pua maailma tuntuu kaatuvan ja olen itkenyt PALJON:`(. Sain juuri tietää muutamia totuuksia, en suoraan mutta välillisesti.
Minulla on ollut rankkaa ja olen ollut masentunutkin siitä, että onko minulla kavereita. Tai kavereita ja tuttuja on paljon, olen iloinen ja luotettava, mutta monien muuttojen takia tuntuu, että kaverit jäävät vaikka kuinka yritän pitää yhteyttä.
Varsin surullinen olen ollut, koska olen itse kaukana ja kaikki lapsuudenystävät ovat muuttaneet samalle pienelle paikkakunnalle ja heille on väistämättä omat jutut ja olen ulkopuolinen, vaikka siis kuinka yritän olla aktiivinen...
Opiskelupaikkakunnalta olen saanut kaksi parempaa kaveria, mutta heillä on tietysti omat parhaat ystävänsä eli olen hieman ulkopuolinen täälläkin. Nyt paras ystäväni tuolta kotipaikkakunnalta on saanut vauvan:) Ollaan oltu aina hyvissä väleissä ja läpi vuosien, muuttojen pidetty yhteyttä. Hän on minulle kovin rakas, tärkeä ja kannustava ihminen.
Ajattelin, että mitä varmimmin hän pyytää minua ja minua/miestä vauvalle kummiksi, koska ollaan puhuttukin ja hänen oli tarkoitus olla minulla kaasona. Nyt sitten hänen poikaystävänsä (vauvan isä) möläytti ketä aikovat pyytää kummeiksi. Viisi (5) ihmistä, mutta ei minua/ meitä joukossa kaverini oli vieressä. Kyyneleet tuli silmiin, kurkkua kuristi ja oli paha olla. Ajattelin et voi ei, maailma kaatuu..
En tietenkään sanonut mitään, mutta siinä tiesin, en enää ole tarpeeksi tärkeä. Sata ajatusta juoksi päässä, mikä minussa on vikana, miksi kummeiksi on pyydetty tosi monta ei niin läheistä ihmistä/ muuta ei niin tuttua kaveria. Tuli mieleen mitä muut kaverimmekin ajattelevat... Ajattelin, että hän ei enää halua olla ystäväni. Tai että olen vaan kaveri...
Olen fiksu, iloinen ja luotettava eli ns hyvä tyyppi. Siitä asti olen itkenyt ja on tuntunut niin pahalta. En ole millään lailla loukannut ystävääni, päin vastoin iloinnut raskaudesta ja kaikille on selvää että ollaan läheisiä toisillemme. Ilmeisesti nämä kaverit kotipaikkakunnalta veivät voiton. Minulle ei kummilasta ole, joten tottakai olin kummeutta salaa sydämessäni toivonut ja ajatellut että olisimme miehen kanssa tosi hyviä kummeja. Olin ihan varma että kaveri antaisi meille kunniatehtävän.
Kyse ei ole kummeudesta vaan ystävyydestämme. Fiksuna ihmisenä ymmärrän, että jokainen valitsee tasan tarkkaan mieleisensä kummin. En todellakaan sanonut mitään vaan nielin tuskan ja surun.
Minua kirpaisee ja surettaa ystävyyden "loppumisen" ilmoittaminen näin.. Nytkin itken ja kurkkua kuristaa. Mikä mussa on vikana...Minulla ei ole enää sitä parasta ystävää. Tuo tieto sattuu niin kovasti!!! On niin helvetin paha ja surullinen olo... Kaikki puolitututkin ajavat edelle. Miten tästä eteenpäin... Mies lohduttaa, että heille on siellä kotipaikkakunnalla omat piirit ja me olemme kaukana. Työni/ koulutukseni takia siis jään ulkopuolelle ystävistäni, elämä on niin epäreilua.
Pitäkää kiinni ystävistänne ja olkaa onnellisia jos teillä on ystäviä! Kommentit tervetulleita.. :`(
Minulla on ollut rankkaa ja olen ollut masentunutkin siitä, että onko minulla kavereita. Tai kavereita ja tuttuja on paljon, olen iloinen ja luotettava, mutta monien muuttojen takia tuntuu, että kaverit jäävät vaikka kuinka yritän pitää yhteyttä.
