Minulla on takana useita keskenmenoja, ensimmäinen oli keskeytynyt km joka viikolla 12 tyhjennettiin lääkkeellisesti. Sen jälkeen 2 varhaisraskauden keskenmenoa ja nyt viimeisin keskenmeno oli syyskuussa. Aikaa tähän kaikkeen on kulunut reilusti yli 2,5 vuotta eikä lasta siis vieläkään.
Tämä viimeinen tapaus on ollut aivan uskomaton. En halua syytellä ketään enkä mitään, mutta olen aivan turtana tästä kaikesta enkä kohta jaksa enää uskoa että tästä mitään tuleekaan. Kolmannen keskenmenon jälkeen saimme vihdoin lähetteen tutkimuksiin, ja alustavat sellaiset tehtiin jo keväällä (2006). Mitään vikaa ei siihen hätään löytynyt ja saimme ajan naistenklinikalle varsinaisiin kunnon tutkimuksiin. Tarkoituksena siis tutkia keskenmenojen syitä pääasiassa ja saada jossain vaiheessa raskaus kestämään loppuun kuten pitääkin. Kesän ajan päätimme pitää taukoa ja siirsimme ajan nyt lokakuulle. Syyskuussa kuitenkin onnekseni huomasin olevani raskaana ja kovasti toivoimme, ettei tutkimuksiin tarvitsisikaan mennä. Huonosti kuitenkin kävi.
Verinen vuoto alkoi viikon päästä plussauksesta, tottakai kuvittelin tämän olevan perinteisti keskenmeno ja alkuun yritin ajatella vuodon ikäänkuin myöhästyneinä kuukautisina. Kiittelin ajoitusta, että kohta pääsisimme kuitenkin tutkimuksiin eikä tarvitsisi enää kauaa odottaa. Muutaman vuotopäivän jälkeen kuvaan astuivat kuitenkin kovat kivut ja jouduin ensiavun kautta sairaalaan osastolle, jossa minut tutkittiin ja päädyttiin kaavintaan. Kaavinta meni ok, raskausmateriaalia ei ollut tullut paljon mutta lääkäri sanoi että aika varmasti kyseessä on ollut ihan normaali kohdunsisäinen raskaus, joka vaan on keskeytynyt. Kerroin lääkärille kivuista jotka olivat toispuoleisia, erittäin repiviä munasarjan kohdalta ja että kipu säteilee kylkeen, selkään ja reiteenkin asti. Pelkäsin kohdunulkoisen mahdollisuutta. Ei kuulemma syytä huoleen, kaavinta tehtiin ja nyt pitäisi parantua. Vuotoa maksimissaan pari viikkoa - niukkaa sellaista (sanoi hoitohenk.kunta). Sairaslomaa viikon verran mutta kivut jatkuivat. Yritin jatkaa normaalia elämää ja unohtaa tapahtuneen, mutta olo heikkeni jatkuvasti ja pisto kyljestä ei hävinnyt. Kolmen viikon päästä kaavinnasta meillä oli ensimmäinen aika tutkimuksiin, jossa minulle tehtiin jälkitarkastus. Huomautin lääkärille munasarjan kohdalta tuntuvasta joskus hyvinkin voimakkaasta kivusta sekä siitä, että olin vuotanut jo liki 4 viikkoa putkeen, niin ennen kuin jälkeenkin kaavinnan. Kerroin ettei tunnu normaalilta ja vaikka sillä hetkellä olo olikin suht hyvä, yleensä se oli jatkuvasti huono. Lääkäri otti kokeita ja lupasi soitella parin päivän päästä jatkosta.
Tuon päivän jälkeen kivut kävivät sietämättömiksi eivätkä särkylääkkeetkään tuntuneet enää juuri auttavan. Lopulta päädyin ambulanssikyydillä uudestaan sairaalaan, jossa minut taas tutkittiin perinpohjin ja tällä kertaa löytyi syy: kohdunulkoinen raskaus. Positiivista oli se, että kyseinen raskaus oli todella keskeytynyt itsestään, mutta munanjohtimessa oli verta ja hyytymiä jotka tuon kivun aiheuttivat. Kipulääkettä, osastolla makaamista eli seurantaa ja kun tilanne ei pahentunut, pääsin pälkähästä eikä leikkausta tarvittu. Jälleen sairaslomaa liki viikon verran ja verikokeita muutaman päivän välein hcg-arvon seuraamiseksi.
