(en oo viel keksiny)

Suski istahti penkille joka oli melko lähellä villen kotia. Suski huohotti, olihan hän käynyt tosi pitkän lenkin. Suski tuijotti hetken villen talolle mutta käänsi katseensa pois.

Ville hölkkäsi omalle talolleen päin kunnes hän huomasi Suskin joka istui penkillä. "Voi hitsit!" Ville ajatteli. Ville päätti hölkätä suskin ohi. Niin hän lähti epävarmuudella eteenpäin.

Suski huomasi tulijan ja hänen sydämmensä melkeen pysähtyi. "Mitä mä sille sanon" Suski pähkäili ja nousi.

ville ja suski katseli toisiaan hetken kunnes tajusivat tervehtiä toisiaan. "Moi" Suski sanoi hiljaa. "Moi" Ville sanoi. "En uskois et me nähtäis enää koskaa!" Suski sanoi vihdoin hieman piristyneempänä. "No me voitaisiin vaihtaa kuulumiset, vaikka illalla" Ville ehdotti. "Sopii mulle" Suski sanoi. "Tuun hakee sut illalla" Ville sanoi.

suski....... kirjoitti:

Suski istahti penkille joka oli melko lähellä villen kotia. Suski huohotti, olihan hän käynyt tosi pitkän lenkin. Suski tuijotti hetken villen talolle mutta käänsi katseensa pois.

Ville hölkkäsi omalle talolleen päin kunnes hän huomasi Suskin joka istui penkillä. "Voi hitsit!" Ville ajatteli. Ville päätti hölkätä suskin ohi. Niin hän lähti epävarmuudella eteenpäin.

Suski huomasi tulijan ja hänen sydämmensä melkeen pysähtyi. "Mitä mä sille sanon" Suski pähkäili ja nousi.

ville ja suski katseli toisiaan hetken kunnes tajusivat tervehtiä toisiaan. "Moi" Suski sanoi hiljaa. "Moi" Ville sanoi. "En uskois et me nähtäis enää koskaa!" Suski sanoi vihdoin hieman piristyneempänä. "No me voitaisiin vaihtaa kuulumiset, vaikka illalla" Ville ehdotti. "Sopii mulle" Suski sanoi. "Tuun hakee sut illalla" Ville sanoi.

Lue lisää

Peilistä tuijotti hieman epävarmasti pälyilevä, suihkunraikas nuorimies.
Ville katseli kuvajaistaan ja sipaisi hiuksiaan ties kuinka monennen kerran.

- Mitä sä oikeen teet?

Kysyjä oli hänen 11-vuotias pikkusiskonsa.
Ville katsoi siskoaan peilin kautta ja hymyili levottomasti.

- En mitään, hän sanoi ja kääntyi kannoillaan, astellen suoraan huoneeseensa.

Mervi, tuo paikoin niin kiva mutta useimmiten varsin ärsyttävä pikkusysta, tepasteli hänen jälkeensä ja jäi nojailemaan ovenpieleen.

- Meeksä johki?

Katsettaan kääntämättä, Ville mutisi jotain merkityksetöntä, samalla etsien kuumeisesti minttupastilleja työpöytänsä laatikosta.

Siinä. Ville kaappasi rasian käteensä, tarkisti että pastilleja oli riittävästi ja sulki sitten laatikon samalla kun nousi ylös tuolista.

Aikoessaan poistua huoneestaan, hän havaitsi että Mervi seisoi hänen huoneensa ovella, aivan keskellä oviaukkoa, kädet puuhkassa. Suu näkyi olevan siinä määrin tomerasti mutrulla, että Ville tiesi joutuvansa kuulusteluun.

- Et mee enneku sanot mihkä meet?

Ville huokaisi alistuneesti.

- Meen ulos.

Mervi ei kuitenkaan väistynyt ovelta, vaan katseli isoveljeään erityisen tiiviisti.

- Kui sä meet ulos? Kelloki o jo vaiks mitä.

Ville tavoitteli ääneensä huoletonta mutta lempeää sävyä ja sanoi:

- Mulla o vähä juttui siellä.

- Mitä juttui? Mervi tinkasi, eikä osoittanut eleelläänkään aikovansa väistyä ovelta.

Ville katsoi kelloaan huolestuneena. Kymmentä yli seitsemän. Treffit Suskin kanssa olivat puoli kahdeksalta. Alkoi olla kiire.

- Ei muutes kuulu sulle, Ville sanoi nyt turhankin
töykeällä äänellä, samalla kun puikahti sisarensa ohitse.
Hän asteli ripeästi suoraan olohuoneeseen jossa hänen isänsä näkyi retkottavan rennosti sohvalla, samalla kun naksutteli kaukosäätimen näppäimiä.
Televisioruudussa kanavat vaihtuivat vilkkaasti, Villen isän harrastaessa kanavasurffausta.

- Moi sitte isukki, mä lähen vähä ulos vielä.

- Jaa..jaahas.. juu hei sitten vaan.
Tämän sanottuaan, Villen isä jatkoi kanavien sehlaamista, täysin uppoutuneena harmittomaan harrastukseensa.

Olohuoneesta Ville siirtyi keittiön puolelle, jossa hänen äitinsä näkyi nostelevan astioita astiainpesukoneesta astiakaappiin.

- Hei sitten äiskä, mä meen ulos ja tuun sitte ku näkyy.

Äiti kääntyi hiukan samalla kun kurotti isoa liemilautasta astiakaappiin.
Äiti näytti väsyneeltä mutta hymyili silti iloisesti.

- Jaa, mihkäs sä meet? Onkos sulla morsian oottaas?

Äiti hymyili aavistuksen ilkikurisesti ja Ville vastasi hymyyn epävarmalla, hiukan vinolla virnistyksellä.
Hän tunsi orastavan punan kohoavan kasvoilleen, johtuen siitä hämmennyksestä, mitä äidin sanat aiheuttivat.

- Emmä.. ei mulla mitään.. kuin nii? Ville mutisi samalla kun punastus levisi jo kaulaan asti.

Äiti koputti etusormellaan nenänpieltään ja sanoi:

- Kyllä äidit tietävät..

Äidin merkitsevän katseen saattelemana, Ville kääntyi kannoillaan nopeasti ja huiskautti vielä kädellään rennosti.


---


19:29.

Ville katsoi kelloaan paniikissa. Matkaa Suskin luo oli vielä vajaa kilometri, joten oli selvää että hän myöhästyisi.
Entä jos hölkkäisi loppumatkan?
Saatuaan ajatuksensa loppuun, Ville tiesi että se ei käynyt päinsä. Vaikka olikin jo ilta, lämpötila oli edelleen päälle parinkymmenen eikä hänellä todellakaan ollut nyt varaa hikoilla.

"Joo, loistavaa. Hölkkää vaan loppumatka, hän jupisi itsekseen, ja kato sitten Suskin ilmettä kun se näkee sut hikisenä seisoos kuistillaan."

Mä myöhästyn! Ville huudahti mielessään, samalla kun jatkoi matkaansa kohden Suskin kotitaloa.


--


Suski pureskeli kynsiään. Mankka pauhasi täysillä mutta Suski ei oikeastaan edes kuullut mitään. Hän tuijotti huoneensa seinää joka oli tapetoitu kuvilla, korteilla, mietelauseilla, runoilla sekä julisteilla. Mutta hän ei oikeastaan edes nähnyt mitään.
"Missä sä oot?"
Hän jatkoi kynsiensä pureskelua samalla kun mietti kiivaasti. "Olikse sittenki vaan pilaa? Vai luulinks mä vaan.."
Suski vilkaisi kelloaan.
Se oli jo reilusti yli puolen.
Suskin alahuuli värisi hieman, samalla kun silmänurkkiin nousi orastavien kyynelten nostattamaa kosteutta.

---


19:32


Tuttua tienhaaraa jo näkyvissä. Jännitys alkoi kasvaa Villen sisimmässä jo lähes sietämättömiin mittoihin. Hänen sydämensä takoi kuin patarumpu ja hänestä tuntui kuin ilma olisi muuttunut paksuksi ja raskaaksi, vaikeaksi hengittää.
"okei, mä myöhästyn vaan vähän, kyl Suski varmaan ymmärtää" hän ajatteli, samalla kun hän aivan tiedostamattaan tihensi askeliaan.
"Silti, ois hienoo et ois jo ajokortti, nii ei ois tälläsii huolii" Ville ajatteli ja katsoi samalla tienpientareelle viskattua, särkynyttä olutpulloa.

- Hei, onks sul heittää yht röökii, hei!

Ville nosti katseensa. Ja sitten hän taivutti päätään ja katsoi ylöspäin. Vaikka hänellä itsellään oli pituutta tarkalleen metri ja kahdeksankymmentä, mies joka seisoi hänen edessään, oli takuulla yli kaksi metriä. Ja haisi viinalle.

Villen sydän pompahti tällä kertaa tunteesta joka oli lähinnä pelkoa.
Jotenkin hän kuitenkin sai rauhallisesti virkottua että ei polttanut tupakkaa.

- Jaa, et polta vai? ooksä niiku joku kovaki jehu vai? Isokokoinen ja pahanhajuinen mies sylkäisi sanat suustaan halveksivaan sävyyn.

- Emmä mitään... Ville mutisi ja astui askeleen sivulle, tarkoituksenaan jatkaa matkaansa, kun samassa hikinen mutta raskas koura laskeutui hänen olkapäälleen.
Villestä tuntui kuin ruuvipihdit olisivat pusertuneet hänen olkapäähänsä.

- No, kai sulla fyrkkaa löytyy, paa mulle vaiks femma et mä saan röökii, kato.

Ville kaivoi totisena ryppyisen kympin taskustaan ja ojensi sen miehelle.

- Ei oo ny pienempää, hän sanoi.

Ville tunsi puristuksen olkapäällään hellittävän samalla kun mies tihrusti kymmenen euron seteliä tohkeissaan.

- Jaa, vai et oikeen kymppi, sä oot sitte aika reilu jätkä muuten, joo, tattista vaa.

Tämän sanottuaan mies taputti ihmeen keveästi Villen olkapäätä ja jatkoi sitten matkaansa.

Ville huokaisi raskaasti ja kopeloi taskujaan.
Hän kaivoi minttupastillirasian taskustaan ja nakkasi pari pastillia suuhunsa hermostuneesti.
Sitten hän katsoi kelloaan. Kaksikymmentä vaille kahdeksan.
Ville jatkoi matkaansa kiristäen kävelytahtinsa äärimmilleen.


---


19:50


Suski katsoi kelloaan murheellisena.
Sitten hän kietoi kätensä jalkojensa ympäri, samalla kun painoi murheissaan päänsä polviaan vasten.
Yksinäinen kyynel vierähti ääneti Suskin silmäkulmasta.


19:52


Ville seisahtui Suskin kotitalon kuistille ja pyyhkäisi hionneita kämmenpohjiaan hermostuneesti farkkuihinsa.
Kuulaassa kesäillassa Ville saattoi aistia paitsi Suskin kotitalon pihamaan kukkaistutusten makean tuoksun, myös raikkaiden minttupastillien viileän maun.
Hänestä tuntui kuin hänen kätensä painaisi tonnin. Hän tiesi että hänen pitäisi nyt soittaa ovikelloa, mutta hän jännitti tapaamista jo niin paljon, että oli kuin olisi tullut valetuksi kipsiin.


---


- Suski!

Suski kohotti katseensa ja katsoi äitiään joka seisoi makuuhuoneen ovella.

- Nii? Suski sanoi, osoittaen äänellään että halusi olla rauhassa. Lisäksi häntä loukkasi se, että äiti ei ollut koputtanut oveen.

- Kuule, kun tuolla meidän kuistilla seisoo joku nuorimies. Onks hän sun kavereita?

Suski tunsi niin valtavan toivon, ilon ja epäuskon aallon pyyhkäisevän lävitseen, että se sai hänet suorastaan hyppäämään ylös sängystä jolla hän oli masentuneena istunut.

Nopea vilkaisu peiliin osoitti että ripsarit eivät olleet levinneet ja niinpä Suski niine hyvineen asteli ylpeän rauhallisesti eteiseen ja sieltä tuulikaapin kautta ulko-ovelle.


---


Ville yritti pysyä tyynenä. Hän oli edelleen nolostunut siitä, mitä oli sattunut kun hän oli seisonut kuistilla, täysin kipsissä.
Suskin äiti näet oli avannut ulko-oven aivan äkisti, niin että molemmat olivat pelästyneet kunnolla.
Kun alkujärkytyksestä oli selvitty, oli Ville esitellyt itsensä ja kysynyt Suskia.
Nyt hän saattoi sitten vain odottaa.
Vieno lintujen liverrys korvissaan heleästi helkkyen, Ville odotti hermostuneena Suskin saapumista kuistille.


---


Suski avasi oven ja astui sukkasillaan kuistille.
Hän sulki oven hiljaa takanaan ja katsoi Villeä.
Sydän pamppaili hänen rinnassaan niin että hän pelkäsi tukahtuvansa siihen paikkaan, mutta jotenkin hän onnistui sanomaan:

- Sä tulit sitte.

Ville katsoi Suskia, eikä voinut olla kuulematta äänen viileää sävyä.

- Joo, mut anteeks tosissaa et oon näi paljo myöhäs..mä..mulle sattu kaikenlaista.. ei ollu tarkotus..

Suski katsoi Villeä ja näki tämän olevan aidosti pahoillaan.
Hän olisi halunnut samantein halata Villeä ja painaa päänsä tämän rintaa vasten mutta...

- Nii, ollaaks me viel menos johki? Suski sanoi, tavoitellen edelleen viileyttä ääneensä, vaikka hänen sydämensä takoi jo kuin viimeistä päivää.

- Jos sul vaan sopii.. Ville sanoi varovaisella äänellä.

- Noo..Suski venytti mietteliäästi lausettaan, kaippa sitte joo, hän päätti lauseensa, vaikka olisi tosiasiallisesti halunnut huutaa silkasta ilosta.

- Oota, mä käyn sisäl.

Tämän sanottuaan Suski poistui kuistilta. Villen kädet tärisivät jännityksestä. Jotain tehdäkseen, hän kaivoi pastillirasian taskustaan ja nakkasi pari minttupastillia suuhunsa.
Tällä kertaa hän ei imeskellyt pastilleja, vaan ajatuksissaan pureskeli kirpeät pastillit murusiksi, kiihkeän rouskutuksen kaikuessa pihamaalla.
Hän palasi ajatuksissaan menneeseen aikaan.. aikaan kolmisen vuotta sitten..

- Noni, mennääks?

Ville kohotti hätkähtäen katseensa ja näki Suskin seisovan edessään.
Laskeva ilta-aurinko paistoi Suskin ylle niin, että hänen vaaleat hiuksensa näyttivät suorastaan sädehtivän.

Suski naurahti ja sanoi. - Hei, kui sä katot mua tollee?

-Ku sä.. sä näytät iha enkeliltä, Ville sanoi hiljaisella äänellä.

Suski tunsi lämpimän tulvahduksen sisimmässään. Hänen täytyi pidätellä itseään että ei olisi alkanut itkemään.
Ponnistaen tahtonsa viimeisetkin rippeet, Suski sanoi tasaisella äänellä:

- Mihkä mennään?

Ville katsoi Suskia, karaisi kurkkuaan ja virkkoi hieman epävarmaaan sävyyn:

- Aattelin laguunia. Käyks sulle?

Suski riemuitsi sisimmässään. Laguuni oli ollut hänen ja Villen salainen tapaamispaikka kolme vuotta sitten. Kolme kesää sitten..
Eihän laguuni oikeasti ollut Laguuni juuri siinä mielessä kuin mitä sanalla tarkoitetaan, vaan kyseessä oli pienikokoinen, leveydeltään ehkä kolmenkymmenen ja pituudeltaan noin kuudenkymmenen metrin kokoinen lampi.
Laguuniksi sitä kuitenkin tavattiin kutsua ja sellaisena sen kaikki tiesivät.

- Joo, kyl se käy, mennää vaa sinne.

Tällä kertaa Suskin äänestä kuulsi iloa ja mielihyvää.
Ville hymyili helpottuneena samalla kun avasi kiltisti pihamaan portin Suskille, päästäen tämän edellään. Hän sulki portin jäljessään jonka jälkeen molemmat katsoivat toisiaan. Kumpikin hymyili. Sitten he lähtivät verkkaan kävelemään kohden laguunia.

*Ville* kirjoitti:

Peilistä tuijotti hieman epävarmasti pälyilevä, suihkunraikas nuorimies.
Ville katseli kuvajaistaan ja sipaisi hiuksiaan ties kuinka monennen kerran.

- Mitä sä oikeen teet?

Kysyjä oli hänen 11-vuotias pikkusiskonsa.
Ville katsoi siskoaan peilin kautta ja hymyili levottomasti.

- En mitään, hän sanoi ja kääntyi kannoillaan, astellen suoraan huoneeseensa.

Mervi, tuo paikoin niin kiva mutta useimmiten varsin ärsyttävä pikkusysta, tepasteli hänen jälkeensä ja jäi nojailemaan ovenpieleen.

- Meeksä johki?

Katsettaan kääntämättä, Ville mutisi jotain merkityksetöntä, samalla etsien kuumeisesti minttupastilleja työpöytänsä laatikosta.

Siinä. Ville kaappasi rasian käteensä, tarkisti että pastilleja oli riittävästi ja sulki sitten laatikon samalla kun nousi ylös tuolista.

Aikoessaan poistua huoneestaan, hän havaitsi että Mervi seisoi hänen huoneensa ovella, aivan keskellä oviaukkoa, kädet puuhkassa. Suu näkyi olevan siinä määrin tomerasti mutrulla, että Ville tiesi joutuvansa kuulusteluun.

- Et mee enneku sanot mihkä meet?

Ville huokaisi alistuneesti.

- Meen ulos.

Mervi ei kuitenkaan väistynyt ovelta, vaan katseli isoveljeään erityisen tiiviisti.

- Kui sä meet ulos? Kelloki o jo vaiks mitä.

Ville tavoitteli ääneensä huoletonta mutta lempeää sävyä ja sanoi:

- Mulla o vähä juttui siellä.

- Mitä juttui? Mervi tinkasi, eikä osoittanut eleelläänkään aikovansa väistyä ovelta.

Ville katsoi kelloaan huolestuneena. Kymmentä yli seitsemän. Treffit Suskin kanssa olivat puoli kahdeksalta. Alkoi olla kiire.

- Ei muutes kuulu sulle, Ville sanoi nyt turhankin
töykeällä äänellä, samalla kun puikahti sisarensa ohitse.
Hän asteli ripeästi suoraan olohuoneeseen jossa hänen isänsä näkyi retkottavan rennosti sohvalla, samalla kun naksutteli kaukosäätimen näppäimiä.
Televisioruudussa kanavat vaihtuivat vilkkaasti, Villen isän harrastaessa kanavasurffausta.

- Moi sitte isukki, mä lähen vähä ulos vielä.

- Jaa..jaahas.. juu hei sitten vaan.
Tämän sanottuaan, Villen isä jatkoi kanavien sehlaamista, täysin uppoutuneena harmittomaan harrastukseensa.

Olohuoneesta Ville siirtyi keittiön puolelle, jossa hänen äitinsä näkyi nostelevan astioita astiainpesukoneesta astiakaappiin.

- Hei sitten äiskä, mä meen ulos ja tuun sitte ku näkyy.

Äiti kääntyi hiukan samalla kun kurotti isoa liemilautasta astiakaappiin.
Äiti näytti väsyneeltä mutta hymyili silti iloisesti.

- Jaa, mihkäs sä meet? Onkos sulla morsian oottaas?

Äiti hymyili aavistuksen ilkikurisesti ja Ville vastasi hymyyn epävarmalla, hiukan vinolla virnistyksellä.
Hän tunsi orastavan punan kohoavan kasvoilleen, johtuen siitä hämmennyksestä, mitä äidin sanat aiheuttivat.

- Emmä.. ei mulla mitään.. kuin nii? Ville mutisi samalla kun punastus levisi jo kaulaan asti.

Äiti koputti etusormellaan nenänpieltään ja sanoi:

- Kyllä äidit tietävät..

Äidin merkitsevän katseen saattelemana, Ville kääntyi kannoillaan nopeasti ja huiskautti vielä kädellään rennosti.


---


19:29.

Ville katsoi kelloaan paniikissa. Matkaa Suskin luo oli vielä vajaa kilometri, joten oli selvää että hän myöhästyisi.
Entä jos hölkkäisi loppumatkan?
Saatuaan ajatuksensa loppuun, Ville tiesi että se ei käynyt päinsä. Vaikka olikin jo ilta, lämpötila oli edelleen päälle parinkymmenen eikä hänellä todellakaan ollut nyt varaa hikoilla.

"Joo, loistavaa. Hölkkää vaan loppumatka, hän jupisi itsekseen, ja kato sitten Suskin ilmettä kun se näkee sut hikisenä seisoos kuistillaan."

Mä myöhästyn! Ville huudahti mielessään, samalla kun jatkoi matkaansa kohden Suskin kotitaloa.


--


Suski pureskeli kynsiään. Mankka pauhasi täysillä mutta Suski ei oikeastaan edes kuullut mitään. Hän tuijotti huoneensa seinää joka oli tapetoitu kuvilla, korteilla, mietelauseilla, runoilla sekä julisteilla. Mutta hän ei oikeastaan edes nähnyt mitään.
"Missä sä oot?"
Hän jatkoi kynsiensä pureskelua samalla kun mietti kiivaasti. "Olikse sittenki vaan pilaa? Vai luulinks mä vaan.."
Suski vilkaisi kelloaan.
Se oli jo reilusti yli puolen.
Suskin alahuuli värisi hieman, samalla kun silmänurkkiin nousi orastavien kyynelten nostattamaa kosteutta.

---


19:32


Tuttua tienhaaraa jo näkyvissä. Jännitys alkoi kasvaa Villen sisimmässä jo lähes sietämättömiin mittoihin. Hänen sydämensä takoi kuin patarumpu ja hänestä tuntui kuin ilma olisi muuttunut paksuksi ja raskaaksi, vaikeaksi hengittää.
"okei, mä myöhästyn vaan vähän, kyl Suski varmaan ymmärtää" hän ajatteli, samalla kun hän aivan tiedostamattaan tihensi askeliaan.
"Silti, ois hienoo et ois jo ajokortti, nii ei ois tälläsii huolii" Ville ajatteli ja katsoi samalla tienpientareelle viskattua, särkynyttä olutpulloa.

- Hei, onks sul heittää yht röökii, hei!

Ville nosti katseensa. Ja sitten hän taivutti päätään ja katsoi ylöspäin. Vaikka hänellä itsellään oli pituutta tarkalleen metri ja kahdeksankymmentä, mies joka seisoi hänen edessään, oli takuulla yli kaksi metriä. Ja haisi viinalle.

Villen sydän pompahti tällä kertaa tunteesta joka oli lähinnä pelkoa.
Jotenkin hän kuitenkin sai rauhallisesti virkottua että ei polttanut tupakkaa.

- Jaa, et polta vai? ooksä niiku joku kovaki jehu vai? Isokokoinen ja pahanhajuinen mies sylkäisi sanat suustaan halveksivaan sävyyn.

- Emmä mitään... Ville mutisi ja astui askeleen sivulle, tarkoituksenaan jatkaa matkaansa, kun samassa hikinen mutta raskas koura laskeutui hänen olkapäälleen.
Villestä tuntui kuin ruuvipihdit olisivat pusertuneet hänen olkapäähänsä.

- No, kai sulla fyrkkaa löytyy, paa mulle vaiks femma et mä saan röökii, kato.

Ville kaivoi totisena ryppyisen kympin taskustaan ja ojensi sen miehelle.

- Ei oo ny pienempää, hän sanoi.

Ville tunsi puristuksen olkapäällään hellittävän samalla kun mies tihrusti kymmenen euron seteliä tohkeissaan.

- Jaa, vai et oikeen kymppi, sä oot sitte aika reilu jätkä muuten, joo, tattista vaa.

Tämän sanottuaan mies taputti ihmeen keveästi Villen olkapäätä ja jatkoi sitten matkaansa.

Ville huokaisi raskaasti ja kopeloi taskujaan.
Hän kaivoi minttupastillirasian taskustaan ja nakkasi pari pastillia suuhunsa hermostuneesti.
Sitten hän katsoi kelloaan. Kaksikymmentä vaille kahdeksan.
Ville jatkoi matkaansa kiristäen kävelytahtinsa äärimmilleen.


---


19:50


Suski katsoi kelloaan murheellisena.
Sitten hän kietoi kätensä jalkojensa ympäri, samalla kun painoi murheissaan päänsä polviaan vasten.
Yksinäinen kyynel vierähti ääneti Suskin silmäkulmasta.


19:52


Ville seisahtui Suskin kotitalon kuistille ja pyyhkäisi hionneita kämmenpohjiaan hermostuneesti farkkuihinsa.
Kuulaassa kesäillassa Ville saattoi aistia paitsi Suskin kotitalon pihamaan kukkaistutusten makean tuoksun, myös raikkaiden minttupastillien viileän maun.
Hänestä tuntui kuin hänen kätensä painaisi tonnin. Hän tiesi että hänen pitäisi nyt soittaa ovikelloa, mutta hän jännitti tapaamista jo niin paljon, että oli kuin olisi tullut valetuksi kipsiin.


---


- Suski!

Suski kohotti katseensa ja katsoi äitiään joka seisoi makuuhuoneen ovella.

- Nii? Suski sanoi, osoittaen äänellään että halusi olla rauhassa. Lisäksi häntä loukkasi se, että äiti ei ollut koputtanut oveen.

- Kuule, kun tuolla meidän kuistilla seisoo joku nuorimies. Onks hän sun kavereita?

Suski tunsi niin valtavan toivon, ilon ja epäuskon aallon pyyhkäisevän lävitseen, että se sai hänet suorastaan hyppäämään ylös sängystä jolla hän oli masentuneena istunut.

Nopea vilkaisu peiliin osoitti että ripsarit eivät olleet levinneet ja niinpä Suski niine hyvineen asteli ylpeän rauhallisesti eteiseen ja sieltä tuulikaapin kautta ulko-ovelle.


---


Ville yritti pysyä tyynenä. Hän oli edelleen nolostunut siitä, mitä oli sattunut kun hän oli seisonut kuistilla, täysin kipsissä.
Suskin äiti näet oli avannut ulko-oven aivan äkisti, niin että molemmat olivat pelästyneet kunnolla.
Kun alkujärkytyksestä oli selvitty, oli Ville esitellyt itsensä ja kysynyt Suskia.
Nyt hän saattoi sitten vain odottaa.
Vieno lintujen liverrys korvissaan heleästi helkkyen, Ville odotti hermostuneena Suskin saapumista kuistille.


---


Suski avasi oven ja astui sukkasillaan kuistille.
Hän sulki oven hiljaa takanaan ja katsoi Villeä.
Sydän pamppaili hänen rinnassaan niin että hän pelkäsi tukahtuvansa siihen paikkaan, mutta jotenkin hän onnistui sanomaan:

- Sä tulit sitte.

Ville katsoi Suskia, eikä voinut olla kuulematta äänen viileää sävyä.

- Joo, mut anteeks tosissaa et oon näi paljo myöhäs..mä..mulle sattu kaikenlaista.. ei ollu tarkotus..

Suski katsoi Villeä ja näki tämän olevan aidosti pahoillaan.
Hän olisi halunnut samantein halata Villeä ja painaa päänsä tämän rintaa vasten mutta...

- Nii, ollaaks me viel menos johki? Suski sanoi, tavoitellen edelleen viileyttä ääneensä, vaikka hänen sydämensä takoi jo kuin viimeistä päivää.

- Jos sul vaan sopii.. Ville sanoi varovaisella äänellä.

- Noo..Suski venytti mietteliäästi lausettaan, kaippa sitte joo, hän päätti lauseensa, vaikka olisi tosiasiallisesti halunnut huutaa silkasta ilosta.

- Oota, mä käyn sisäl.

Tämän sanottuaan Suski poistui kuistilta. Villen kädet tärisivät jännityksestä. Jotain tehdäkseen, hän kaivoi pastillirasian taskustaan ja nakkasi pari minttupastillia suuhunsa.
Tällä kertaa hän ei imeskellyt pastilleja, vaan ajatuksissaan pureskeli kirpeät pastillit murusiksi, kiihkeän rouskutuksen kaikuessa pihamaalla.
Hän palasi ajatuksissaan menneeseen aikaan.. aikaan kolmisen vuotta sitten..

- Noni, mennääks?

Ville kohotti hätkähtäen katseensa ja näki Suskin seisovan edessään.
Laskeva ilta-aurinko paistoi Suskin ylle niin, että hänen vaaleat hiuksensa näyttivät suorastaan sädehtivän.

Suski naurahti ja sanoi. - Hei, kui sä katot mua tollee?

-Ku sä.. sä näytät iha enkeliltä, Ville sanoi hiljaisella äänellä.

Suski tunsi lämpimän tulvahduksen sisimmässään. Hänen täytyi pidätellä itseään että ei olisi alkanut itkemään.
Ponnistaen tahtonsa viimeisetkin rippeet, Suski sanoi tasaisella äänellä:

- Mihkä mennään?

Ville katsoi Suskia, karaisi kurkkuaan ja virkkoi hieman epävarmaaan sävyyn:

- Aattelin laguunia. Käyks sulle?

Suski riemuitsi sisimmässään. Laguuni oli ollut hänen ja Villen salainen tapaamispaikka kolme vuotta sitten. Kolme kesää sitten..
Eihän laguuni oikeasti ollut Laguuni juuri siinä mielessä kuin mitä sanalla tarkoitetaan, vaan kyseessä oli pienikokoinen, leveydeltään ehkä kolmenkymmenen ja pituudeltaan noin kuudenkymmenen metrin kokoinen lampi.
Laguuniksi sitä kuitenkin tavattiin kutsua ja sellaisena sen kaikki tiesivät.

- Joo, kyl se käy, mennää vaa sinne.

Tällä kertaa Suskin äänestä kuulsi iloa ja mielihyvää.
Ville hymyili helpottuneena samalla kun avasi kiltisti pihamaan portin Suskille, päästäen tämän edellään. Hän sulki portin jäljessään jonka jälkeen molemmat katsoivat toisiaan. Kumpikin hymyili. Sitten he lähtivät verkkaan kävelemään kohden laguunia.

Lue lisää

Suski ja Ville kävelivät vierekkäin pientä piha-polkua pitkin. He rupattelivat hetken kunnes he vaihtoivat suuntaa metsäiselle polulle. "Mitäs oot tehny nää kolmiset vuotta?" Suski kýsäisi äkisti. Se sai Villen vähän epävarmaks. "Siis onks sul ollu muit tyttöfrendei?" Suski kysäisi naurahtaen. "On ollu yks Silja, mut mä jätin sen tos 2 vuot sitte" Ville sanoi toivoe ettei suski nyt´loukkaantuis. "Ai, mulla ei oo ollu oikeen ketää" Suski sanoi hymyillen. "Mut mitäs sun nykyinen tyttöfrendis tästä ajattelee?" Suski kysy.
"Mikä nykynen tyttöfrendi?, Ei mul oo" Ville sanoi kummissaan.
"Ai mä luulin" Suski sanoi vastaukseks.

Pian he saapuivat lammen rannalle. Siellä ei melkeen koskaan käynyt ketään.
Lämmin ilta tulii puhalsi suskin kasvoihin.