Varsin surullinen olen ollut, koska olen itse kaukana ja kaikki lapsuudenystävät ovat muuttaneet samalle pienelle paikkakunnalle ja heille on väistämättä omat jutut ja olen ulkopuolinen, vaikka siis kuinka yritän olla aktiivinen...
Opiskelupaikkakunnalta olen saanut kaksi parempaa kaveria, mutta heillä on tietysti omat parhaat ystävänsä eli olen hieman ulkopuolinen täälläkin. Nyt paras ystäväni tuolta kotipaikkakunnalta on saanut vauvan:) Ollaan oltu aina hyvissä väleissä ja läpi vuosien, muuttojen pidetty yhteyttä. Hän on minulle kovin rakas, tärkeä ja kannustava ihminen.
Ajattelin, että mitä varmimmin hän pyytää minua ja minua/miestä vauvalle kummiksi, koska ollaan puhuttukin ja hänen oli tarkoitus olla minulla kaasona. Nyt sitten hänen poikaystävänsä (vauvan isä) möläytti ketä aikovat pyytää kummeiksi. Viisi (5) ihmistä, mutta ei minua/ meitä joukossa kaverini oli vieressä. Kyyneleet tuli silmiin, kurkkua kuristi ja oli paha olla. Ajattelin et voi ei, maailma kaatuu..
En tietenkään sanonut mitään, mutta siinä tiesin, en enää ole tarpeeksi tärkeä. Sata ajatusta juoksi päässä, mikä minussa on vikana, miksi kummeiksi on pyydetty tosi monta ei niin läheistä ihmistä/ muuta ei niin tuttua kaveria. Tuli mieleen mitä muut kaverimmekin ajattelevat... Ajattelin, että hän ei enää halua olla ystäväni. Tai että olen vaan kaveri...
Olen fiksu, iloinen ja luotettava eli ns hyvä tyyppi. Siitä asti olen itkenyt ja on tuntunut niin pahalta. En ole millään lailla loukannut ystävääni, päin vastoin iloinnut raskaudesta ja kaikille on selvää että ollaan läheisiä toisillemme. Ilmeisesti nämä kaverit kotipaikkakunnalta veivät voiton. Minulle ei kummilasta ole, joten tottakai olin kummeutta salaa sydämessäni toivonut ja ajatellut että olisimme miehen kanssa tosi hyviä kummeja. Olin ihan varma että kaveri antaisi meille kunniatehtävän.
Kyse ei ole kummeudesta vaan ystävyydestämme. Fiksuna ihmisenä ymmärrän, että jokainen valitsee tasan tarkkaan mieleisensä kummin. En todellakaan sanonut mitään vaan nielin tuskan ja surun.
Minua kirpaisee ja surettaa ystävyyden "loppumisen" ilmoittaminen näin.. Nytkin itken ja kurkkua kuristaa. Mikä mussa on vikana...Minulla ei ole enää sitä parasta ystävää. Tuo tieto sattuu niin kovasti!!! On niin helvetin paha ja surullinen olo... Kaikki puolitututkin ajavat edelle. Miten tästä eteenpäin... Mies lohduttaa, että heille on siellä kotipaikkakunnalla omat piirit ja me olemme kaukana. Työni/ koulutukseni takia siis jään ulkopuolelle ystävistäni, elämä on niin epäreilua.
Pitäkää kiinni ystävistänne ja olkaa onnellisia jos teillä on ystäviä! Kommentit tervetulleita.. :`(
Vastaukset 15
Vanhimmat
Minulla on hiukan samanlainen tilanne kuin sinulla - outona vieraalla maalla. Nuoruuden ystävät satojen kilometrien päässä.