Nyt vihdoin hcg-arvoni ovat lähellä normaalia. Kipuja eikä suurempia tuntemuksia ole enää juurikaan ollut. Liikkuminen alkaa olla normaalia eikä tarvitse enää varoa jokaista askelta. Vielä loppuviikosta verikokeeseen ja toivottavasti arvot nyt kuten pitää. Maanantaina oli vielä vähän koholla. Ehkä tämä nyt oli kuitenkin tässä.
Uskaltaako tässä enää yrittääkään lapsia? Tutkimusten piti käynnistyä, mutta nyt tuntuu että tuli taas takapakkia. Ensinnäkin pitää odottaa n. 3kk ennen kuin mitään ihmeellisempiä kokeita voidaan ottaa, jotta kaikki hormoniarvot ovat varmasti tasaantuneet. 3kk tuntuu pitkältä ajalta, mutta toisaalta en tiedä olenko ensi vuoden puolellakaan vielä valmis yrittämään uutta raskautta. Olen vuotanut kohta 6 viikkoa putkeen, väliin mahtuu vain muutamia niukempivuotoisia päiviä. Seksiä ei ole ollut kohta kahteen kuukauteen enkä pysty ajatellakaan että vielä vähään aikaan voisin mitään tehdäkään. Paikat ovat todella arkana vielä ja ulostamisen kanssa on edelleen ongelmia. Enkä tiedä haluanko edes enää mitään mikä voi viitata uuteen raskauteen. En jaksa tällaista enää.
Pitäisi ajatella positiivisesti, ettei ainakaan tarvittu mitään operaatiota saati pahimmassa tapauksessa joutua luopumaan toisesta munanjohtimesta. Olin siis onnekas. Muttei olo kovin onnekkaalta tunnu, kun tätä piinaa on kestänyt 7 viikkoa, aina plussauksesta asti olen ollut huolissani ja sitten kaikki meni vielä näin vaikeasti. Tiedän, en ole ainoa ja toisilla voi olla tapahtunut pahempaakin. Mutta minulla ei ole ketään kelle puhua. Miehelle en jaksa puhua, koska hän on kärsinyt tässä vieressä ihan riittävästi. Olen yrittänyt olla reipas ja näyttää hänelle että voin hyvin. Ystävät, jotka tapahtuneesta tietävät ovat kyllä myötätuntoisia, mutta moni kuittaa asian tyyliin "no onneksi olette nyt aloittaneet tutkimukset, kyllä se siitä". Itse en tiedä mitä haluan. Olen laihtunut tässä viikkojen aikana lähemmäs 10kg. Töistä olen ollut sairaslomalla jatkuvasti erinäisten kipujen takia. Nyt kun olen taas töissä, tuntuu etten jaksa. En pääse mitenkään rytmiin ja olo on todella väsynyt ja turhautunut. Mies patistaa soittamaan tutkimusaikataulujen perään, en halua tehdä edes sitä. En oikeastaan tiedä mitä haluan. Tarvitsen vain aikaa.
Teille kaikille, jotka painitte tunteidenne kanssa, lämmin halaus jokaiselle. Olen kokemusteni myötä oppinut ymmärtämään ettei mikään ole itsestäänselvää. Enkä toivo kenellekään enempää surua ja tuskaa kuin mitä jo varhaisessa vaiheessakin aiheutunut keskenmeno voi tuottaa. Tosiaankin tiedän, että minun tilanteeni ja minulle tapahtuneet vastoinkäymiset eivät ole edes verrattavissa siihen kuinka pahasti ja surullisesti on monen muun pariskunnan käynyt. Mutta sen tiedän, että nämä kokemukset ovat muokanneet minusta täysin erilaisen ihmisen, joka pystyy jakaa ymmärrystä enemmän. Olen äärimmäisen surullinen tietysti omasta puolestani, mutta yritän ajatella positiivisesti. Asiat voisivat olla hullumminkin. Nyt kun vielä saisi jostain voimaa todella lähteä tutkimuksiin kun seuraava aika koittaa. Kunpa saisi jostain uskoa, että tämä taistelu vielä palkitaan. Aiemmin olen ollut optimistinen, kärsivällinen ja periksiantamaton. Ehkä ajan kanssa pääsen tuolle samalle tasolle uudelleen.
