Tänään oli Dr. Philissä asiaa pakkoneuroosista ja sitä sairastavista ihmisistä. Oli uskomattoman huojentava tunne kun huomasin, että en olekkaan hullu, vaan kärsin pakkoneuroosista. En edes tiennyt, että tällainen sairaus on olemassa.
Minun oireitani ovat väkivaltaiset, sairaat ja pelottavat ajatukset;
Kerran kun näin miehen korjaamassa ruohonleikkuria pihallaan, tuli mieleeni heti kamalia ajatuksia; miehen käsi joutuisi ruohonleikkuriin ja leikkautuisi irti tai jotain muuta kamalaa sattuisi.
Ja jos itse leikkaan jotain tai käytän jotain keittiökonetta niin mieleeni tulee taas ajatuksia, että käteni leikkautuu irti tai sattuu muuta kamalaa. Nämä ajatukset ovat kamalia ja vaivaavat minua.
Dr. Philin vieraan oireita oli myös se, että jos hän vaihtoi vauvalle vaippoja niin hän rupesi ajattelemaan, että onko se seksuaalista kun hän koskee vauvaa intiimialueelle, ja ajatteli olevansa pedofiili/lasten hyväksikäyttäjä. Tyttö tiesi sisimmässään, että hän ei oikeasti voisi ikinä tehdä lapselle niin.
Minulla on myös hieman saman tyyppisiä ajatuksia. Kerran katsoin elokuvan, jossa mies oli ollut vankilassa pedofiilian takia ja yritti parantua sairaudestaan. Elokuvan jälkään aloin ajatella, että olenkohan minä lasten hyväksikäyttäjä, vaikka en koskaan voisi tehdä lapsille sellaista.
Samanlaisia tunteita tulee jos katson vaikka elokuvaa/ohjelmaa, jossa on hulluja tai muuten sairaita ihmisiä, niin alan ajatella, että olenkohan minäkin sellainen.
Tämä sairaus on todella kiusallinen ja syyllisyyden tunne on pahin oire. Sairaus johtuu kai aivoista, joten sille ei mahda juuri mitään. Lääkkeitä on olemassa, mutta itse en niitä ole ainakaan vielä käyttänyt.
Onko muilla kokemusta pakkoneuroosista?
Minun oireitani ovat väkivaltaiset, sairaat ja pelottavat ajatukset;
Kerran kun näin miehen korjaamassa ruohonleikkuria pihallaan, tuli mieleeni heti kamalia ajatuksia; miehen käsi joutuisi ruohonleikkuriin ja leikkautuisi irti tai jotain muuta kamalaa sattuisi.
Ja jos itse leikkaan jotain tai käytän jotain keittiökonetta niin mieleeni tulee taas ajatuksia, että käteni leikkautuu irti tai sattuu muuta kamalaa. Nämä ajatukset ovat kamalia ja vaivaavat minua.
Dr. Philin vieraan oireita oli myös se, että jos hän vaihtoi vauvalle vaippoja niin hän rupesi ajattelemaan, että onko se seksuaalista kun hän koskee vauvaa intiimialueelle, ja ajatteli olevansa pedofiili/lasten hyväksikäyttäjä. Tyttö tiesi sisimmässään, että hän ei oikeasti voisi ikinä tehdä lapselle niin.
Minulla on myös hieman saman tyyppisiä ajatuksia. Kerran katsoin elokuvan, jossa mies oli ollut vankilassa pedofiilian takia ja yritti parantua sairaudestaan. Elokuvan jälkään aloin ajatella, että olenkohan minä lasten hyväksikäyttäjä, vaikka en koskaan voisi tehdä lapsille sellaista.
Samanlaisia tunteita tulee jos katson vaikka elokuvaa/ohjelmaa, jossa on hulluja tai muuten sairaita ihmisiä, niin alan ajatella, että olenkohan minäkin sellainen.
Tämä sairaus on todella kiusallinen ja syyllisyyden tunne on pahin oire. Sairaus johtuu kai aivoista, joten sille ei mahda juuri mitään. Lääkkeitä on olemassa, mutta itse en niitä ole ainakaan vielä käyttänyt.
Onko muilla kokemusta pakkoneuroosista?
Vastaukset 37
Vanhimmat
Onhan näitä muitakin. Minullakin on ollut tuntemuksia pakkoneurooseista ja erilaisista peloista. Nyt tilanne on jo vähän helpottunut, mutta aina silloin tällöin saattaa tuntemuksia ilmaantua. Yleensä tuntemukset liittyvät seksuaalisiin asioihin ja yhdessä vaiheessa minulla oli pakkomielteen omainen tarve masturboida ja kuvitella, että joku näkisi minut ja nauraisi minulle. Saatan vieläkin pelätä ihmisten ohittamista kadulla, sillä pelkään heidän huutavan perääni tai muuta vastaavaa.
Ei siis kovinkaan harvinaisia tuollaiset
pakkoneuroosit. Nytkin tuossa tv-ohjelmassa oli taas tärkeä asia-niin kuin aina.
Luulisin että huolestua tarvitsee vasta jos neuroosit alkavat haitata elämistä. Sivuutan ajatukset ja yritän ajatella jotain muuta.
Olen vasta 21-vuotias, kärsinyt koko elämäni pakko-oireista, jotka on nyt "virallisesti" todettu pakkoneuroosihäiriöksi. Lisäksi paha masennus ja paniikkihäiriö, kaikki pahenee koko ajan. Ottakaa hyvät ihmiset nämä asiat tosissanne ja vakavasti! Kolmea mielenterveydenhäiriötä sairastavana (ja tässä iässä, 15v jatkuvan kärsimisen seurauksena) olen jo niin pohjalla, ettei tunnu enää auttavan yhtään mikään. psykiatri ei tuo toivoa, ei lääkitys, ei mikään. Pelkotilat (Sekoamisen ja muille pahaa tekemisen pelko) saavat koko elämän ihan raiteiltaan. ÄLKÄÄ KOSKAAN SANOKO SANAA "HULLU" TURHANPÄITEN tai valittako turhasta ylipäätään!
