Persoonallisuushäiriöstä

No ei todellakaan ole mitään viruksia!

Mä olen aika tarkkaan päivälleen kolme vuotta sitten ajatellut elämää ja sosiaalista vuorovaikutusta elämään kuuluvana performanssina, jossa ihmiset tavallaan kytkeytyvät omien mielihalujensa ja -tekojensa kautta toisiinsa. Olin just päässyt sairaalasta ja olin aivan tyhjän päällä ja tyhjällä päällä.

Mä olen melko varmasti itse epävakaa tai rajatila tai ainakin ollut sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä. Olen erimieltä kaaosminään kohdistuvasta hoidosta. Mulla on mun mielestä aina hoidossa, varsinkin laitoshoidossa kaaosminä ts. selviytymiseen yms. voimakkaasti pyrkivä minä.

Mä koin tuolloin (laitoksessa) tarpeekseni vahvistaa omaa minuuttani ja tein sen ajattelemalla, kuinka vanhat tuttavani (todella tutut, lähes päivittäin kahden keskisiä hetkiä usean vuoden ajan, ei kuitenkaan perheenjäseniä) hyvin todennäköisesti ajattelisivat tai käyttäytyisivät, koska he eivät ole sairaita. Heillä ei ole valtaväestöstä poikkeavia ajatuksia, joita he tuovat julki. He ovat kaikki ns. hyvin vahvoja persoonallisuuksia, hyvin elämässään ulkoisesti pärjääviä. Kyse oli lähinnä tositilanteeseen perustuvan arvioinnin ilmaisusta, minkä ymmärsin täydellisesti. Omasta ajatuksestani, mutta tavallaan toisen ihmisen kautta ajateltuna.

Mulla on ollut ulkoisesti, siis mun mielestä, aggressiivinen kielteinen kaaosminävaihe, ei sisäisesti. Tämän voi päätellä myös siitä, että käsittelin täällä laitoskuntoutuksessa hyvin paljon lapsen kasvatusta ja siihen liittyviä tekijöitä, jotka mielestäni tukevat vahvan minäkuvan syntymistä. Lisäksi käsittelyssä olivat muisti, voimavarat ja niiden säilyminen, tulevaisuuden näkymät, mahdollinen valvonta ja arviointi ja sen seuraukset. Onko tämä mitätöintiä vai omaa vastuunottamista?

Hoidossa ei ollut tätä performanssiajattelua ja sillä tavalla tunteidensa ilmaisua, että olisi täytynyt ikäänkuin näytellä. Lähinnä ongelmia oli ajankulutuksen ja tuloksellisuuden näkymisen kanssa. Täytyi nähdä omia saavutuksiaan, niitä täytyi olla, koska ne tukivat omaa identiteettiä ja sen säilymistä sekä muodostumista. Koska saavutusten mahdollisuus oli vähäinen, ne kohdistuivat siis muihin ihmisiin. Pidän tän toistaiseksi edelleen selviytymiskeinonani vastaavassa tilanteessa.

Järjen ääni (ei kaikkivoipa) kirjoitti:

Mä olen aika tarkkaan päivälleen kolme vuotta sitten ajatellut elämää ja sosiaalista vuorovaikutusta elämään kuuluvana performanssina, jossa ihmiset tavallaan kytkeytyvät omien mielihalujensa ja -tekojensa kautta toisiinsa. Olin just päässyt sairaalasta ja olin aivan tyhjän päällä ja tyhjällä päällä.

Mä olen melko varmasti itse epävakaa tai rajatila tai ainakin ollut sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä. Olen erimieltä kaaosminään kohdistuvasta hoidosta. Mulla on mun mielestä aina hoidossa, varsinkin laitoshoidossa kaaosminä ts. selviytymiseen yms. voimakkaasti pyrkivä minä.

Mä koin tuolloin (laitoksessa) tarpeekseni vahvistaa omaa minuuttani ja tein sen ajattelemalla, kuinka vanhat tuttavani (todella tutut, lähes päivittäin kahden keskisiä hetkiä usean vuoden ajan, ei kuitenkaan perheenjäseniä) hyvin todennäköisesti ajattelisivat tai käyttäytyisivät, koska he eivät ole sairaita. Heillä ei ole valtaväestöstä poikkeavia ajatuksia, joita he tuovat julki. He ovat kaikki ns. hyvin vahvoja persoonallisuuksia, hyvin elämässään ulkoisesti pärjääviä. Kyse oli lähinnä tositilanteeseen perustuvan arvioinnin ilmaisusta, minkä ymmärsin täydellisesti. Omasta ajatuksestani, mutta tavallaan toisen ihmisen kautta ajateltuna.

Mulla on ollut ulkoisesti, siis mun mielestä, aggressiivinen kielteinen kaaosminävaihe, ei sisäisesti. Tämän voi päätellä myös siitä, että käsittelin täällä laitoskuntoutuksessa hyvin paljon lapsen kasvatusta ja siihen liittyviä tekijöitä, jotka mielestäni tukevat vahvan minäkuvan syntymistä. Lisäksi käsittelyssä olivat muisti, voimavarat ja niiden säilyminen, tulevaisuuden näkymät, mahdollinen valvonta ja arviointi ja sen seuraukset. Onko tämä mitätöintiä vai omaa vastuunottamista?

Hoidossa ei ollut tätä performanssiajattelua ja sillä tavalla tunteidensa ilmaisua, että olisi täytynyt ikäänkuin näytellä. Lähinnä ongelmia oli ajankulutuksen ja tuloksellisuuden näkymisen kanssa. Täytyi nähdä omia saavutuksiaan, niitä täytyi olla, koska ne tukivat omaa identiteettiä ja sen säilymistä sekä muodostumista. Koska saavutusten mahdollisuus oli vähäinen, ne kohdistuivat siis muihin ihmisiin. Pidän tän toistaiseksi edelleen selviytymiskeinonani vastaavassa tilanteessa.

tarvi näytellä eikä muutenkaan kokea, jos ei huvita. Eikä ihmistä tarvitse syyllistää, tästä objektisuhdeteoriasta sai nyt vähän sellaisen kuvan, kun objektikin on tekemisen kohde. Toisaalta, jos johonkin perheenjäseneen kohdistetaan vaateita, miksi niitä ei sitten voisi kohdistaa myös muihin. Ei sekään väärin ole. Kaaosminä ei vain toimi näin.

Hyvin ikävää, että itsemurhahakuisuus tuodaan esiin tällä tavalla, vaihtoehdottomasti. Yhteiskuntammehan yleisesti tuomitsee tällaisen vaihtoehdon käyttäjän tai jotain. Kyse on kuitenkin vain tunteesta, joka usein on sidoksissa johonkin tilanteeseen. Tunteethan ovat yleisesti ottaen sallittu asia.

Toiseksi tästä voi mieltää, että ihmissuhteisiin elämässä tukeutuminen olisi jotenkin epäsuotavaa. Näinhän asia ei ole, vaan ihmissuhteet ovat hyvä asia. Ne mielletään hyväksi asiaksi ja ajankuluksi. Ihmissuhteet ovat nk. elämänsuola ja jokaisella ihmisellä on elämäntilanteeseensa sopien yleensä muovautunut joukko ihmissuhteita. Ei ole aivan väärin myöskään sanoa, et ei vain rajatilat, vaan ihan kaikki ihmiset tukeutuvat ihmissuhteisiin, ainakin pitäisi. Kuka missäkin määrin.

Pääasia ei ole rajatilallakaan ihmissuhde, johon tarrautua esim. hädän hetkellä, vaan sosiaalinen vuorovaikutus. Miksi esim. nuorelta kielletään sosiaalinen vuorovaikutus? On hirveän tärkeää, et hän voi muodostaa esim. opiskeluryhmiä vapaa-ajalle tai pystyä keskustelemaan.

Järjen ääni (ei kaikkivoipa) kirjoitti:

Mä olen aika tarkkaan päivälleen kolme vuotta sitten ajatellut elämää ja sosiaalista vuorovaikutusta elämään kuuluvana performanssina, jossa ihmiset tavallaan kytkeytyvät omien mielihalujensa ja -tekojensa kautta toisiinsa. Olin just päässyt sairaalasta ja olin aivan tyhjän päällä ja tyhjällä päällä.

Mä olen melko varmasti itse epävakaa tai rajatila tai ainakin ollut sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä. Olen erimieltä kaaosminään kohdistuvasta hoidosta. Mulla on mun mielestä aina hoidossa, varsinkin laitoshoidossa kaaosminä ts. selviytymiseen yms. voimakkaasti pyrkivä minä.

Mä koin tuolloin (laitoksessa) tarpeekseni vahvistaa omaa minuuttani ja tein sen ajattelemalla, kuinka vanhat tuttavani (todella tutut, lähes päivittäin kahden keskisiä hetkiä usean vuoden ajan, ei kuitenkaan perheenjäseniä) hyvin todennäköisesti ajattelisivat tai käyttäytyisivät, koska he eivät ole sairaita. Heillä ei ole valtaväestöstä poikkeavia ajatuksia, joita he tuovat julki. He ovat kaikki ns. hyvin vahvoja persoonallisuuksia, hyvin elämässään ulkoisesti pärjääviä. Kyse oli lähinnä tositilanteeseen perustuvan arvioinnin ilmaisusta, minkä ymmärsin täydellisesti. Omasta ajatuksestani, mutta tavallaan toisen ihmisen kautta ajateltuna.

Mulla on ollut ulkoisesti, siis mun mielestä, aggressiivinen kielteinen kaaosminävaihe, ei sisäisesti. Tämän voi päätellä myös siitä, että käsittelin täällä laitoskuntoutuksessa hyvin paljon lapsen kasvatusta ja siihen liittyviä tekijöitä, jotka mielestäni tukevat vahvan minäkuvan syntymistä. Lisäksi käsittelyssä olivat muisti, voimavarat ja niiden säilyminen, tulevaisuuden näkymät, mahdollinen valvonta ja arviointi ja sen seuraukset. Onko tämä mitätöintiä vai omaa vastuunottamista?

Hoidossa ei ollut tätä performanssiajattelua ja sillä tavalla tunteidensa ilmaisua, että olisi täytynyt ikäänkuin näytellä. Lähinnä ongelmia oli ajankulutuksen ja tuloksellisuuden näkymisen kanssa. Täytyi nähdä omia saavutuksiaan, niitä täytyi olla, koska ne tukivat omaa identiteettiä ja sen säilymistä sekä muodostumista. Koska saavutusten mahdollisuus oli vähäinen, ne kohdistuivat siis muihin ihmisiin. Pidän tän toistaiseksi edelleen selviytymiskeinonani vastaavassa tilanteessa.

Tai ohjaaja? No tuntuu, et tällä aloittajalla ihan varmasti hukassa. Ensinnäkin tollasista kotioloista tuleva epävakaa tuskin on ainakaan läheisriippuvainen, mikä tulee terapeutin kanssa toimimisesta mieleen. Ja vaikka olis mitä kokemuksia lapsuudessa, tärkeintä on niistä selviytyminen, ei niiden ymmärtäminen.

Selviytyminen yhdistettynä rajoitteisiin, ei kuulosta tässä "vaativassa" yhteiskunnassa kauheen hyvältä parilta. Vaativa se on silloin, jos siitä tekee sellaisen. Voi tehdä itse tai olla tekemättä ja sit on kolmas vaihtoehto, et muut tekee. Kaikki tekee virheitä ja ei niistäkään tarvitse kenenkään pitää, mut ei kyllä nostaa vihaakaan virheen tekijää kohtaan.

Sit toi kokonaan hyvä tai kokonaan paha meni kans ihan ohi. Maailma ei ole mustavalkoinen, missään asiassa, eikä ihminen sitä voi eri kehitysvaiheidensa takia niin kokeakaan. On luonnollinen malli siitä, että erilaiset kokemukset ovat esim. toisen onni ja toisen epäonni. Otetaan tästä esimerkkinä vaikka kuolemantuomio.

"Kyllä mäkin haluun Nobelin rauhanpalkinnon" Mä haluan sen psykiatrisen hoidon mielettömyyden muuttamisesta. Mielenterveysasiakkaiden asema on karsea, ympäri maailmaa. Mulla on kyllä melko epärealistiset mahdollisuudet saada Nobel. Esim. Nämä ovat sellaisia juttuja joiden perusteella aseman voi määritellä kurjaksi. Ei ole vakuuttava eikä vakava. Jokapaikassa sitä ei kyllä tarvitsekaan olla, mutta kuitenkin.

Tuleeko toimeen työympäristössä ja ensinnäkin pääseekö töihin? Mitä paperit sanoo työterveyshuollolle? Entä jos ei pääse töihin, tuleeko toimeen pitkäaikaistyöttömien kanssa? Se ei ole kyllä vaikeaa. Lääketieteellä, niinkuin muillakin tieteen aloilla on hyvin ikävä tapa todistella asioita ilman tietoa siitä, onko oikeaksi todistaminen järkevää tai hyödyllistä. Vaikuttaa elämänlaatuun mahdollisesti negatiivisesti ja sulkee hyviä tapahtumia elämänkaaresta pois.