Hyvää jatkoa kaikille ja tsemppiä!! Ottakaa itsellenne aikaa ja luokaa parempaa uskoa tulevaan!
Tämä viimeinen tapaus on ollut aivan uskomaton. En halua syytellä ketään enkä mitään, mutta olen aivan turtana tästä kaikesta enkä kohta jaksa enää uskoa että tästä mitään tuleekaan. Kolmannen keskenmenon jälkeen saimme vihdoin lähetteen tutkimuksiin, ja alustavat sellaiset tehtiin jo keväällä (2006). Mitään vikaa ei siihen hätään löytynyt ja saimme ajan naistenklinikalle varsinaisiin kunnon tutkimuksiin. Tarkoituksena siis tutkia keskenmenojen syitä pääasiassa ja saada jossain vaiheessa raskaus kestämään loppuun kuten pitääkin. Kesän ajan päätimme pitää taukoa ja siirsimme ajan nyt lokakuulle. Syyskuussa kuitenkin onnekseni huomasin olevani raskaana ja kovasti toivoimme, ettei tutkimuksiin tarvitsisikaan mennä. Huonosti kuitenkin kävi.
Verinen vuoto alkoi viikon päästä plussauksesta, tottakai kuvittelin tämän olevan perinteisti keskenmeno ja alkuun yritin ajatella vuodon ikäänkuin myöhästyneinä kuukautisina. Kiittelin ajoitusta, että kohta pääsisimme kuitenkin tutkimuksiin eikä tarvitsisi enää kauaa odottaa. Muutaman vuotopäivän jälkeen kuvaan astuivat kuitenkin kovat kivut ja jouduin ensiavun kautta sairaalaan osastolle, jossa minut tutkittiin ja päädyttiin kaavintaan. Kaavinta meni ok, raskausmateriaalia ei ollut tullut paljon mutta lääkäri sanoi että aika varmasti kyseessä on ollut ihan normaali kohdunsisäinen raskaus, joka vaan on keskeytynyt. Kerroin lääkärille kivuista jotka olivat toispuoleisia, erittäin repiviä munasarjan kohdalta ja että kipu säteilee kylkeen, selkään ja reiteenkin asti. Pelkäsin kohdunulkoisen mahdollisuutta. Ei kuulemma syytä huoleen, kaavinta tehtiin ja nyt pitäisi parantua. Vuotoa maksimissaan pari viikkoa - niukkaa sellaista (sanoi hoitohenk.kunta). Sairaslomaa viikon verran mutta kivut jatkuivat. Yritin jatkaa normaalia elämää ja unohtaa tapahtuneen, mutta olo heikkeni jatkuvasti ja pisto kyljestä ei hävinnyt. Kolmen viikon päästä kaavinnasta meillä oli ensimmäinen aika tutkimuksiin, jossa minulle tehtiin jälkitarkastus. Huomautin lääkärille munasarjan kohdalta tuntuvasta joskus hyvinkin voimakkaasta kivusta sekä siitä, että olin vuotanut jo liki 4 viikkoa putkeen, niin ennen kuin jälkeenkin kaavinnan. Kerroin ettei tunnu normaalilta ja vaikka sillä hetkellä olo olikin suht hyvä, yleensä se oli jatkuvasti huono. Lääkäri otti kokeita ja lupasi soitella parin päivän päästä jatkosta.
Tuon päivän jälkeen kivut kävivät sietämättömiksi eivätkä särkylääkkeetkään tuntuneet enää juuri auttavan. Lopulta päädyin ambulanssikyydillä uudestaan sairaalaan, jossa minut taas tutkittiin perinpohjin ja tällä kertaa löytyi syy: kohdunulkoinen raskaus. Positiivista oli se, että kyseinen raskaus oli todella keskeytynyt itsestään, mutta munanjohtimessa oli verta ja hyytymiä jotka tuon kivun aiheuttivat. Kipulääkettä, osastolla makaamista eli seurantaa ja kun tilanne ei pahentunut, pääsin pälkähästä eikä leikkausta tarvittu. Jälleen sairaslomaa liki viikon verran ja verikokeita muutaman päivän välein hcg-arvon seuraamiseksi.
Nyt vihdoin hcg-arvoni ovat lähellä normaalia. Kipuja eikä suurempia tuntemuksia ole enää juurikaan ollut. Liikkuminen alkaa olla normaalia eikä tarvitse enää varoa jokaista askelta. Vielä loppuviikosta verikokeeseen ja toivottavasti arvot nyt kuten pitää. Maanantaina oli vielä vähän koholla. Ehkä tämä nyt oli kuitenkin tässä.
Uskaltaako tässä enää yrittääkään lapsia? Tutkimusten piti käynnistyä, mutta nyt tuntuu että tuli taas takapakkia. Ensinnäkin pitää odottaa n. 3kk ennen kuin mitään ihmeellisempiä kokeita voidaan ottaa, jotta kaikki hormoniarvot ovat varmasti tasaantuneet. 3kk tuntuu pitkältä ajalta, mutta toisaalta en tiedä olenko ensi vuoden puolellakaan vielä valmis yrittämään uutta raskautta. Olen vuotanut kohta 6 viikkoa putkeen, väliin mahtuu vain muutamia niukempivuotoisia päiviä. Seksiä ei ole ollut kohta kahteen kuukauteen enkä pysty ajatellakaan että vielä vähään aikaan voisin mitään tehdäkään. Paikat ovat todella arkana vielä ja ulostamisen kanssa on edelleen ongelmia. Enkä tiedä haluanko edes enää mitään mikä voi viitata uuteen raskauteen. En jaksa tällaista enää.
Pitäisi ajatella positiivisesti, ettei ainakaan tarvittu mitään operaatiota saati pahimmassa tapauksessa joutua luopumaan toisesta munanjohtimesta. Olin siis onnekas. Muttei olo kovin onnekkaalta tunnu, kun tätä piinaa on kestänyt 7 viikkoa, aina plussauksesta asti olen ollut huolissani ja sitten kaikki meni vielä näin vaikeasti. Tiedän, en ole ainoa ja toisilla voi olla tapahtunut pahempaakin. Mutta minulla ei ole ketään kelle puhua. Miehelle en jaksa puhua, koska hän on kärsinyt tässä vieressä ihan riittävästi. Olen yrittänyt olla reipas ja näyttää hänelle että voin hyvin. Ystävät, jotka tapahtuneesta tietävät ovat kyllä myötätuntoisia, mutta moni kuittaa asian tyyliin "no onneksi olette nyt aloittaneet tutkimukset, kyllä se siitä". Itse en tiedä mitä haluan. Olen laihtunut tässä viikkojen aikana lähemmäs 10kg. Töistä olen ollut sairaslomalla jatkuvasti erinäisten kipujen takia. Nyt kun olen taas töissä, tuntuu etten jaksa. En pääse mitenkään rytmiin ja olo on todella väsynyt ja turhautunut. Mies patistaa soittamaan tutkimusaikataulujen perään, en halua tehdä edes sitä. En oikeastaan tiedä mitä haluan. Tarvitsen vain aikaa.
Teille kaikille, jotka painitte tunteidenne kanssa, lämmin halaus jokaiselle. Olen kokemusteni myötä oppinut ymmärtämään ettei mikään ole itsestäänselvää. Enkä toivo kenellekään enempää surua ja tuskaa kuin mitä jo varhaisessa vaiheessakin aiheutunut keskenmeno voi tuottaa. Tosiaankin tiedän, että minun tilanteeni ja minulle tapahtuneet vastoinkäymiset eivät ole edes verrattavissa siihen kuinka pahasti ja surullisesti on monen muun pariskunnan käynyt. Mutta sen tiedän, että nämä kokemukset ovat muokanneet minusta täysin erilaisen ihmisen, joka pystyy jakaa ymmärrystä enemmän. Olen äärimmäisen surullinen tietysti omasta puolestani, mutta yritän ajatella positiivisesti. Asiat voisivat olla hullumminkin. Nyt kun vielä saisi jostain voimaa todella lähteä tutkimuksiin kun seuraava aika koittaa. Kunpa saisi jostain uskoa, että tämä taistelu vielä palkitaan. Aiemmin olen ollut optimistinen, kärsivällinen ja periksiantamaton. Ehkä ajan kanssa pääsen tuolle samalle tasolle uudelleen.
Hyvää jatkoa kaikille ja tsemppiä!! Ottakaa itsellenne aikaa ja luokaa parempaa uskoa tulevaan!
Vastaukset 6
Vanhimmat
..otan osaa. Itellä yks keskenmeno takana ja nyt jo hirveä pelko.
Voimia sulle!
sinulle todella paljon ja lämmin halaus.
olen itsekkin juuri toipumassa keskenmenosta,ei paljoa naurata:(
Heippa. voin kuvitella tilanteesi. Itsellä takana 1 kohdunulkoinen ja 1 keskenmeno. Ku 11/05 ja km 06/06. Ku jouduttiin leikkaamaan , mutta munanjohdin säästyi.
Kauhea vauvakuume on koko ajan päällä ja ajatukset edelleen ku:ssa ja km:ssa joka ikinen päivä. Kateeksi käy raskaana olevia ihmisiä..tuskaa. Tulen aina tavattoman surulliseksi jos näen vauvoja ja mietin saanko itse koskaan tuollaista.
Minäkin olen ollut jonossa kohdun ja munatorvien varjoainekuvauksiin, mutta en ole päässyt, koska sairaalassa kuulemma hirveä tunku. Että olen tavallaan lapsentekokiellossa, mutta emme ole käyttäneet ehkäisyä, mutta eipä ole tärpännyt.
Itse vuosin viimeisessä km:ssa kaksi kuukautta yhteen menoon. Välillä tosi niukasti ja välillä kuin hanasta. Tosi hermoja raastavaa. Eli rätti persuksissa koko kesän. Voimia sinulle.
Elämä ei ole aina helppoa. Itsekin toivun keskenmenosta. Eivät aina kaveritkaan, joilla elämä saattanut sujua ilman suurempia murheita tai takapakkeja, osaa asettua omaan asemaan: kuinka surulliselta ja epäreilulta keskenmeno(t) tuntuvat. Mutta todella voimia sinulle! Itselleni teki hyvää kun tein lyhyen ulkomaanmatkan keskenmenon jlk, jotenkin kummasti se piristi mieltä vaikka olikin työmatka. Kuulostaa siltä että Sinäkin tarvitset aikaa toipuaksesi koko tilanteesta, joten ehkä tuollainen ympäristönvaihdos tekisi hyvää edes jossakin muodossa.
hei.,. haluaisin sanoa että vaikka kaikki tuntuisi toivottomalta ja olo siltä ettei kannata enää, ei ole voimia, niin ihmiselämä ei ole onneksi meidän ihmisten käsissä. Ja jokaisen ihmisen kohdalla kaikki elinpäivät on laskettu jo ennen syntymää. siis jos sinulle on tarkoitettu lapsi, niin sinä sen aivan varmasti saat vaikka lääketiede sanoisi mitä. olen kuullut pariskunnasta jotka yrittivät saada lasta kymmenen vuotta ja lopulta adoptoivat. pian adoptoimisen jälkeen he saivat oman lapsen ja lopulta heillä oli kuusi lasta. eli vaikka tuntuisi ettei toivoa ole niin usko että sitä on. itse uskon kahden keskenmenon jälkeen että lapset ovat Herran lahja ja uskon että rukoukseni kuullaan ja meille siunaantuu aivan varmasti pieni nyytti josta osaamme olla kiitollisia Jumalalle. älä verta suruasi ja tuskaasi muihin sillä sinä saat surra juuri niin paljon kuin tuntuu. varmasti monilla on vielä vaikeampia kokemuksia mutta kukaan ei voi kertoa miltä on oikeus tuntua ja kuínka paljon saa surra. lue raamatusta psalmi 86.
Mulle sanottiin naistenklinikalla, että on tuulimunaraskaus viikkoja oli 6 ja sovitiin kaavinta. Kaavinnan jälkeen meni 10 päivää kunnes mulla alko kovat vatsakivut, oksentaminen pyörrytys ja lähettiin naistenklinikalle. Siellä alkoi sitten tajukin jo mennä. Vatsassa oli 3,5l verta ja kohdunulkoinen siis olikin. Mulla oli munatorvi revennyt joten se poistettiin. Oli ihan hirveä kokemus. Voimia sulle ja toivottavasti saatte sen vauvan pian. Täälläkin vauvaa kovasti yritetään nyt yhdellä munatorvella