, että omassa lapsuudenkodissani oli lämmin ja rakastava ilmapiiri. Huolimatta toisen vanhempani kuolemasta kun olin lapsi niin olen saanut kodissani paljon rakkautta osakseni. Tämä on kai osasyy siihen, että olen välttynyt joutumasta sellaisten ihmisten koukkuun, joilta ei todellista rakkautta saa.
Monesti mietin sitä, että kuinka paljon nuo lapsuudenkokemukset oikein vaikuttavat rakkauselämäämme. Olisi kiinnostava tietää, että kuinka ne ihmiset, joiden kodit ovat olleet ns. rakkaudettomia, ovat kyenneet löytämään myöhemmässä elämässä rakkautta. Luulisi, että ajatus rakkaudesta olisi vääristynyt. Monethan joutuvat myöhemmissä suhteissa alistetuiksi yms.
Onko syynä siihen, että alistuu huonoon kohteluun kenties se, että ei ole koskaan saanut hyvää kohtelua? Ettei oikeastaan tiedä mitä rakkaus ja välittäminen todella ovat. Usein olen pohtinut, että pelottaako se todellinen läheisyys perheessä kaltoin kohdeltuja? Monethan tyytyvät pinnallisiin ja vahingoittaviin suhteisiin. Toistavat ehkä vanhoja kaavoja.
Syy, miksi pohdin tällaista on se, että monet elämässä kaltoin kohdellut ovat mielestäni upeita ihmisiä ja heillä on tietysti runsaasti elämänkokemusta. Se mikä ihmetyttää on se, että monet näistä ihmisistä ovat myös älyttömän rakastavia ihmisiä. Mistä ihmeestä se rakkaus kuitenkin tulee, kun kerta menneisyyteen sitä ei ole mahtunut? Kertokaapa viisaammat minulle.
Monesti mietin sitä, että kuinka paljon nuo lapsuudenkokemukset oikein vaikuttavat rakkauselämäämme. Olisi kiinnostava tietää, että kuinka ne ihmiset, joiden kodit ovat olleet ns. rakkaudettomia, ovat kyenneet löytämään myöhemmässä elämässä rakkautta. Luulisi, että ajatus rakkaudesta olisi vääristynyt. Monethan joutuvat myöhemmissä suhteissa alistetuiksi yms.
Onko syynä siihen, että alistuu huonoon kohteluun kenties se, että ei ole koskaan saanut hyvää kohtelua? Ettei oikeastaan tiedä mitä rakkaus ja välittäminen todella ovat. Usein olen pohtinut, että pelottaako se todellinen läheisyys perheessä kaltoin kohdeltuja? Monethan tyytyvät pinnallisiin ja vahingoittaviin suhteisiin. Toistavat ehkä vanhoja kaavoja.
Syy, miksi pohdin tällaista on se, että monet elämässä kaltoin kohdellut ovat mielestäni upeita ihmisiä ja heillä on tietysti runsaasti elämänkokemusta. Se mikä ihmetyttää on se, että monet näistä ihmisistä ovat myös älyttömän rakastavia ihmisiä. Mistä ihmeestä se rakkaus kuitenkin tulee, kun kerta menneisyyteen sitä ei ole mahtunut? Kertokaapa viisaammat minulle.
Vastaukset 9
Vanhimmat
itsellä on kauhean läheiset välit äitiin, puhun puhelimessa melkein joka päivä... mutta muiden kanssa en sit juuri koskaan, että johtuuko sit siitä että miehet perheessä ( isä ja isoveli ) on vähän kaukaisempia ja isoveli varsinkin on minusta todella rasittava, ehkä just siks että en pääse hänen kanssaan minkäänlaisiin väleihin.... ainakaan sellaisiin kuin itse toivoisin. Niin et on se vähän niinkin että kun saa paljon rakkautta niin ei tarvii enää muita, mut jos kotona ei saa sitä niin on sit enemmän muita suhteita...
Esität hyviä, mutta vaikeita kysymyksiä. Tässä joitakin aamuisen uneliaita vastauksia vain...
Karkeasti ja yleistäen, on niitä ihmisiä joista huokuu perusturvallisuuden tunne, mitä heidän ei omaksi onnekseen ole tarvinut koskaan kyseenalaistaa eivätkä he sittemminkään tule koskaan tekemään niin. Vaikka elämä olisi muutoin ajoittain miten hankalaa, he ovat BELOVED ja se säteilee heistä vankkumattomana itseluottamuksena.
Sitten he, joilla ei sitä perusturvallisuudentunnetta ole. He eivät saa sitä mistään, väitän, eivät saa sitä takaisin maailmalta siinä määrin, että heidän pohjaton tarpeensa tulisi koskaan tyydytetyksi. He voivat hakea sitä koko elämänsä ihan kaikkialta, sekä ystävyys- että rakkaussuhteista. Voivat olla suhteissa ihmisten kanssa, jotka eivät heitä rakasta tai ihmisten kanssa jotka "rakastavat" heitä omistushaluisesti ja mustasukkaisesti. