Koin lapsena usein suurta turvattomuutta...Isä ja äiti riitelivät kännipäissään joka viikonloppu, usein rajusti.
Nykyään olen 38-vuotias pienten tyttölasten isä. Mikään ei ole yhtä varmaa,kuin se, että omat lapseni eivät ikinä tule kokemaan sellaista turvattomuutta, kuin itse koin.
Eli, jotain hyvääkin. Tosin en ikinä tässä elämässä tule unohtamaan niitä kamaluuksia, jota kuulin.
Nykyään olen 38-vuotias pienten tyttölasten isä. Mikään ei ole yhtä varmaa,kuin se, että omat lapseni eivät ikinä tule kokemaan sellaista turvattomuutta, kuin itse koin.
Eli, jotain hyvääkin. Tosin en ikinä tässä elämässä tule unohtamaan niitä kamaluuksia, jota kuulin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
on yleistä, että paljon alkoholia käyttävien perheiden lapsista tulee myös samanlaisia.
Tai sitten päinvastoin - kokonaan alkoholista kieltäytyviä.
Kyllä lapsen pitäisi saada olla lapsi, eikä joutua kokemaan pahoja asioita.
niinhän se yleensä menee, että se on joko tai: joko jatkaa sillä mallilla minkä kotoa on saanut tai sitten tekee kaikkensa että omilla lapsilla olisi paremmin eikä toistaisi omien vanhempiensa virheitä.
minä myöskin alkoholistiperheen paljon väkivaltaa ja turvattomuutta nähneenä/kokeneena lapsena olen ottanut saman linjan: minun lasteni ei milloinkaan tarvitse tässä elämässä joutua kokemaan mitä on kotona pelkääminen kun vanhemmat ovat humalassa ja isä hakkaa ensin äidin ja perään lapset ja sen jälkeen heittää lumihankeen pyjamassa.
eli jotain hyvääkin siis =) mutta pitkä ja kivinen tie on ollut oma paraneminen ja lasten syntymä nosti taas uudelleen esiin kaikki patoutuneet tunteet joiden jo luulin tulleen käsitellyksi. onneksi minulla on maailman ihanin puoliso ja kaksi siskoa joiden kanssa on näitä menneisyyden solmuja kyetty purkamaan ja nykyään on kaikki hyvin. rakastan lapsiani yli kaiken, enkä milloinkaan tule tahallisesti aiheuttamaan heille samanlaista turvattomuutta ja pelkoa mitä itse olen joutunut kokemaan.
Isien palstalle eksyin, mutta aihe kiinnostaa.. Oma isäni pahoinpiteli äitiä humalassa ja veljen kanssa mentiin lapsina väliin. Melkein koko ikäni olen vihannut isääni ja säälinyt äitiäni. Nyt lähemmäs kolmekymppisenä olen pohtinut huonoa äitisuhdettani ja tajunnut ehkä jollain tasolla syyttäväni häntä kärsimyksistäni. Eikö äidin olisi pitänyt suojella lastaan eikä päin vastoin? Tuntuu, ettei kukaan ole koskaan rakastanut minua ja pitänyt minusta huolta. Toisaalta ymmärrän äitiäni ja käsitän, ettei hänellä ollut voimia lähteä huonosta liitosta. Ehkä hän ei siinä tilanteessa jaksanut kokea riittävästi äidin rakkautta etenkin, kun oma äitinsäkin oli hylännyt hänet pienenä hänen isänsä kuoltua. Mutta juuri tämä ajatuskulku, että vaikeudet periytyvät sukupolvelta toiselle, saa minut vakavasti harkitsemaan elinikäistä lapsettomuutta. Vaikka kuinka haluaisin lapsia, niin mitä jos en osaisikaan rakastaa heitä. Kaikki ihmissuhteeni ovat aina olleet vääristyneitä. Etenkin seurustelusuhteet ovat olleet pikemminkin ripustautumista kuin rakkautta. Pelkään, että eläisin vain ja ainoastaan lapsiani varten ja tukahduttaisin heidät huolenpitooni, kuten nyt meinaan tehdä miehelleni. Olemme puhuneet asiasta ja mies on sitä mieltä, että ehkä juuri siksi olen kärsinyt niin paljon, että oppisin jotain ja olisin valmis katkaisemaan sukupolvien ketjun. Olen onneksi päässyt osaksi mieheni sukua ja tunnen ensimmäistä kertaa elämässäni kuuluvani johonkin ja olevani turvassa. Äitini kanssa en pysty asioista puhumaan. Hän vain suuttuu, jos vatvon menneitä. Haluaa kai unohtaa kaiken kokemansa ja jatkaa eteenpäin. Itsestäni tuntuu, että menneet pitäsi selvittää, että pystyisi jatkamaan tasapainoista elämää.
Muuten mutta minun lapsuudessani hakattiin minua puisilla vaatehenkareilla ynnä muilla.
Mummulla asuin niin paljon kuin mahdollosta.
Ennen äitini itsemurhaa 2v. sitten yritin jopa aikuisena olla hänelle mieliksi että hyväksyisi minut.
Ei, onnistunut.
Nyt kun on ollut kuolleena vihdoinkin saan elää omaa elämääni, ilman että puhelin pärähtää ja äitin soittaa kännipäissään(esim.n.4v sitten)"kaikki 3 tytärtäsi ovat samanlaisia huoria kuin sinä itsekkin.
Hautajaiset järjestin mutta haudalla en ole käynyt enkä usko ikinä käyvänikään.
Miksi kävisin?
Sinusta on ÄIDIKSI!! ja hyväksi sellaiseksi onkin.
Muuten et olisi kirjoittanut mitä nyt teit.
Minullakin on lasteni isän sukuun todella hyvät välit, varsinkin Anoppiin.
Olen hänestä saanut sen "äidin" ja lapseni tietysti mummun joka rakastaa ja välittää.
T:äiti 46v.
koska jo se, että ylipäätään olet nämä kaikki asiat tiedostanut, aktiivisesti niitä käsitellyt ja ymmärtänyt että syy ei mitenkään, milloinkaan ollut sinun, kertoo sen mitä miehesikin sinulle on jo sanonut: olet valmis katkaisemaan sukupuolvien ketjun!
olen varma siitä, että sinusta tulee hyvä äiti. koska sinulla on jo niin vankka kokemus siitä, mitä lapselle ja hänen elämälleen tarkoittaa jatkuva turvattomuus ja pelko niiden ihmisten toimesta joiden tulisi olla ne tärkeimmät ja rakkaimmat suojelijat ja tukipilarit läpi elämän. sinulla itse asiassa on paljonkin paremmat eväät hyväksi vanhemmaksi, kuin monella muulla.
äläkä turhaan pelkää ettetkö osaisi rakastaa lapsiasi, varmasti osaat. olen minäkin osannut ja osaan, lapseni ovat elämäni keskipiste. ja onhan sinulla mies joka jakaa lastesi kanssa huomiosi =) tuskin voit koskaan rakastaa ketään liikaa. toki pitää muistaa antaa omaakin tilaa. mutta mitä enemmän lapset kasvavat, sitä vahvemmaksi tunnet itsesi äitinä ja sitä enemmän uskallat päästää irti kun huomaat, ettei mitään pahaa tapahdu vaikka et kävisi neljää kertaa yössä lapsen sängyn vierellä tarkistamassa että kaikki on hyvin =) (kuten minä olen tehnyt ensimmäiset vuodet)
älä luovu omista lapsistasi vain omien vanhempiesi virheiden vuoksi! sinulla on todellakin nyt mahdollisuus kääntää uusi lehti historiaan. ja ennen kaikkea: sinulla on ihanan mies ja hänen sukunsa tukenasi!
ja äitisi voit unohtaa, niin minäkin olen tehnyt. käymme toki kylässä, mutta muuten olen hyväksynyt sen tosiasian, ettei hän halua käsitellä menneitä. hänellä on aina ollut kummallinen periaate siitä, että kaikki mistä ei puhuta niin sitä ei ole olemassa eikä ole koskaan ollutkaan. minä en silti mitään kultausta muisteloihin kylläkään kuuntele. olen tehnyt hänelle selväksi, että minusta lapsuuteni oli täynnä vihaa, katkeruutta ja pelkoa ja jos hänellä on eri kokemus, kertokoon. ellei, olkoon hiljaa. olen hyväksynyt sen, että hän ei halua muistaa. minä muistan ja ymmärrän ettei vika ole minussa. syy on hänen ja ellei hän halua virheitään korjata vieläkään, se on hänen valintansa. sen kanssa tulee vain elää. isäni, kaikkein suurimman vihani kulminaatiopiste on onnekseni kuollut jo 9 vuotta sitten ja silloin omakin paranemiseni on alkanut.
vihdoin voin hengittää vapaasti ja elää normaalin aikuisen ja ennen kaikkea äidin elämää ihanan puolison rinnalla =)
Kylläpä helpotti nuo teidän kommentit. Ihana tietää, että muutkin on kärsineet ja selvinneet siitä huolimatta. Välillä vaan tuntuu, ettei meinaa pärjätä traumoineen itsekään, niin miten siihen sitten vielä lapsia yrittämään, mutta eiköhän kaikki onnistu, kun ei liikaa mieti. Eilen illalla kiitin miestäkin erityisesti, kun on minut pelastanut. Suhteen alussa jo kerroin, ettei minulla ole aina niin helppoa, vaikka järjellä ajateltuna pitäisi olla kaikki hyvin, vaan saatan masentua ja surra ihan olemattomia. Hyvin on mies jaksanut olla tukena ja toivottavasti tämä itseluottamus tästä hyvän suhteen myötä paranee, ettei tarvi miehenkään lopun ikäänsä terapeuttinani olla. Voi muuten käydä liian raskaaksi. Ikinä en ole kuitenkaan näin pitkään ollut näin onnellinen toisen ihmisen kanssa, niin että kyllä sen täytyy olla nyt se hetki, kun perhettä perustan, jos ikinä!