No, voin lohduttaa sinua, että minuakaan ei ole pyydetty kummiksi. Entisen parhaan ystäväni lapselle löytyivät kummit isän sisaruksista. Nyt itselläni on lapsi. Tiedän, että täällä asuva opiskeluaikainen ystävättäreni olisi halunnut kummiksi - ja uskoi varmaan minun pyytävän. En kuitenkaan pyytänyt häntä, koska ensinnäkin hänellä on kaksi omaa lasta. Halusin kummeiksi lapsettomia ystäviäni. Sikseen toisekseen tunnen, että ystävyytemme ei kuitenkaan ole niin vahvalla pohjalla, että se kestäisi tiiviinä lapsen aikuisuuteen asti. Lisäksi vielä, en pidä hänen miehestään (eikä miehenikään) ja minusta olisi tuntunut kiusalliselta kutsua heidät intiimeihin juhliimme. Eli kaiken kaikkiaan monen eri tekijän yhteenlaskettu summa. Näistä mikään ei varmasti käy selitykseksi sille, että ystävättäresi ei pyytänyt sinua. Eihän sen tarvitse ystävyyttänne pilata! Älä ota sitä niin raskaasti, ihmisillä on erilaisia motiiveja kummien valintaan. Syyt voivat löytyä jostain aivan muualta kuin siitä, etteivät he halunneet sinua. Ehkä tuossakin tapauksessa mies on vaikuttanut vahvasti siihen, ketä kummeiksi pyydetään. Tai jos he eivät tunteneet miestäsi niin hyvin, että olisivat halunneet myös tämän kummiksi, ja pelkäsivät teidän loukkaantuvan, jos pyytäisivät pelkästään sinua. Minäkin pyysin vain omat ystävättäreni, en ollenkaan heidän puolisoja.
Ei todellakaan voi muuta todeta, kuin, että no voi hyvä tavaton! Jos ihan sydämesi pohjasta ja tosissasi asian noin raskaaksi koet, niin ehkä sinun on ihan oikeasti järkevää varata aika esim. kriisityöntekijän vastaanotolle, koska mielestäni tarvitset konkreettista apua ja hieman uusia näkökantoja kummin valinta-asiaa koskien. Ei millään pahalla, mutta jotenkin nyt tässä asiassa surun mittasuhde on jotenkin aivan toisesta ulottuvuudesta suhteutettuna itse asiaan.
Tiedän tuon tunteen, mulle kävi reilu vuos aikaa samoin.
Paras ystäväni, jonka kanssa käytiin läpi monet tuulet ja tuiskut, selitti mulle kaason ja kummin pestistä. Kumpaakaan ei tullut, enkä mennyt edes häihin.
Nykyään moikataan jos naamakkain satutaan, mut siin se on.
Ei maailma siihen kaadu, vaikka siltä se nyt tuntuukin. Elämä menee päivä päivälä eteenpäin.
Siis tosiaan tuntuu et maailma kaatuu... Elämä menee eteenpäin, mutta tylsää se on miehen ja koulun kera. Kaikilla muilla kavereilla on jo omat parhaat ystävänsä ja vaikea sitä on äkkiä jonkun parhaaksi ystäväksi tukkia. Tuntuu, et on pohja pois koko elämältä...Kunpa saisin jonkun vastauksen kaveriltani miksen kelvannut...
4 kk prinsessan äiti.. ymmärrän, että on moninaiset syyt, mutta mielestäni olisin täyttänyt hyvät kummin kriteerit, siksi tämä on niin shokki ja sattuu kovasti. H-nanna uskon et sinä saman kokeneena ymmärrät miten vaikeaa on...
No elämä on.
Ei kummiksi pyytäminen ole mikään osoitus ystävyydestä. Yleensä kummiksi pyydetään ihmisiä, joilla on jo jonkilainen kontakti lapsiin, ovat lähellä tai muuten vain osa arkista elämää.
Se on selvä, että etäisyys vaikuttaa suhteisiin, vaikka itse ei niin uskoisikaan. Jos tästä tapauksesta ystävyytenne mielestäsi loppuu, olet jo varmaan itse tiedostanut sen loppuneen ajat sitten. Hyvät ystävät ja kaukaiset kaverit kun on ihan eri asia.
Lähde mukaan kotipaikkakuntasi harrastuksiin, niin saat varmasti uusia ystäviä, tai laita ystävänhaku-ilmoitus. Yksin ei tarvitse jäädä, vaikka entiset ihmissuhteet hautautuu ajan ja matkan taa.
