Kirjoitin aiemmin tänne otsikolla "Mitä mä teen?". Kiitos kaikille jotka vastasitte siihen, sain siitä hetkeksi voimaa itsekin. Mutta mulla on alkamassa kohta koulussa tosi vaativa kausi(ja nyt jo tuntuu että omat voimat on niin lopussa siihen että kerta toisensa jälkeen puristan itsestäni kaiken irti ja onnistun estämään rakkainta ihmistä tekemästä pahaa itselleen, pelkään jo seuraavaa kertaa koska mun voimat on oikeasti lopussa),ja pelottaa jo etukäteen että pysynkö siihen. Kyllä mä tajuan,että en voi elää hänen puolestaan, että jos hän tahtoo kuolla niin mä en saa ottaa siitä syytä niskoilleni (vaikka ei se onnistu,tiedän että se tuntuisi kauheimmalta epäonnistumiselta koskaan ja syyttäisin siitä itseäni koko elämän loppuun asti. Hän on sanonutkin että on ollut elossa viimeiset puoli vuotta vaan mun takia), että mä en sais uhrata omaa elämääni toisen puolesta.. Jotenkin tajuan että hänet on saatava kunnolla hoitoon koska se on viimenen asia joka kai voi enää auttaa,silloin kun itse on liian väsynyt..
Kuten sanottua,kerran sain hänet lääkärille asti,ja hänelle määrättiin jotain lääkkeitä jotka tosin loppu jo kuukauden päästä. Hän on kieltäytynyt ostamasta lisää niitä lääkkeitä vedoten rahapulaan (vaikka päällimmäisenä varmaan kuitenkin se syy,että) ja että ne lääkkeet ei kuulema ratkaise mitään: yhtä tarkoitukseton elämä on ja,yhtä paha olla hänellä oikeesti kuulema on vaikka vetäisi mitän nappeja jotka sekoittaa vaan pään. En ymmärrä miksei se lääkäri ole pitänyt yhteyttä tähän ihmiseen,tai määrännyt häntä jotenkin vaikka psykologille,koska niin paha tilanne on ollut jo melkein vuoden. Veikkaankin että rakas ei kertonut ihan kaikkea lääkärille..Kuulema ei enää kehtaa mennä sinne lääkärille,muutenkin olisi vaan turhaa pitkittämistä! En tajua miksi ei,eikö hän halua apua tilanteeseen.Mä en kertakaikkiaan keksi miten voisin enempää auttaa,oon yrittänyt kaiken mihin mun voimat riittää ja nyt pelottaa siksikin että tiedän että ne voimat ei itellä enää riitä kovin kummoiseen,vaikka pakkohan mun on jaksaa vielä.
Kuten sanottua,kerran sain hänet lääkärille asti,ja hänelle määrättiin jotain lääkkeitä jotka tosin loppu jo kuukauden päästä. Hän on kieltäytynyt ostamasta lisää niitä lääkkeitä vedoten rahapulaan (vaikka päällimmäisenä varmaan kuitenkin se syy,että) ja että ne lääkkeet ei kuulema ratkaise mitään: yhtä tarkoitukseton elämä on ja,yhtä paha olla hänellä oikeesti kuulema on vaikka vetäisi mitän nappeja jotka sekoittaa vaan pään. En ymmärrä miksei se lääkäri ole pitänyt yhteyttä tähän ihmiseen,tai määrännyt häntä jotenkin vaikka psykologille,koska niin paha tilanne on ollut jo melkein vuoden. Veikkaankin että rakas ei kertonut ihan kaikkea lääkärille..Kuulema ei enää kehtaa mennä sinne lääkärille,muutenkin olisi vaan turhaa pitkittämistä! En tajua miksi ei,eikö hän halua apua tilanteeseen.Mä en kertakaikkiaan keksi miten voisin enempää auttaa,oon yrittänyt kaiken mihin mun voimat riittää ja nyt pelottaa siksikin että tiedän että ne voimat ei itellä enää riitä kovin kummoiseen,vaikka pakkohan mun on jaksaa vielä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllä se tosiaan on vaikeeta saada tällainen ihminen hakemaan apua, kun kerran ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen on jäänyt tuolla lailla tyhjän päälle. Et sattuisi tietämään lääkärin nimeä, voishan hänelle varata puhelinajan ja kysyä hänen neuvoaan. Hän ei tietenkään voi puhua potilaastaan, mutta kaikki lääkärit voivat kyllä antaa neuvoja yleisellä tasolla.