Täällä on myös yks pakkoneuroosia sairastava. Peseminen on mun ongelma. Itsetunto alenee tämän sairauden myötä aivan älyttömästi. Onnellinen oon siitä että tästä puhutaan sairautena, se auttaa jotenkin itekkin ymmärtämään tätä. Aivoistahan se johtuu kuitenkin. Haluaisin sanoo itelleni ja kaikille muille jotka tätä jossain muodossa sairastaa että meillä kaikilla on yks elämä ja se että me käytetään se tähän on ihan ÄLYTÖNTÄ. Yritettäis kaikki ottaa vähän rennommin tämän kanssa. Se ei oo helppoa mutta toivoa on.
Ohjelmassa on aito life tilanne. Sitten satuin näkemään erään ohjelman.
Näin, että dc Phil on aivan mahtava terapeutti ja supersuosittu psykiatri.
Tuskin meillä TV-paneelissa tuotais framille asiatnoin suorasukaisesti.
Aiheeseen: Pakko-ajatuksia on ollut vaikea 'aivorompultani' poistaa.
Viinalla pahensin tilannettani pohjamutien kautta.
Itselläni on aivan samanlaisia kokemuksia!! eilen dr philin katsottuani helpotuin, ku tajusin että kyseessä on sairaus enkä näköjään ookaan ainoa omituinen!! myös ite oon tähän asti luullut tulevani hulluksi..
oon lapsesta asti kärsinyt siitä jollain tavalla, esim. pakko koskettaa jokapaikkaan tai tiettyihin paikkoihin monta kertaa, katsoa 100 kertaa taaksepäin ettei multa vaan tippunut mitään repusta vaikka tiiän ettei tippunut jne..
nuoruudessa kaikki on vaan menny pahemmaks.. oon niin hygieeninen etten voi koskea edes ovenkahvoihin, eikä mun iho saa koskettaa mihinkään likaseen, tai muuten täytyy mennä heti pesulle. pesenkin kädet aina ku oon tehny jotain, pyyhin pelinappulat yms. sen jälkeen ku ollaan pelattu kavereiden kanssa, mua inhottaa jopa koskea kyniin jos joku muu on kirjottanu niillä!
laitan vaatteet pyykkiin yhden tai viimestään kahden käyttökerran jälkeen (koska musta on varmasti menny jotain likaa niihin), oon suihkussa tunnin ku tuntuu ettei vähempi riitä jos haluaa olla varmasti puhdas, en voi koskee suolapurkkiin, kaukosäätimen nappejakin painelen hihalla, enkä myöskään kävele kotona ilman sukkia..
mulla on myös samankaltaisia pakkoajatuksia kun edellisellä kirjottajalla..
tuntuu sairaalta,älyttömältä, mut en vaan yksinkertaisesti voi sille mitään! tuntuu et tää pahenee kokoajan.. pitäis kai hakee apua mut en vaan uskalla..en uskalla sanoa edes äidille! oon tosi hyvä peittelemään tätä, poikaystäväkään ei oo huomannu, ku keksin aina tekosyitä.. pelottaa vaan et tää pääsee niin pahaks et se tuhoo mun koko elämän!! oon kuitenki vielä suhteellisen nuori, 18 vuotta..
auttakaa mua! onko mulla kauheesti vaihtoehtoja? muita kokemuksia? ois tosi tärkeetä saada tietää..ja helpottaa kun ei tarvii olla yksin tän asian kanssa..
Mä tiesin kyllä että tää on sairaus ja ihan diagnosoitu sellainen ennen ku katoin tuon Dr.Philin. Kaikenlaisia kirjoja oon lukenu aiheesta. Lääkkeitä en todellakaan halua alkaa syömään vaikka tiedän että ne ehkä vois auttaa ahdistusta mikä tästä asiasta syntyy, en silti usko että ne itse niihin pakko-oireisiin auttaa. Tuossa äskeisessä kirjotuksessa oli tuosta pyykkihommasta niin aivan sama juttu täällä. Ja myös että aina ku on koskenu ihan mihin hyvänsä missä EHKÄ MAHDOLLISESTI SAATTAIS olla jotain bakteereja niin pakko pestä kädet. Älyttömän turhauttavaahan se on ja vie elämäniloo kyllä aika reilusti. Ja suihku on aika painajaispaikka myös siis ihan sen ajan takia minkä siellä viettää. Oon kyllä huomannu että noita "oireita" pystyy hallitsemaan ees ihan vähän kun vaan yksinkertasesti pakottaa itsensä mutta jos on vaikka tosi huono päivä muutenkin niin ei siitä sitten kyllä tuu yhtään mitään. Mä oon 20 v. ja tää on ollu mulla semmoset 4 vuotta nyt... Apua en oo hakenu ihan häpeäntunteen takia. Tää on viimenen kerta kun ite yritän päästä tästä, jos ei nyt onnistu niin pakko mennä johonkin. Oon kyllä luottavainen itteeni mutta saapa nähä sitte... Onnee kaikille yrityksissänne ymmärtää tätä ja itteänne ja suosittelen kyllä hakemaan apua heti ku jotain tällastä ilmestyy koska monen vuoden jälkeen häpeä tästä on niin suuri että voi voi... Ja tän myötä lähtee itsevarmuus, itsetunto, multa myös kaverit ja oikeestaan kaikki. Mut jakselkaa kaverit ;)
että Sinunkin kannattaisi saada hommattua jostakin kirja nimeltä "Kerrasta poikki" (kahden ulkomaalaisen kirjoittama), joka aidosti kuvaa tätä sairautta laidasta laitaan. Siinä on potilastapauksia kerrottuna sekä MYÖS taudista PARANTUMISIA ja keinoja päästä parempaan suuntaan. Olet niin kivan nuori, että hyvinkin itseäsi kouluttamalla ohjeiden mukaan saattaisit toipua hyvinkin!? Tarvitset myös nyt heti neuvoja ja apua, jotta et takapäin menisi ainakaan...
Toinen juttu on, jos oisin lääkäri, että kirjoittaisin Sinulle SSRI-lääkityksen. Niissä monissa on tuoteselosteessakin mainittu, että lievittää pakko-oiteista oireistoa. Se kai taas liittyy siihen, että eikös tämän takana kuitenkin ole ahdistuneisuus ja masentuneisuus; semmoinen tuska, jota ihminen yrittää "hinkata" pois itsestään tai muuten ulkoistaa kaikella oudolla toiminnalla. Näin hakee ahdistukseen helpotusta. - Olen maallikko tässä ja minulla vain lievästi tätä "takertumatautia" (!), mutta tiedän siitä jkv, ja myös sellaista, että SIITÄ VOI TOIPUA ! Tsemppiä syksyysi.
hei,
täällä yksi . mulla oli kanssa pitkään kun stressi laukaisi tämän sama vaiva että pelkäsi jotain tippuvan . mulle se oli raha. se oli yhtä helvettiä kun tuli syksy ja kulki kävellen. joka 3m välein piti katsoa taakse että onko rahaa tippunut ja arvaa näyttikö ruskalehdet neurootikolle rahalta. Onneksi olen päässyt tästä täysin yli eikä se vaivaa mua enää ollenkaan.
Ongelma tässä on se, että ainakin mulla se vaihtaa kohdetta kun toisesta pääsee irti. Varmaan jollain muullakin sama ongelma?
Tästä toipuu jos on päättäväisyyttä itsellään riittävästi mutta itse olen ollut itsemurhaa lähellä tämän sairauden vuoksi koska se kulutti mut henkisesti täysin loppuun.
Mulle oli pahimpaan aikaan tyypillistä myös käsien pesu. pesin aina 15 min. ja monta kertaa päivässä ja pahin oli 1h fairylla koko ajan. kädet oli kirkuvan punaiset. mutta minkäs teet kun järki sanoo toista kun mieli. tosi v-mäinen sairaus eikä kukaan terve ymmärrä tätä ennen kuin itse on samassa pisteessä vaikka näin väittävätkin. Se on vähän kuin mies sanois naiselle että juu mä tiedän kyllä millaista on synnyttää... yhtä päätöntä sanon minä.
Pahinta tässä on se, että tällaisia ihmisiä terveet ei ymmärrä. ja meitä kun ei helpota ainakaan se että sanotaan tyyliin...olet sä sitten rasittava tyyppi.
Voin vannoa etten kirjoittaisi tätä ellei mulla olisi ollut läheinen kuka tuki mua pahimpaan aikaan. Ilman tukea tästä on pirun vaikea nousta. Joten hae sellainen ihminen lähelle joka jaksaa noita sun kuvioita eikä vähättele sua . Tässä menee itsetunto ihan paskaksi jo sairauden vuoksi eikä sitä pitäis kenenkään alentaa ivailemalla kuten mulle on tehty .
Pärjäile sairautesi kanssa. Muista nämä ohjeet jotka olen 10v aikana oppinut tästä ongelmasta:
- keksi tekemistä. se vähentää sun huomiota kiinnittää itseesi ja pohtia ja mennä syvemmälle tässä.
-hae apua. ilman ei selviä.
-puhu!!!myönnä itsellesi että sulla on tämä sairaus niille joiden kanssa olet tekemisissä. jos joku ei ymmärrä sua, se on sen ongelma eikä sun. Puhuminen auttaaa paljon kun tuska ei jää sisälle kun miettii mikä mua vaivaa.
-ajatuksia voi välttää sanomalla ettei kukaan tiedä niistä kuin sä. joten turha pelko. vaikeaa mutta ajan myötä onnistut tässä. pitää olla päättäväinen koko ajan.
tässä vähän vinkkejä. toivottavasti oli apua. en ole kertonut kaikkea läheskään oireistani mutta pirun paljon tiedän kärsineenä mitä on olla neurootikko.
KIITOKSIA kaikille, jotka on laitellu tänne vinkkejä ja omia kokemuksia! Teistä on ollu mulle ihan mieletön apu, ihan oikeesti!
Oon nyt yrittänyt metsästää tota "kerrasta poikki" -kirjaa, mutta en oo vielä onnistunu sitä saamaan, ku kirjastossa se on aina lainauksessa..
Eilen tein lopullisen päätöksen ja varasin itselleni ajan koulupsykologilta. Mulla ei oo aikasemmin ollu rohkeutta tähän, mutta KIITOS TEIDÄN, tartuin puhelimeen, koska autoitte mua ymmärtämään, että mulla ei oo enää muuta vaihtoehtoa. Ja vaan MINÄ oon vastuussa itestäni.!
Toivottavasti tästä alkaa mun nousu parempaan.. ois ihanaa jos joku päivä vois vielä tuntea ittensä ihan ihan vapaaksi tästä sairaudesta..ja tietysti saada sen itsetunnon kohenemaan..:)
T. aikaisemminkin "pelottaa" nimimerkillä kirjoittanut 18 v. ocd-tyttö..
olen pienestä pojasta asti kärsinyt pakkoneurooseista ja ahdistuksesta . Olen nyt 50.v Liikunta jossa oikeasti hiki virtaa auttaa . Muistaakseni endofreeni hormooni erittyy verenkiertoon ja saa levollisemman olon. Toinen mahdollisuus on kertakaikkinen esimerkiksi jonkin esineen jatkuvan tarkistamisen estäminen. Tarkistaa tavallisesti kerran ja jättää sen siihen . Omalla kohdallani siinä tilanteessa ensiksi tulee karmee olo mutta kun siirtää ajatukset ja huomion johonkin itseään kiinnostavaan asiaan niin huomaa siitä vähän ajan kuluttua että olo helpottaa ja muistaa sitten itsekkin että näinhän se oli. Tästä asiasta jatkossa huomaa että luottamus lisääntyy ja uskoo mitä silmät näkevät. Ja ylimääräiset tarkistamiset jäävät kun tietää että viime kerrallakin yksi tarkistamiskerta riitti. Mutta aina se ei onnistu ja se ei ole alkuun helppoa. Oikean lääkityksen löytämiseen menee jonkin aikaa . Esimerkiksi jos lääkitys on liian mieto silloin se ei auta mitään. Lääkkeet neuroosi tapauksessa ovat kuin kyynärsauva Minä en ole antanut periksi jotta eiköhän sovita että kukaan muukaan ei anna periksi . Olen tullut viidenkymmenen ikään . ja voin sanoa että kyllä kannattaa taistella.