"Muistatko kun me viimeks oltiin täällä?" Suski kysyi. Molemmat alkoi nauraa hulluna. "Niin sillonhan me kaaduttiin tonne veteen" Ville sanoi huvittuneena.
"Tai muistatkos kun me oltiin siel raflas syömäs ja sit meil ei ollukaan rahaa maksaa, saatiin kyl aikas pahat huudot" Ville sanoi.
"Oota" ville sanoi.
Suski ihmetteli hieman.
Ville otti mustan takkinsa pois päältä ja laittoi sen maahan. Ville istahti takille ja vetäisi suskin viereensä.
"Oltaisiinpa otettu eväät, niinkuin silloin kerran, kun meillä oli tosi kivaa" Suski sanoi melkein kuiskaten.
"Niin" Ville sanoi.
"Täällä me suudeltiin ensimmäisen kerra" Suski sanoi.
"Jep" Ville sanoi. Suski huomasi selvästi että ville kaipasi niitä vanhoja aikoja.
Suski tuijotti nuorta miestä suoraan silmiin ja kysyi: "Rakastitko sä mua oikeesti?"
Ville oli hetken hiljaa.
"Rakastin, mutta rakastitko sä mua?" Ville kysyi.
"Rakastin" Suski sanoi hiljaa.
" Mut miks sä hylkäsit mut, se särki mun sydämmen?!" Ville kysyi.
"Ville... En hylännyt, me ei vaan sillon ymmärretty suhteen merkitystä, ja mä en ollu sillon tarpeeks vanha" Suski sanoi herkästi.
"Mutta millon sit olisit ollu tapeeks vanha?" Ville sanoi ärtyneesti.
Suski katsoi villeä ja sitten häneltä valui muutama kyynel.
"Suski?" Ville kysyi.
"Voi sua" Ville jatkoi.
Ville veti suskin viereensä ja halasi. "Ei ollu tarkotus loukata.

suski....... kirjoitti:

Suski ja Ville kävelivät vierekkäin pientä piha-polkua pitkin. He rupattelivat hetken kunnes he vaihtoivat suuntaa metsäiselle polulle. "Mitäs oot tehny nää kolmiset vuotta?" Suski kýsäisi äkisti. Se sai Villen vähän epävarmaks. "Siis onks sul ollu muit tyttöfrendei?" Suski kysäisi naurahtaen. "On ollu yks Silja, mut mä jätin sen tos 2 vuot sitte" Ville sanoi toivoe ettei suski nyt´loukkaantuis. "Ai, mulla ei oo ollu oikeen ketää" Suski sanoi hymyillen. "Mut mitäs sun nykyinen tyttöfrendis tästä ajattelee?" Suski kysy.
"Mikä nykynen tyttöfrendi?, Ei mul oo" Ville sanoi kummissaan.
"Ai mä luulin" Suski sanoi vastaukseks.

Pian he saapuivat lammen rannalle. Siellä ei melkeen koskaan käynyt ketään.
Lämmin ilta tulii puhalsi suskin kasvoihin.

"Muistatko kun me viimeks oltiin täällä?" Suski kysyi. Molemmat alkoi nauraa hulluna. "Niin sillonhan me kaaduttiin tonne veteen" Ville sanoi huvittuneena.
"Tai muistatkos kun me oltiin siel raflas syömäs ja sit meil ei ollukaan rahaa maksaa, saatiin kyl aikas pahat huudot" Ville sanoi.
"Oota" ville sanoi.
Suski ihmetteli hieman.
Ville otti mustan takkinsa pois päältä ja laittoi sen maahan. Ville istahti takille ja vetäisi suskin viereensä.
"Oltaisiinpa otettu eväät, niinkuin silloin kerran, kun meillä oli tosi kivaa" Suski sanoi melkein kuiskaten.
"Niin" Ville sanoi.
"Täällä me suudeltiin ensimmäisen kerra" Suski sanoi.
"Jep" Ville sanoi. Suski huomasi selvästi että ville kaipasi niitä vanhoja aikoja.
Suski tuijotti nuorta miestä suoraan silmiin ja kysyi: "Rakastitko sä mua oikeesti?"
Ville oli hetken hiljaa.
"Rakastin, mutta rakastitko sä mua?" Ville kysyi.
"Rakastin" Suski sanoi hiljaa.
" Mut miks sä hylkäsit mut, se särki mun sydämmen?!" Ville kysyi.
"Ville... En hylännyt, me ei vaan sillon ymmärretty suhteen merkitystä, ja mä en ollu sillon tarpeeks vanha" Suski sanoi herkästi.
"Mutta millon sit olisit ollu tapeeks vanha?" Ville sanoi ärtyneesti.
Suski katsoi villeä ja sitten häneltä valui muutama kyynel.
"Suski?" Ville kysyi.
"Voi sua" Ville jatkoi.
Ville veti suskin viereensä ja halasi. "Ei ollu tarkotus loukata.

Lue lisää

He istuivat pitkään lähekkäin, toisiaan vasten painautuneina, äänetönnä.
Leppeä öinen kesätuuli hiveli hellästi heidän kasvojaan.
Kumpikin oli vaipunut ajatuksiinsa, muistoihinsa.
- Kuule.. Suski katkaisi pitkän mutta hellän äänettömyyden.
- Äh, nii, san vaa, Ville mutisi unisella äänellä.
- Nukuks sä? Suski katsoi Villeä kulmainsa alta, näyttäen lievästi hämmentyneeltä.
- Äh, en tietty, Ville vastasi, hymyillen aavistuksen vinosti.
- Sun lähellä o vaa nii hyvä olla et tulee aikas raukee olo, Ville sanoi ja hymyili onnellisen näköisenä.
Taivaalla lipui jokunen pilvenhattara jotka kumottivat kuun loisteessa.
Tuuli suhisi hiljaa laguunia ympäröivän metsän uumenissa.
Suski värähti. Hän painautui lähemmä Villeä ja tämä aisti että Suskia pelotti.
- Mikäs nyte o? Ville kysyi häneltä, silittäen samalla hellästi tämän hiuksia.
- Muistaks niit juttui siit laguuni hirviöstä? Suski sanoi hieman aralla äänellä.
Tottahan Ville muisti. Yleisesti puhuttiin että laguunin uumenissa asusti vedenalainen hirviö joka nimenomaan öisin nousi ylös syvyyksistä ja saalisti ihmisiä. Useimmissa tarinoissa nämä uhrit olivat juuri nimenomaan rakastuneita nuoria jotka viettivät aikaa kahdestaan laguunin rannalla.
Ville halasi Suskia tiukasti.
- Ei ne jutut oikeesti oo totta, hän sanoi lempeällä äänellä.
-Kyl mä sen tiän mut silti..
Ville halasi jälleen Suskia tiukasti. Sitten, täysin vaistomaisesti mutta silti niin luontevasti, suikkasi pienen pusun tämän poskelle.
Suski hätkähti hieman, katsoi sitten Villeä suoraan silmiin ja Villestä näytti kuin hänen silmänsä olisivat sädehtineet.
Aivankuin pieniä ja kauniita tähtiä olisi syttynyt tuikkimaan hänen silmiensä pohjalle.