Mielenterveystoimistoihinkin pitäisi masentuneen itse ottaa yhteyttä, toisen puolesta ei voi kuin kysellä neuvoja.
Kokemuksesta tiedän, että vasta kun oikein konkreettisesti yrittää ottaa itsensä hengiltä, voivat omaiset saada potilaan toimitettua suljettujen ovien taa. Ja ellette asu yhdessä, tulee vielä enemmän mutkia matkaan.
Jos minä olisin sun kengissäs, soittaisin paikkakunnan mielenterveystoimistoon tai psykiatriselle poliklinikalle ja kysyisin neuvoa. Se lääkäri, joka on ne lääkkeet määrännyt, voi kirjoittaa lähetteen poliklinikalle tai joissain paikoissa sinne voi mennä ihan ilman lähetettäkin.
Suurin ongelma on sitten se, jos tämä masentunut itse ei vieläkään suostu menemään lääkäriin...
Masennus on semmoinen tauti, että se pikkuhiljaa kiskoo mukaansa myös omaisen tai puolison, joka ottaa kannettavakseen masentuneen ihmisen surut ja huolet. Kohta samassa jamassa on sitten kaksi ihmistä ja silloin ei kumpikaan jaksa auttaa toistaan. Sulle lienee käymässä näin.
Mun mies sanoi aikoinaan, että jos en mene hoitoon, niin hän ei jaksa katsoa mun tuskaa. Että mun tuska kulutti ja söi häntä sisäisesti ja hän alkoi masentua myös. Se huoli, että mä olin hyvää kyytiä kiskomassa rakasta ihmistä samaan kuiluun, missä itse vaelsin, sai mut jotenkin havahtumaan.
Olin niin masentunut, että päädyin suoraan lukkojen taa, mutta jos en ois joutunut, en enää olisi tässä. Tää, että mut pakotettiin valitsemaan, pelasti mun hengen. Ja parisuhteen.
Otat itse yhteyttä lääkäriin ja kerrot hänen tilanteensa ja oman huolesi hänestä ja siitä, että hän tappaa itsensä. Hänet pitäisi saada osastolle, jossa häntä hoitaisi ja vahtisi ammatti-ihmiset, koska se ei ole sinun työsi!
Voimia!
Jokaisella on oma elämä ja se ei todellakaan ole sun syy jos se tekisi itsemurhan. Et myöskään voi olla Jumala ja päättää hänen puolestaan. Jos asetut hänen yläpuolelleen niin varmasti vain pahennat tilannetta.
Jos haluat apua tilanteeseen niin käy vaikka itse juttelemassa jonkin psykologin kanssa koko tilanteesta. Tänne palstalle tuollaisen kirjoitteluhan kertoo vain miten haluat jonkinlaisen huomiota itsellesi, jonkinlaista sankarin mainetta. Ehkä tarinakin on kerrottu vähän siltä kannalta.
...ja sama vanha tietäjä-hihhuli löytänyt taas tänne. Terve.
Olipa yks keittiöpsykan riemuvoitto tuo viestisi. Joillekin vain lankeaa se osa olla masentuneen lähimmäinen ja kyllä nämä tukijatkin saavat tänne kirjoitella. Minä ainakaan en sieluni silmin nähnyt mitään tuulessa hulmuavaa marttyyrinviittaa lukiessani alkuperäisen viestiä. Aivan järjetöntä ylimielisyyttä sinulta väittää tuollaisella varmuudella tietäväsi mitä toisen päässä liikkuu.
"Maailman ongelma on se että hölmöt ovat aina varmoja asiastaan, kun taas viisaat epäröivät." -Bertrand Russell