Olen 19-vuotias opiskelija, ja olen saanut samanlaiset "oireet" vaivakseni. Kärsin erityisesti siitä pelosta, että satuttaisin jotain ihmistä. En ilmeisesti osaa käsitellä vihan tunteita tai jotain.. Olen käynyt terapiassa noin viisi vuotta, aloittaessani terapian kärsin paniikki oireista, jotka ovat nyt poissa. Tämä on kai jonkinlainen osa ahdistuneisuutta myös, mutta kehottaisin teitä menemään terapiaan, ettei tilanne pahene. Ja tiedoksi kaikille "normaaleille" jotka kirjoittelette täällä, että jokaisella ihmisellä on neuroottista käyttäytymistä. Jos vielä voisitte määritellä sen "normaaliuden" niin olisin kiitollinen? ja lopuksi, en mistään hinnasta haluaisi olla täysin ajattelematon elämän läpi liihoittelija, joka vain ajattelee itseään eikä välitä muista ennen kuin se kolahtaa omalle kohdalleen.(ELI NS.NORMAALI)
hei,
voitko kertoa vähän mitä siellä terapiassa tehdään ja kerro itsestäs enemmän , koska huomasit että sulla oli tämä ongelma.
Mä väitän että monella se alkaa kun muuttaa kotoa pois esim. koulun vuoks yksin asumaan kuten mulla laukaisi oireen. yksinäisyys ja tekemisen puute ja näistä aih. stressi oli myös syynä. sekä pieni kämppä. olin ajatusteni vanki.
Vinkkinä kaikille neurootikoille että puuttukaa siihen mikä aiheuttaa tuskaa . esim. mulla kun oli pieni kämppä enkä viihtyny paikkakunnalla, muutin pois ja se oli iso edistysaskel parempaan.
Oireita on edelleen mutta lieventyneet huomattavasti. mulle sopisi käyttäytymisterapia mutta en ole vielä päässyt siihen.
Terapia on tavallista juttelu terapiaa.. Puhutaan niistä asioista joista haluat puhua.. Itse asiassa terapeuttini vaihtui tänä vuonna, ennen kävin "taide terapiassa".. Nyt perjaatteessa joudun itse puhumaan enemmän.. Välillä vaan tuntuu siltä, että kukaan ei usko minua, sillä kaikki luottavat minuun.. En sitten tiedä onko se hyvä vai huono, mutta paljon luottavaisemmin mielin olen kun saan käydä terapiassa.. Ja esim. nyt, kun on loma myös terapeutilla, olen paljon epäileväisempi ja jännittynyt.. Vituttaa ja tuntuu ettei tule mitään.. Mutta pitää jaksaa.. Olisi kiva kuulla sinusta myös enemmän, esim.minkä ikäinen olet?
terve, ikää olis jo 35v. mutta mieli kun pojalla...
no leikki sikseen. on se pirullinen vaiva. mulla tuo terapia juttu ei ole vielä onnistunut eikä mulla ole oikein haluakaan jostain syystä. en jaksa oikein uskoa että terve voi auttaa sairasta joka ei itse ole kokenut tätä helvettiä. mutta tiedän että moni on saanut avun.
saatko sä jotain kelan tukea näihin terapioihin. mulle se on ainakin ehto jos mä menen. en aio maksaa kyllä omasta pussista kalleita terapioita. vituttaa jo ylipäätään kun on tällainen vaiva jo. ja on mennyt turhiin jaaritteluihin useita satoja euroja eikä mitään tulosta ole tullut. en saa mitään avusta työttömyysturvan lisäksi vaikka mun pitäisi. mun terapeutti on niin välinpitämätön tällä hetkellä mutta en jaksa vaihtaakaan kun kyseessä on kuitenkin yksityinen ja sieltä pitäis saada apua.
tähän jatkuvaan selittelyyn vaan väsyy eri terapeuteille. tuntuu että täällä suomessa ei oikein osata suhtautua riittävän empaattisesti mielenterv. kärsiviin. täällä pitäis olla dr. phill.
Terveet voisivat pysyä poissa tästä keskustelusta, ei ne parit käsienpesut päivässä teistä hullua tee. Tässä kärsin kolmesta eri mielenterveydellisestä häiriöstä 21-vuotiaana ja tiedän mistä puhun. Kun pelkäät tekeväsi jotain TODELLA PAHAA läheisille tai ylipäätään kelle vaan 24/7, se ei ole naurun asia, vaan hallitsee KAIKKEA!
todella auttaa sillä tavalla, että just laajentaa tietämystä asiasta. Et ole yksin! Kirja kertoo kaiken tästä oireistosta, se on myös kuin jokin vertaistuki. Siinä on myös tehtäviä itselle mietittäväksi, jos siltä tuntuu, eli voi käyttää jnkv oma-apukirjanakin.
Tästä kirjasta voit lukea erittäin monenlaisia tapauksia ja lajeja tätä tautia, joka ON tuskallinen ja kamala. Siellä on eläviä potilaskertomuksia, myös parantumisista. Tuosta Dr. Philin ohjelmastakin päätellen yllättävän yleinen kärsinys, ja nii-in outo, huiii!? Minut Philin ohjelma jätti jotenkin tyhjäksi; siinä ei nyt ollut oikein mitään neuvoa, tietoa, ratkaisuvinkkejä. Siinä tautia esiteltiin, yes, mutta jäin kaipaamaan jotakin!? Monesta muusta vaikeasta aihepiiristä Phililtä saa jotakin ponttakin, en tiä.
"Kerrasta poikki" -kirjaa voit etsiä kirjastoista ja/tai kirjakaupoista. Se on parin ulkomaan-nimisen tekemä, oikein hyvä ja suosittu. Tiedän, että myös psykiatrit ovat "määränneet" (eli suositelleet) potilailleen sen lukemista. Se jotenkin auttaa. -Toivon Sinulle parasta jaksamista, äläkä enää säiky, Sinä et ole yksin :-) .
Saahan Kerrasta poikki-kirjasta tietoa pakkoneuroosista.Mutta ei siitä mitään apua ollut.
samaa mieltä. en ole lukenut edes kirjaa kun alotin kyllä mutta se on niin helvetin teennäistä että muka lukemalla kirjan voi parantua tästä helvetistä. lue mun mielipiteet nimimerkil mies vaan tai jotain tähän suuntaan:fdfsaf
Tässä yksi hyvä linkki, jossa aika kattavasti tietoa ko. oireyhtymästä!
http://www.introspekt.fi/artikkelit/pakko.html
kiitos linkistä. kiva kun annoit tiedon meille.oletko sairaanhoitaja vai mitä teet. miksi olit tässä palstalla.
Hei, löysin hyvän artikkelin tai oikeastaan kaksi Tampereen Yliopiston oppilaslehdestä (Aviisi)
Siinä on otsikot: "Jäikö hella päälle? "ja "Ylenpalttisen tarkistelun ja tautipelon takana voi olla vakava sairaus".
Ihan hyviä juttuja oli niissä. Suosittelen!
Lukemalla oppii paremmin tuntemaan OCD:n eli Obsessive Compulsive Disorder niminen sairaus, eli suomeksi pakko-oireinen häiriö.
Näistähän juuri Dr.Philkin kertoi tv-ohjelmassaan.
Ja maailmalla käytetään pakko-oireisiin (siis sekä pakko-ajatukset että pakko-toimet)tehokkaana terapiana Kognitiivista Käyttäytymisterapiaa. Ja usein siihen yhdistetään vielä jokin SSRI-lääke (antidepressiivinen), jotta tulos olisi paras mahdollinen.
Myös Antioxidanttikliniikat Suomessa hoitavat pakko-oireisia, mutta he tekevät sen vaihtoehtoisesti mineraali- ja vitamiinipohjalta, josta myös Dr.Philissä mainittiin. Joten apua löytyy kunhan sitä osaa etsiä. Ja jos ruotsia osaat lukea niin löytyy ihan pakko-oireisten oma tukijärjestö Ananke (Ruotsissa tosin) ja heillä on tosi hyvät nettisivut www.ananke.org
Terveisin,
yjv
itselläni on tullut lapsen syntymän jälkeen hirveitä pelkoja että lapsi joutuu hyväksikäytetyksi. En uskalla antaa kenellekkään hoitoon. Lisäksi mieleen tulee kaikkia hirveitä ajatuksia.En tiedä onko tressi laukaissut nämä vaiko onko lapsuudessani jotakin hyväksikäyttöä kun juuri nyt tämä tuli.
Hei!
itse olen kärsinyt aina pakkoneuroosista. Se tuli armeijan jälkeen, vaikka jo pientä pakkoneuroosia oli jo ennen sitä. itseäni kiusaa myös "pakonomaiset" ajatukset.
Itselläni tulee ajatuksia ihmisistä, jotka ovat olleet ilkeitä minulle ja tulee tunne, että on ajateltava niitä pakonomaisesti. Myös näköön liittyviä pakkoajatuksia tulee. Jos en tee esim. rituaalia, ajattelen, että ahdistun siitä, kun näen. Nämä on aivan hulluja ajatuksia ja en niistä ole voinut puhua, kuin asiantuntijan kanssa. Minulla on lääkitys pakkoneuroosiin ja kuljen töissä. Ne rassaavat ja pilaavat elämää ja vievät turhaa energiaa. Joskus ajattelee, että kenelläkään muilla ei ole yhtä ahdistavia ajatuksia.
mutta siihen voisi sanoa että; Älä hyvä ihminen etsi muita, joilla on samanlainen vaiva. Eihän se ole järkevää.
Siitä voi olla seurauksena, että pitää vaivaansa elinikäisenä ja kohtalona.
Pitäisi pyrkiä terveiden ihmisten seuraan ja kysellä heidän mielipiteitään. Ihmiset ovat oppivaisia ihmisiä. Pitää uskoa, että tulevaisuudessa on parempaa.
Tuokaan vaiva ei ole edes mikään vaivakaan. Ompahan vain pelokas ihminen. Peloistaan voi päästä eroon, kun pitää ne kurissa. Sitä täytyy harjoitella. On hyvä myös harrastaa mielihyvää tuottavia asioita. Niitähän riittää aina.
Tääl olis kanssa yks pakkoajatuksista kärsivä.Itelläni oireina ovat väkivaltaiset ajatukset ja tuntuu siltä että ne ovat pakko toteuttaa ja vaikka kuinka yritän itselleni sanoa että en helvetissä tee mtn niin se tuntuu siltä kuin valehtelisin itselleni.Ja sit on todella syyllinen olo.Onneks ei oo vielä mitään sattunut ja oon saanu hillittyä itteni
Hui! Voin kokemuksesta kertoa, että joskus on mieltäni viilaissut kauheita ajatuksia. Esim. päihteiden käyttö saattaa hyvinkin laukaista tuollaisia ajatuksia. Tällainen voi hyvinkin juontaa jostakin esim. lapsuudessa tai murros- tai teini-iässä koetuista patoutuneista ahdistuksen tunteista, jotka sittemmin tulevat tällaisina vihan tunteina ja pelkää myös toteuttavansa jotakin kamalaa, vaikkei pohjimmiltaan mikään väkivaltafriikki olisikaan. Kehottaisin tunnustelemaan millaisissa tilanteissa tällaisia tunteita tulee ja voimistaako esim. alkoholin nauttiminen tällaisia tunteita tai sitten krapulat ym. jälkitilat tai muiden päihteiden käyttö ja voihan tällaisia ajatuksia olla ilman päihteitäkin. Rohkeasi vaan apua hakemaan, vapaudut elämään, etkä rakenna turhaa vankilaa itsellesi.
Tulipa mieleeni omat neuroosini. Murrosiässä minulle puhkesi vaivaksi asti neuroosi tarkastaa ennen nukkumaanmenoani onko kylpyhuoneen vesikraana kiinni, valot pois päältä joka paikasta, jääkaapin ovi kiinni, hella nollilla, keittiön vesikraana kiinni ja TV kiinni. Tätä kesti varmasti iäisyyden. Taisi olla aikamoinen riesa äidilleni ja veljelleni tämän tytön huushollikontrolli ennen nukkumaanmenoa. Kenties tämä puhkesi vanhempieni avioeron yhteydessä. Muuttaessani omilleni osa näistä neurooseista laantui, mutta hellaneuroosi jäi ja sitten tuli silitysraudan suhteen neuroosi.
Päälle 30 vuotiaana olin edelleen ahdistunut ja masentunut ja jo rajusti alkoholisoitunutkin ja yhä hellaneuroosi vaivasi, sillä olin kerran sammunut ja jättänyt lieden päälle ja naapuri joutui herättämään soittaen ovikelloa ja olipa paikalle tilattu palokuntakin pienessä kaupungissa. Opiskelijaneito se siellä kärytti.
No ahdistus ja neuroosit vaivasivat, kävin psykologin pakeillakin kokiessani paniikkihäiriöoireita ja ongelmia oli myös parisuhteessa. Olen aina ollut ujo ja epävarma ihminen. Kokenut riittämättömyyttömyyttä yms.
Jossakin vaiheessa minulle puhkesi suunnaton pelko siitä, että TV:ni syttyy palamaan nukkuessani. Kävin aikoinani sammutuskoulutuksen ja siellä näytettiin video TV palon nopeasta etenemisestä. Tämä neuroosi iski minuun vuosien viiveellä. Varustauduin nukkumaanmennessäni laittaen vesiämpärin sänkyni viereen ajatuksenani kastella sillä itseni palon syttyessä, vein tarpeelliset vaatteet valmiiksi asuntoni ulko-ovelle ja kääräisin mattoa TV:n edestä rullalle ja tietenkin tämän lisäksi oli vielä tämä hellaneuroosi.
Puhuin asiasta ystävieni kanssa ja jotenkin se vain laimeni sitten. Opin ajattelemaan, että jos jotakin tapahtuu, sitten tapahtuu ja en mahda sille mitään. Alkoholin käytön olen lopettanut tyystin, sillä havaitsin sen vain voimistavan neuroosejani. Nykyisin olen melkeinpä täysin vapautunut näistä pakkoneurooseista, mutta oletan että meillä jokaisella on jonkinasteisia pakkojuttuja. Esim. avaimien kohdalla on hyvä tarkistaa niiden olevan mukana. Tai jokin muu tärkeä asia. Olennaisena osana elämään kuuluvia normaaleja pikkujuttuja, mutta jos ne suinkin alkavat hallita liikaa elämääsi niihin on hyvä hakea apua.
Moi!
Oon 19v pojanrottelo, ja neuroottisen tyyppisistä oireita oon tässä potenut nyt vähän aikaa.
Kaikki alko joulukuussa. Olin ollut noin viikon verran enemmän ja vähemmän ahdistunut ilman mitään erityisempää syytä. Sitten 16 joulukuuta räjähti päälle kunnon ahdinko. Oli katselemassa TV:tä, ja siinä samassa tuli mieleen joskus netissä näkemäni video, missä äärimuslimit teloittivat jonkun amerikkalaissotilaan (en ole varma oliko sotilas). Ajattelin että miltäköhän se tuntui, mahtoi tuntua kauhealle. Siinä sitten hetken ja toisen taistelin ajatuksen kanssa ja sain sen hieman laantumaan. SItten kun menin käymään pikkuvelin huoneessa kun se oli nukahtanut valot päällä, mielessäni vilahti ajatus että pikkuveljelleni tehtiin samaa asiaa. Se säväytti. Ahdistuin oikeen kunnolla, en voinut syrjäyttää ajatusta. Sain nukuttua jotenkuten yöni. Ajatukset vainosivat seuraavana päivänä uudestaan. Kerroin vanhemmilleni välittömästi mikä mieltäni painaa. He ymmärsivät kyllä, hekin ovat kokeneet kaikennäköstä tässä elämän varrella, lohduttelivat jne. Pelkotila muuttui kumminkin semmoiseksi, että pelkäsin tulevani hulluksi ja tappavani jonkun. En voinut sietää ajatuksiani, olin äärimmäisen ahdistunut. En syönyt, vatsa oli sekaisin, en saanut nukuttua. Joulu meni aivan päin perseitä. Kävimme lääkärissä ja saimme jatkohoitoon lähetteen (mielenterveystoimistoon). Sitten rupesin penkomaan nettiä, josko muilla ihmisillä olisi samanlaisia oireita, ja kun löysin kohtalontovereita, oireet helpottivat. Tunsin helpotusta, ja syyllisyyden tunteen ei enää vainonnut mua niin pahasti kun aiemmin. Välillä tulee vieläkin pelottavia ajatuksia mm. jos luen lehdestä / näen TV:stä jutun jostain murhaajasta/pedofiilistä yms., kuvittelen että itse tekisin joskus samoin ja joutuisin vankilaan eikä kukaan ymmärtäisi minua tai siittä että tekisin jotain pahaa jollekkin läheiselleni. Ahdistus on vaan paljon paljon matalempaa, eikä ajatukset häiritse juurikaan. Voin sivuuttaa ajatukset mm. lukemalla kirjaa tai tekemällä jotain. En ikimaailmassa kykene tekemään kenellekkään mitään pahaa, olen täysin väkivaltaa vastaan, nyt ja olen ollut aina. Se tästä ongelmasta tekeekin kiusallisen välillä.
Oma amatööri diagoosini on se kun olen menettänyt 2 kaveriani huumeille viimeisen vuoden aikana, kummankaan aikana en shokkitilan jälkeen tuntenut surua tai kaipausta. Katselin kun muut ystävät surivat ja ihmettelin miksi ei itsestäni tunnu miltään. Hautajaisissa itkin hieman, mutta siinä se sitten olikin. Jatkoin normaalia elämää, kävin töissä jne., mutta sain kenkää töiden vähyyden vuoksi. Olin parin kuukauden verran työttömänä ennen kun nää oireet alkoivat.
Tilasin myös tuon Kerrasta poikki kirjan, se on hyvä varmasti henkilöille jotka ovat poteneet tämmöisiä juttuja kauemmin. Itse halusin vain lukea potilastarinoita ja parantumisia. Kyseessä ei ole mikään lörinä kirja vaan kirja sisältää käyttäytymiskognitiivisiä harjoituksia joiden avulla pääsee pakko-oireista eroon.
Ja vielä viimeiseksi, puhukaa ihmiset ongelmistanne! Ei täällä kukaan ole yksin ongelmiensa kanssa. Älkää antako niiden patoutua. Mitä aikaisemmin niihin puututaan, sitä parempi! Vaikka kuka mää nuorella iälläni oon semmosia sanoon. :D Mutjoo, heippodei.
tämän kirjoituksen aloittajalla on aika samallaisia oireita kun mullakin on ollut joskus :
nykyään en tiiä voisinko sanoakkaan että mulla olis mitään ocd:tä... oon vaan neuroottinen... mua pitää parisuhteessa vakuutella koko aika että oon kaikkein tärkein ikinä ja musta välitetään tosissaan ja tarvin tosi paljon huomiota ja sitoutumista.... ei näin ihanaa miestä mulla oo koskaan ollukkaan kun nyt... saa tuntemaan mun olon niin turvalliseks ja on kiltti mulle ja kaikkea... (muuten on niin onnettomia kokemuksia suhteistakin että ehkä nekin jättänyt jotkut traumat...) silti vaikka kaikki on hyvin, mun ei oo hyvä olla koska pelkään että menetän sen... kelailen kaikkii typerii juttuja... "MITÄ JOS sitä mitä jos tätä......." ja oon niin haavoittuva... ja läheisriippuvainen.. haluun olla välillä yksin kaikki me tarvitaan omaa aikaa... mut sit kun ollaan erillään niin jotenkin rupeen miettimään kaikkea esim että " jutteleekohan se jonkun tytön kanssa mesessä" yms...... sit oon kauhee kyylä ja mustasukkanen, ihan aiheetta... en haluis olla.... ja tulee huono omatunto kun käyttäydyn niin typerästi... mun pää asiat vaan oniiin huonosti... tosin nyt on aika rankka elämäntilanne ehkä siks mun neuroottisuus onkin tämmöstä.... ja kun oikeesti välittää niin ei haluu menettää... mut kyl menettää jos ajaa suhteen siihen...
kuitenkin koitan olla vahva ja oon realisti... yritän vahvistaa itteeni. on typerää luovuttaa... mut en mä pystyiskään...
huolin yleensäkkin asioista ihan liikaa.... taitaa olla muitakin ongelmia :p
dingdong juu.. saattoi vähän eksyä aiheesta. tää kirjotus kuulostaa aika pöpiltä :p ajattelin nyt elämän kerran tässä vuodattaa ehkä sekin kertoo jotain miks minusta tälläinen on tullut..
puren kans kynsiä jeejee
tuntuu että tullut semmosia ahistuskohtauksia ja muita nyt taas paljon enemmän tän stressaavan elämäntilanteen takia.... toivottavasti kaikki nyt kääntyis hyväks.. luulen että mulla on joku rajatilapersoonallisuus kans :P
ainiin ja joskus oli kans näitä että " jos vaikka tulis suihkusta ja jalka osu vaikka jonkun toisen pyyhkeeseen.. niin oli pakko mennä taas suihkuun, koska muuten oisin saastanen ja se pyyhekkin ois".... kaikkee hyvin terveen kuulosta siis juuuu :p
kaikesta huolimatta tässä kirjottelee ihan normaalin näköinen ja oloinen ihminen josta ei päällepäin ehkä tajuiskaan tämmösiä...
oon tosi vaativa itteeni kohtaan.... :< haluun olla paras ikinä ja haluun vaan parasta ikinä... muu ei käy :< ei oo helppoa olla se mitä on
tsemppiä kaikille joilla on tälläsiä päänsisäisiä ongelmia...
itsetunnosta se kaikki vois lähtee?
jos on jotain samanhenkisiä niin olis kiva tutustua.. esim tuon äskeisen viestin kirjottaja 19.v joku? niin ois kiva vaikka saada sun meses? =D
mulla oli semmonen terapia tutkimus jakso tossa vähän aikaa sitten ( johtuen siitä kun pimahin ihan kunnol ekaa kertaa elämässäni ja jouduin sit suljetulle ja kaikkee joka johtuu ehkä siitä et poltin pilvee joka ikinen päivä ja koitin siinä samassa hoitaa mun muutto asiat, koulut, rahaasiat ja työjutut :PPPPPPPP)..... noh siellä terapias yritin vähän avautua mun traumoista ja tästä pakkoneuroosi asiasta esim...
se ei ymmärtänyt mua ollenkaan ja ne käynnit täytty muutenkin liian arkipäiväsistä jutuista ei siitä mitään apua ollut..
vaikken näistä "ocd asioista" enään niin pahemmin kärsikkään... mut vähän muista ongelmista kai.. (epäillään kakssuuntasta mielialahäiriötä, se on semmonen muotidiagnoosi, ei tarvitse tutkiakkaan pahemmin lätkästään vaan semmonen....) ei oo mitään mulle diagnisoitu, mutta tosiaankin luulen että tässä on kyse jostain rajatilapersoonallisuudesta enemmänkin...
no siellä terapias se vaan oli mulle lääkitystä tyrkyttämässä. vituttaa tollanen toiminta....--> "ongelmat vaan piiloon ja lääkitys päälle niin turpa pysyy kiinni ja kaikki on näennäisesti hyvin, vitut tosta, next seuraava potilas kiitos!"
semmonen olo siitä tuli ^^
ne tekee vaan työtään.. olis kiva törmätä johonkin kunnon terapeuttiin... eka kokemus oli varsin huono..
ja vielä mielummin haluaisin löytää jotain sellasia henkilöitä jotka itse kärsis tälläsistä asioita. en usko että voi parantua mistään jos ei oikeasti ymmärretä ja osata asettua toisen asemaan... niin se vaan menee.....
kirjotin tän tekstin vaan niin mitä ekana tulee mieleen ja näpyttelen en jaksa ees miettii mitä tähän tuli, siks saattaa kuulostaa aika omituiseltakin :ppp
Mulla tapahtu jonkilainen romahdus pari vuotta sitten..Rupes pelkäämään, että entä jos mä tulen hulluksi ja tapan jonkun..Se oli ihan helvettiä yö unet meni ja pelkäsin myös, että unissani käyn tekemässä jollekin pahaa..Sitä ennen mulla oli käsipesu neuroosia, tarkistuspakkoja esim.että piti tarkistaa esim..treenikamat vaikka kuinka monta kertaa..Tuli pelkoja yksin liikumisesta myöhään pelkäsin, että joku tulee tappamaan mut. Ihan lapsesta asti olen pelännyt, jos nukun että joku tulee tappamaan mut ja on ollut erilaisia valon rämpytykisä monta kertaa enne nukkumaan menoa pitää ja sormien hypistelyä tietynmonta kertaa, jne..jos en tee ni pelkään että jotain pahaa tapahtuu.. No siis olen kaksi vuotta syönyt lääkkeitä kävin puoltoista vuotta jutelemassa peloista jne..Mulla on myös masennusta, mutta pakkooireet ovat vähän helittäneet enkä enää pelkää, että tekisin jolleki pahaa jatkuvasti. Mutta, jos kovasti stressaanun ni saatan ruveta pelkäämään mielisairauksia ja että tulen hulluksi ja teen pahaa.. Onko kellään sama jos on tiukkaa ni pelot alkaa kummitella? Edelleen tarkistelen ovet tarkkaan esim..saatan kääntyä työmatkalla takaisin tarkistaakseni, että menihän ovi lukkoon. Vedän tepselit irti ja tarkistan hellan monta kertaa ennen kun lähen, koska pelkään että syttyy tulipalo. En tiedä pääseekö näistä ikinä eroon, mutta vähän on helpotanut..Mutta hirveen rasittaviahan nää kaikki ajatukset on. Pelkään myös kuollakseni kaikkiia fyysisiä sairauksia kuten syöpää tai saatan pelätä että verisuoni katkeaa päästä milloin mitäkin...huh..Mistä nää pelot voi johtua, koska niitä on ollut ihan lapsesta asti? joku trauma? Olen mietinyt et terapia vois olla hyvä..
Hei
Mullakin on samanlaisia oireita. Oon jo muutaman viesitn kirjotellukkin tänne, mutta laitetaan nyt uudestaan. Eli mulla OCD alkoi noilla tarkistamispakoilla ja sitten sain ne kitkettyä aikalailla pois kun olin jonkun aikaa sairaalassa ja muutin takaisin "kotiin" vanhempien luo. Elikkäs itselläni tarkistuspakot liittyi siihen omaan kotiin ja nyt niitä ei enään kauheesti ole, joitain neuvoja käytin myös kirjasta "kerrasta poikki". Sen jälkeen mua on vaivanneet kamalat pakkoajatukset. Välillä ajatukset oli sellasia, että jos olin partsilla röökillä tuli kamala "yllyke", että hyppäisi alas. Näistä pääsin eroon sillä, että ajattelin "ei haittaa yhtään, että tuli semmonen ajatus" jne.. ja olin pakotin itteni olemaan parvekkeella esim 2 min jonka jälkeen mua ei enää ahdistaanutkaan siellä olla. Kaikista eniten mua kuitenkaan vaivaavat pakkoajatukset siitä, että vahingoittaisin läheisiäni, muuttuisin (tai olisin) "paha", ja mielisairauksien pelko. Olen välillä ihan vakuuttunut siitä, että olen menossa psykoosiin tai saamassa skitsofrenian. Nyt on muutaman viikon ollut ihan sietämätöntä tää olo ja olen masentunutkin tosi pahasti. En vaan saa itseäni vakuuttuneeksi siitä, että ne olis vaan ajatuksia (Saattaa johtua siitäkin, että on mieleydenterverveyden ongelmia kuten masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, traumaperäsiä oireita jne jne). El jotenki en osaa päättää, että pitäiskö mun huolestua vai ei ja kuinka paljon niin sitten mulla kasvaa noin huolet ihan tajuttomiin mittasuhteisiin. Pelkään ihan sairaasti, että alkaisin kuulemaan ääniä tai saamaan jotain "käskyjä", minua tarkkailtaisiin jne... eli kaikki mahdolliset sekoamiseen liittyvät ajatukset ahdistavat niin perkeleesti, että tuntuu ettei uskalla enää elää. Olisi mielenkiintoista tietää löytyykö täältä kohtalotoveria? Välillä tuntuu, että todella monet puhuvat pakkotoiminnoistaan jne, mutta tätä sekoamisenpelkoa ei tule usein vastaan tai sitten ihmiset eivät kehtää siitä mainita. Jos muilla on masennusta niin onko teillä ollut sellaista, että tuntuu ettei tunne enää mitään? Musta tuntuu, että mulla on niin paha olo etten enää yksinkertasesti tunne mitään. On vaan sellanen ihan kamala hällä väliä fiilis, että mitä sitte? ihan sama... Ihan kamalaa!! :(
Hei!
Meinasinkin juuri kirjoittaa tästä "ei-näkyvästä" OCD:stä, joka itseäni vaivaa... Lapsena sairastin juurikin näkyviä pakkotoimintoja esim. jääkaapin ovi piti tarkistaa moneen kertaan, makuuhuoneen ovi piti laittaa millilleen sopivasti kiinni/auki valoisuuden ja yksityisyyden kannalta, yms. pääsin noista silloin eroon kun kävin mielessäni läpi "ettei tässä ole järkeä" ja uskalsin vain olla tekemättä.
Nyt melkein 20v eteenpäin olen miettinyt pitkään että mikä mua vaivaa kun ajatukset urautuu ja pahasti. Jään pieniäkin asioita monesti jumittaan päässäni tunneiksi, enkä vain voi päästää irti. Pienistä asioista muodostuu isoja. Elämä on yhtä ongelmien vyyhtiä.
Nyt luojan kiitos tajuan mistä on kysymys. Pitää vain opetella uudestaan päästämään irti.
Kiitos myös kirjavinkeistä. Pitääpä lukaista tuo "Kerrasta poikki".
Haloo! Kärsin myös kyseisistä oireista.Pelkään satuttavani/tappavani läheiseni vaikken koskaan ikimaailmassa sitä tekisi! Se ja sekoamisen pelko ovat suurimpia ahdistuksen aiheuttajiani.Minulla on lapsia.Esikoisen syntymän jälkeen sairastin jonkin sortin synnytyksen jälkeistä masennusta.Paniikkihäiriö tuli kuvioihin tästä muutaman vuoden kuluttua.Lukkojen,hellan ja kahvinkeittimen vahtaamista on ollut,mutta en kokenut sitä pahaksi ongelmaksi.Viime vuosi on ollut vaikea,nämä satuttamisajatukset ovat olleet karmeita.Olen käynyt juttelemassa muutaman kerran ja saanut lääkitystä.Ensimmäinen lääke lähinnä tokkuroitti minut,toinen auttoi aluksi,mutta oireet ovat tulleet takaisin...Olen jatkuvasti töissä,paljon töitä,hyvä asema,vaikea järjestää saikkua..Pakko mennä hakemaan terapiaa ja lukea tuo suositeltu kirja! Stressi ja liiallinen kiltteys,pakkopitäissitäpitäistätäonhannytmuillahyväollavaanitseenjaksa!