Itselläni on käynyt sama juttu hiukan toisin päin, eli minut pyydettiin kummiksi, vaikka olen jo irtautunut muualle ja tehnyt selvää pesäeroa näihin entisiin kavereihin. Olen vain myöntänyt tosiasiat ajoissa ja kääntänyt katseeni elämän seuraavaan vaiheeseen, uuteen kaupunkiin ja ystäviin. Se on helppoa kun ymmärtää, että elämä ja ihmiset ympärillä muuttuu ja kaikki ei voi aina pysyä samalla tavalla kuin "silloin ennnen".
Hyvät/ aidot ystävät ovat ja pysyvät välimatkasta piittaamatta. Ei ystävyys tarkoita sitä, että kokoajan ollaan yhteydessä ja nähdään. Itselläni on 4 hyvää ja luotettavaa ystävää. Heistä kaksi asuu satojen kilometrien päässä. Näemme suunnilleen joka toinen vuosi, soitellaan muutaman kerran vuodessa.. aina kun jotain isompaa tapahtuu, muutoin tekstaillaan/ mailataan sillointällöin satunnaisesti. Olennaista on se, että tietää, että on niitä ihmisiä joille voi soittaa ihan milloin vain kun ystävää ja kuuntelijaa kaipaa. Ystävä ei käännä selkäänsä vaikka onkin etäisyyttä.
että olet "liian sisällä " heidän lapsessaan. Oletko ehkä intoillut liikaakin, soitellut, kysellyt, innostunut?
Ensikertalainen voi kokea sen ahdistavana. Saattaa pitää sinua uhkana jos olet liian innokas hänen ja hänen miehensä lapsesta. Haluaa etäisyyttä.
Tai sitten hänen miehensä ei ole halunnut sua tai miestäsi. Voisit tietenkin ilmaista kaverillesi että olit pettynyt mutta "sou wat, onhan noita lapsia muillakin".
Todellakin, lapsia on muillakin, tulee joskus sullekin mahdollisesti. Ja silloin, älä pyydä häntä vaan joku muu.
Ihmeessä koita rentoutua nyt, ei se maailma tähän kaadu!
..vois muuten mahdollisesti ollakin oikeansuuntainen. Itseäni hiukan ahdisti ja ehkä suututtikin tuon kahden lapsen äiti-ystävättäreni hössäys ja ehkä vähän sellainen kateellinen piikittely välillä. Tuli jotenkin sellainen tunne, et jos hänestä tulisi kummi niin hän olisi koko ajan hössöttämässä ja sössöttämässä ohjeineen - vaikka tietty hyvää tarkoittaisikin.
Elämä jatkuu :)
syytä ystäväsi ratkaisuun,jos sinulla on todella noin paha mieli! Kerrot ihan rehellisesti miltä tuntuu ja että olet huolissasi ystävyytenne jatkumisesta.
Minulla itselläni on paljon ihania ystäviä,mutta meillä on ollut tapana pyytää kummiksi ensin sisaruksia.
-Ystäväsi ajatteli, että koska sinulla on opiskelut kesken, et jaksa/kerkeä osallistua kummiuteen, ajattelee sinun jaksamista?
-opiskelijalla ei ole varaa ostaa hienoja lahjoja (jos hän näin ajattelee, niin minä sinuna lopettaisin ystäväsuhteen)
-pitkän välimatkan takia et näkisi kummilasta kovin usein
-mies on suurimmaksi osaksi päättänyt kummivalinnat, eikä koe sinua niin läheiseksi kuin lähellä asuvia ihmisiä
-ystäväsi haluaa säästää "hyviä" kummeja, jotta myös tulevat perheenlisäykset saisivat myös hänen puoleltaan läheisiä ihmisiä (itsellä on vielä paljon rakkaita ystäviä ilman kumminpestiä, koska "säästän" heitä mahdollisille tuleville lapsillemme. Karkeasti sanottuna, jos ensimmäisille lapsille olisi kummeina kaikki hyvät ystävät, jäisi muille lapsille "toisarvoisia" kummeja)
-olet hänelle niin tärkeä, että uskoo sinun olevan lapsen elämässä tärkeä ja läheinen aikuinen ilman kummiuttakin
-ei pidä itse kummin tehtävää tärkeänä tai kokee sen jopa omalta kohdaltaan ahdistavana (olla itse kummina jollekkin) ja haluaa säästää sinut siltä vaivalta
Voisikohan näistä löytyä syy?