Sitten he suutelivat.

Se oli hellä, viipyvä ja varovainen suudelma. Oli kuin he molemmat olisivat empineet eniten sitä, miltä suudelma lopulta tuntuisi, ikäänkuin peläten että menneiden aikojen romanttinen lumo olisi poissa ja heidän huuliensa kosketus olisi samaa kuin kahden ventovieraan kättely keskenään.
Tuo pelko oli turhaa, sillä alkaen siitä hetkestä kun heidän huulensa koskettivat, molemmat tunsivat kuinka tutut mutta ihanat väristykset kulkivat heidän lävitseen.
He lopettivat ikuisuudelta tuntuneen tuokion jälkeen ja katsoivat toisiaan ääneti.
Ville näki että Suskin silmät kimmelsivät kosteina.
Sitten heidän huulensa jälleen kohtasivat.
Tällä kertaa he suutelivat niin pitkään, että kun he irtaantuivat toisistaan, kumpikin haukkoi henkeään.
Saatuaan hengityksensä tasaantumaan, he katselivat toisiaan ääneti.
Tällä kertaa kummankin silmissä kimmelsivät kyyneleet.
- Rakastan sua, Ville sanoi heikolla äänellä ja pyyhkäisi sitten silmäkulmiaan.
- Ja mä rakastan sua, Suski sanoi tuskin kuuluvalla äänellä.
Kumpikin vaipui hetkeksi omiin ajatuksiinsa, unelmiinsa.
Suski kohotti katseensa ensin ja katsoi Villeä mietteliäänä.
- Itkeks säkin?
Ville katsoi Suskia ja vastasi hiukan epäröiden.
- Kyl mä vähä, ainaski nyte..
- Mut eihä pojat ikinä itke?
- No, Ville sanoi ja kohautti harteitaan, mä ainaskin itke.. ainaski nyte.. mun o ollu sua kaamee ikävä.
Tällä kertaa Suski halasi Villeä tiukasti.
- Sun maistuu huules iha mansikalta, Ville mumisi, pää Suskin rintaa vasten painettuna.
Suski silitti edelleen hellästi Villen hiuksia. Hänen sydämensä ja sisimpänsä tuntui kuin pakahtuvan siitä onnesta ja ilosta jota hän tuolla hetkellä tunsi.
- Ooks ikän kuullu mansika makusest huulirasvast, Suski sanoi aavistuksen ilkikurisella äänellä.
- Öh, oommä, Ville sanoi empien.
- Noni, Suski vastasi ja haliruttasi Villeä sydämensä kyllyydestä.
Sitten he suutelivat jälleen.
Tällä kertaa suudelma oli rohkeampi ja intohimoisempi kuin aiemmin.
Siinä heidän suudellessaan, tuulen vienosti suhistessa ja kelmeän kuunvalon luodessa omaa mystistä tunnelmaansa, jostain laguunilta kuului molskahdus.
Suski ja Ville eivät moisesta perustaneet vaan suutelivat edelleen kiihkeästi.
Sitten kuului toinen molskahtava ääni. Tällä kertaa lähempää.
Jokin tuossa äänessä häiritsi heitä kumpaakin. Se oli ikäänkuin ison kalanvonkaleen aiheuttama ääni, eikä kuitenkaan ollut.
Kuin sanattomasta sopimuksesta, heidän huulensa erkanivat toisistaan ja kumpikin katsoi laguunin suuntaan.

Ja se, mitä he näkivät, säikäytti heidät perinpohjin.

Vajaan kymmenen metrin päässä rantatöyräästä jolla he istuivat, näkyi.. hirviö!
Eikä vain yhtä, vaan kaksi!
Hirviöt lipuivat kohden rantatöyrästä, pitäen sihisevää ja suhisevaa ääntä. Niiden naamat heijastelivat kuunvaloa kuin peili ja niiden muu olemus, se mitä veden päällä oli näkyvissä, oli öljyisen mustaa.

Ville ja Suski puristivat paikoilleen jähmettyneinä toisiaan kädestä eikä kumpikaan voinut uskoa näkemäänsä.
Oliko laguunin hirviö sittenkin olemassa? Ja mikä vielä pahempaa, oliko niitä kaksi?
Sitten hirviöt saavuttivat rantatöyrään. Vesi vain pärskyi kun ne nousivat ylös vedestä ja..

- Ehtoota nuoripari, toinen hirviöistä sanoi möreällä äänellä.
- Juu, hei vaan ja anteeks jos pelästyitte. Tämän hirviön ääni kuulosti hyvinkin naiselliselta.

Suski ja Ville eivät järkytykseltään saaneet sanaa suustaan. He saattoivat vain katsoa suu ammollaan, kuinka "hirviöt" riisuivat sukellusvarusteitaan yltään.

- Anteeksi tosiaan jos pelästyitte, naispuolinen "hirviö" sanoi heleällä äänellä, mutta meidän oli pakko rantautua tässä.

- Jep, mies mörähti. Meitsiltä alko happi loppua eikä tämmösten tamineitten kanssa uida kovin kauas ees tossa pinnalla. Meinaan painaa ko synti nää happiputelit.

Suski ja Ville alkoivat jo pikkuhiljaa päästä tilanteen tasalle ja alkujärkytys alkoi myös vaimentua.

- Krmhh, Ville rykäisi, ookste sukeltajia?

Naispuolinen sukeltaja katsoi Villeä ja vastasi reippaasti.

- Juu, ollaanhan me. Tutkitaan vedenalaisia luolia ja valokuvataan niitä myös, nainen vastasi ja heilautti kädessään pitelemäänsä vesitiivistä, neonkeltaista kameraa.

- Meiän on auto tuala jonku matka päässä, mies mörisi. Lähettii tualta itäsestä päädystä mut tähä me sit päädyttii ku kertta toi happi alkos loppuu.

- Mahtaisikohan nuorelle parille maistua maxi-tupla ja cokis? Nainen sanoi ja hymyili leveästi.

Kuin taikasanat olisi lausuttu, sillä tuon kuultuaan, sekä Suski että Ville oivalsivat kumpikin olevansa uskomattoman nälkäisiä.

- Öh, kyl tosiaa, Ville sanoi epäröiden ja vilkaisi Suskia.

- Juu, maistus kyl, Suski sanoi.

- Hyvä, mennääkös sitte tonne meijän autolle nii saattepi syöpötellä.



---



Suski ja Ville pitivät toisiaan kädestä, samalla kun verkkaan astelivat Suskin kotia kohden.
Öinen kaupunki oli yllättävän hiljainen. Satunnaiset autoilijat toisinaan hurauttelivat kuka minnekin, mutta lukuunottamatta yksinäistä lehdenjakajaa, he saivat kulkea rauhassa kahdestaan.
- Otaks sä viäl? Ville sanoi ja heilautti kädessään olevaa lähes tyhjää kokispulloa.
- Emmä taid, Suski sanoi ja hymyili onnellisena.
- Juos sä vaa se loppu.
Ville tyhjensi kokispullon tyytyväisenä ja sanoi:
- Oli muutos tosi kivoi ne sukeltajat.
- Nii oliki, Suski sanoi ja puristi Villen kättä hellästi.
- Vaiks mä kyl pelästyi iha sairaasti sillo ko ne tuli siält vedest.
- No, nii kyl määki, Ville tunnusti nöyrästi.
Vaikka oli jo reippaasti yli puolenyön, oli silti varsin lämmin.
-Äiskä vissii tykkää ku mä tuu näi myöhää kotii, Suski sanoi.
- No, Ville epäröi, sä oot jo täysikänen.
- Nii mut silti, Suski sanoi.
- No, kait mäki saan jotai kuulla koton, Ville mutisi.
Kumpaakin aavistuksen nolotti tietoisuus siitä, että vaikka täysi-ikäisiä olivatkin, vanhemmat pitivät heitä silti edelleen lapsina.
Toisaalta lohdutti ja lämmitti tietoisuus siitä, että moinen huolehtiminen merkitsi välittämistä.
Suskin kotitalo alkoi häämöttää heidän näkökentässään, joten he pysähtyivät erään lehmuksen läheisyyteen.

- Ollaanks me yhes ny sitte? Suski kysyi suoraan, pitäen äänensä vakaana, vaikka pelkäsi kysyä.
- Mä meinasin just kysyy sulta samaa, Ville sanoi, ja kietoi sitten kätensä hellän suojelevasti Suskin ympärille.
- Mä ainakaa en muut haluu ku olla sun kans vaiks lopun elämääni, Ville sanoi lempeästi, vetäen samalla Suskin itseään vasten.
- Oikeesti? Suski sanoi tukahtuneella äänellä.
- Suski, mä rakastan sua..
Suski kohotti katseensa ja Ville saattoi nähdä kyynelten valuvan tämän poskille.
Ville pyyhkäisi kyynelnorot varovaisesti Suskin kauniilta kasvoilta ja vielä lopuksi painoi hellät suukot molemmille poskipäille.
- Ihan oikeesti.., kulta..
Tällä kertaa Suski saattoi saattoi nähdä kyynelien vuotavan Villen silmistä.
Suski tunsi sydämensä pakahtuvan. Hän riemuitsi mielessään kaikesta mitä päivän ja yön mittaan oli tapahtunut. ja kaikesta, mitä vielä tulisi tapahtumaan. Hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, että ei voinut enää muuta kuin halata ja pussata Villeä kiihkeästi.
Tuntiessaan Suskin kuumat, hellät ja ihanat huulet kaulallaan, Ville sulki silmänsä ja raskaasti hengittäen sanoi:
- Kulta, toi tuntuu hyvält mut.. siit voi seurat kaikkee.
- Mitä kaikkee? Suski kysyi viattomalla äänellä, samalla kun katsoi Villeä leveästi hymyillen.
- No, kaikkee kaikkee, Ville hönkäisi aavistuksen nolona.
- Höpsö, Suski sanoi onnellisella äänellä ja painautui Villeä vasten.
He olivat hetken hiljaa, vain nauttien toistensa läheisyydestä sekä huumaavasta onnen ja rakastumisen tunteesta.
Sitten Suski kohotti katseensa ja sanoi vaisusti:
- Mun vissiin tarvii mennä.
Molemmat vitkastelivat vielä jonkin aikaa, mutta lopulta he lähtivät kohden astelemaan kohden Suskin kotia.
Perille saavuttuaan, he pysähtyivät portille ja katselivat toisiaan hymyillen.
Ilta oli ollut lumoavan kaunis ja ihana heille molemmille.
- Kumpi soittaa? Suski kysyi aavistuksen aralla äänellä.
- Haluuks et mä soitan sulle ekan? Ville kysyi varovasti.
- Soitat sit kans, Suski sanoi topakasti.
- Kulta, Ville sanoi hellällä äänellä, mä soitan sul vaiks linjat ois katki.
Molemmat purskahtivat nauramaan. Se oli iloista, onnellista ja jotenkin myös hiukan hysteeristä naurua.
Viimein, kun olivat rauhoittuneet tarpeeksi, he vaihtoivat vielä hyvänyön suudelman, ja päättivät ikimuistoisen iltansa viimeiseen kädenhuiskautukseen.


---


Ville ei saanut unta. Oli mahdotonta nukkua kun kaiken aikaa ajatteli Suskia, muisteli kulunutta iltaa ja yötä sekä ajatteli tulevaa.
Hän ei saanut mielestään Suskin kauniita kasvoja, ihania silmiä, hänen täydellistä olemustaan eikä hänen suloista ääntään.
- Suski.., mä rakastan sua, Ville kuiskasi hiljaa hämärässä huoneessaan.


---

Aamuauringon ensisäteet lankesivat Suskin huoneen ikkunaverhojen lävitse, osuen Suskin hiuksille jotka olivat levinneet tyynylle kuin kultainen viuhka.
Suski nukkui jo sikeästi, eikä enää kuullut kuinka linnut aloittivat aamuisen konserttinsa.


Tällä kertaa ne lauloivat rakkaudesta.





(*Kiitos Suski. Oli ilo kirjoittaa kanssasi tätä tarinaa. T: Ville.* =)