin olin aina uskonut, mutta josta en tiennyt. Eräs imaami sanoi, että Jumala välittää meistä kääntyneistä tosi paljon kun hän johdatti meidät oikealle tielle. Vaikka lähtökohdat olisivat mitkä, niin Jumala johdattaa kenet haluaa.
Olen onnellinen ja kiitollinen Jumalalle, joka johdatti minua ja että palasin islamiin. Elämäni on sen jälkeen mennyt parempaan suuntaan: olen jatkanut opiskelua, lopettanut itselleni haitalliset tavat, suhteeni perheeseeni ei koskaan ole ollut parempi ja muutenkin kaikki sujuu hyvin al-hamdu lillah! Allahu akbar!
salam,
saisiko kopioida sinun tarinan, laittaisin sen minun islam sivustolle?
Minusta on hirmuisen mielenkiintoista lukea juuri tällaisia omakohtaisia tarinoita. Kirjastossakin tykkään lainata aika paljon elämänkertahyllystä kirjoja. Toivottavasti tähän tulisi lisää omia kokemuksia!
Vielä kommentoin tuota kirkosta eroamistasi. Kun olin sairaalassa, minulla oli hirvittävä hengellinen nälkä. En uskaltanut puhua lääkäreille tai hoitajille mitään uskonasioista, koska he aiemman kokemukseni mukaan olisivat laittaneet hulluuteni Jeesuksen syyksi. Siispä olin hiljaa.
Suljetulla osastolla ei käynyt pappia koskaan. Siirryttyäni vähän vapaammalle osastolle, siellä kävi pappi kahden viikon välein pitämässä 15 minuutin hartaushetken. Siinä kaikki.
Olin kamalan pettynyt. Toki sairaalapapille olisi voinut varata keskusteluajan, mutta en uskaltanut, koska aika olisi pitänyt varata hoitajien kautta enkä halunnut paljastaa heille uskoani. Pelkäsin, että sitä vähäistä toivonliekkiä, joka vielä sisälläni oli, vastaan hyökättäisiin ja menettäisin viimeisen uskoni ja toivoni.
Tällä tavoin katkeroiduin kirkkoa kohtaan. Nyt se tuntuu lapselliselta, mutta minä olin niin pettynyt kansankirkkoomme, että kun sitten koitti se päivä, että sain ensimmäistä kertaa poistua sairaala-alueelta ilman hoitajaa kahdeksi tunniksi kaupungille, niin minähän marssin suoraan kirkkoherranvirastoon ja erosin kirkosta.
Täti siellä suunnilleen itku silmässä antoi minulle vaadittavan kaavakkeen ja kysyi varovasti, haluaisinko ehkä keskustella vielä papin kanssa. Sanoin, että olen halunnut jo aika pitkään keskustella papin kanssa, mutta se ei ole ollut mahdollista minulle.
Nyt tuo uhmakkuuteni tuntuu ihan hölmöltä ja mielestäni ylireagoin tuolloin. Korvien välissä vihelsi vielä liikaa. Ajattelin vain silloin omaa napaani; eikö vauraalla kansankirkollamme todellakaan ole tarjota minulle muuta kuin 15 minuutin hartaushetki kahden viikon välein? Silloin kun ihmisellä on hätä suurimmillaan!
Osastolla ollessani minä niin KAIPASIN, että tulisi edes joku pelastusarmeijan kuoro vaikka tänne esiintymään. Suljetulla osastolla on ÄÄRETTÖMÄN tylsää. Istut päivästä toiseen käytävällä ja nuokut ja olet ihan lääkkeiden turvottama. Ajatus ei kulje, lääkkeet estävät "mielen matkat", joihin muuten turvautuisin tylsyydessä, mutta nyt sekään ei ole mahdollista.