Sinuna kysyisin suoraa miksi sinua ei pyydetä kummiksi. Ja sanoisin, että se loukkaa ja tuntuu että ystävyys mitattiin nyt tässä ja koet sen loppuneen.
mun vanhemmilla sisaruksilla on jo 3 lasta yhteensä eivätkä oo pyytäneet mua yhdenkään kummiksi. toistensa lapsille ovat kyllä kummeja. ja olen sen päättänyt että sisaruksiani en tule oman lapseni kummiksi pyytämään enkä myöskään suostu heidän tulevien lapsiensa kummiksi jo sattuisivat pyytämään. kyse ei ole katkeruudesta eikä vihamielisyydestä. eikä kummius lopulta juuri mitään merkitse, tuottaa vaan hankaluutta mitä keksi lahjaks jouluna ja synttärinä ja plaa plaa. itse näin kummejani viimeksi parin vuoden vanhana enkä luonnollisesti muista siitä mitään. ja hyvin olen pärjännyt ilman.
nyt ihan noin vakavasti kannata ottaa.
Minun, kouluaikoina paras kaveri, on vanhimman lapseni kummi. Ja kun heille syntyi lapsi, olin (olen aina ollut) äidille henkinen tuki "isosisko", mutta ei minua silti kummiksi pyydetty. Selityksenä (jota minä en pyytänyt) oli: 3 kummia, yksi isän kaveri, yksi äidin kaveri ja yksi yhteinen, lapsen isä ei kuulemma tuntenut minua tarpeeksi hyvin jne... Lapsella on kuitenkin 6 kummia. Saivat toisenkin lapsen, edelleenkään en ole kummi.
Kavereita olemme vieläkin, autan ja neuvon tarvittaessa ja joskus olen hoitanutkin lapsia. :)
Ensinnäkin, tavallaan ymmärrän sua. Tosin itsellä on ollut toisinpäin, pyysin ystävääni lapseni kummiksi ja hän suostui mutta välimme viilenivät(hänen puoleltaan) en vieläkään tarkalleen tiedä miksi, selitykset ovat olleet outoja. Et sinällään ymmärrän et tuollainen tilanne saattaa saada tuntemaan että ystävyys on ohi.
Kuitenkin, mielestäni teet kummiudesta ehkä liian ison kysymyksen? Ei pidä olettaa pääsevänsä kummiksi, eri ihmisillä eri kriteerit kummeille ja muutenkin voi olla läsnä. Meillä esim. yksi ystäväni on varmasti lapselle läheisempi kuin osa kummeista.
Ja vielä viimeiseksi:moni valitsee aika paljonkin kaukaisempia kavereita tms. kummeiksi vain siksi että asuvat lähellä! Jos on itsellä kokemusta siitä miten etäisiksi kaukana asuvat kummit jäävät niin on ihan ymmärrettävää että omien lasten kummien haluaa olevan lähellä asuvia.
Tsemiä!!
Ihmisillä voi olla monia hyviä kummiehdokkaita tuttava/ystäväpiirissään. Yleensä kummeja ei kuitenkaan valita kuin 2-3, joten se, että ei tule valituksi, ei millään muotoa tarkoita sitä, että olisi jotenkin huono tai kummiksi sopimaton.
Vaikka ei olisi kummi, voi silti olla lapselle läheinen ja pitää perheeseen yhteyttä, ei se kummius/kummina olemattomuus syrjäytä ketään.
Yksinkertaisesti en ymmärrä, että kukaan voi koskaan loukkaantua siitä, että ei pyydetä kummiksi!
Sama tapahtui mulle tänään. Olemme olleet parhaat ystävät viimeisten 10 vuoden ajan, asuneetkin yhdessä ja kuin paita ja peppu siis. Nykyään han on ainoa ystäväni. Olin hänen kaasona, mutta kummiksi en kelvannut. Mut yritän ymmärtää.. lapsen isä kun ei tunne minua tai miestäni niin hyvin. Ottivat kummeiksi lapsen isän kaverin ja tämän avovaimon. En sanonut mitään, vaikka ilkeältä se silti tuntui. Yritän silti jatkaa ystävyyttä mahdollisimman normaalisti.