Olen ajatellut, että joskus vielä lähden kiertämään sairaaloiden psykiatrisia osastoja. Lähden vaikka laulattamaan ihmisiä ja kertomaan omista kokemuksistani ja jututtamaan heitä. Vielä en koe olevani valmis astumaan takaisin sinne toivottomuuteen.
Eikä tarvitse olla itse hullu voidakseen lähteä vierailemaan sairaaloihin. Kuka tahansa voi sinne mennä, ei tarvitse tietää skitsofreniasta välttämättä mitään. Kunhan menee sinne vain kohtaamaan ihmisiä. Olisin ollut todella kiitollinen kenen tahansa vierailusta suljetulle osastolle. Olisin ottanut muslimin sinne ilolla vastaan.
Jos menette vierailemaan hullujen osastolla, niin älkää välittäkö siitä, jos heidän puhe kangertelee ja he tuntuvat olevan muissa maailmoissa. Pääosin lääkkeet sen aiheuttavat. Minäkin olin kuin jonkun naamion alla kun yritin keskustella hoitajan kanssa, kuitenkin oloani helpotti, jos joku yritti kanssani puhua. Onhan siellä osastoilla tietysti sellaisiakin, jotka kerta kaikkiaan ovat sekaisin kuin seinäkello, jatkuvassa psykoosissa tai jotain.
Pääsin sairaalasta lopullisesti 2003, enkä ole sen jälkeen sairaalassa ollut. Olen löytänyt luterilaisesta seurakunnasta paljon ystäviä, olen ollut alfa-kursseilla ensin kurssilaisena, sitten apuohjaajana ja sitten on se meidän "bändimme", sekalainen joukko soittajia ja laulajia nuorukaisista mummoihin: en sitä ylistysmusiikin tekemisen iloa vaihtaisi pois!
En ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mennä kirkkoherranvirastoon liittyäkseni takaisin kirkkoon. Olen ns. aktiiviseurakuntalainen, ja kirkkomme väki ei taida edes tietää, etten oikeasti edes kuulu kirkkoon. Jotenkin tuntuisi nololta mennä sinne virastoon: "Hei, tuota minä haluaisin nyt liittyä kirkkoon." Minä, joka olen monissa vastuutehtävissä mm. vetänyt nuorisokuoroakin vuoden verran. Jossain määrin vierastan kirkkoherraamme, mutta ehkä se hetki vielä tulee, että liityn takaisin kirkkoon...
Assalamu aleikum,
Tietysti saat kopioida tarinani. Hienoa, jos monet haluavat lukea sen.
was salam
sinulle olla kristitty. Noin rohkea jopa. Itse olen ollut aina luterilainen ja kirkossa. En voisi edes kuvitellakaan siitä lähteväni. Nykyään aika paljon kuuntelen netistä esim. www.nokiamissio.fi tilaisuuksia. Myös www.radiodei.fi on tuttu ja kuten sinäkin, tuttu on myös tuo jossain mainitsemasi www.patmos.fi ja sieltä mm. Pasi Turusen keskustelut, jotka ovat hyvin antoisia. Tässä muuten oli minulle aivan tuolta netistä yllättäen tulleet hyvät sivut: www.wstw.fm Sieltä sitten: listen ja sieltä edelleen numerosta: 46 Olen paljon saanut siunausta sieltä. - Meihin kristittyihin voidaan pettyä, mutta silti Jeesukseen ei pety koskaan. Hän on luvannut olla meidän kanssamme maailman loppuun asti. Hänen ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa takia voimme kertoa Hänelle kaikki ilomme ja surumme. Mitään tekoja ei tarvitse kenenkään, eikä missään uskonnossa, sillä Jeesus on tehnyt jo valmiiksi kaiken meidän pelastukseksemme. - Toivon, että ehdit tämän lukea, ennen kuin poisto tulee, jos tulee. Siunaustoivotuksin: toinen kristitty nainen
Kiitos tuosta linkistä. Olen yli tunnin jo kuunnellut, ja tulee koko ajan kaunista ylistysmusiikkia!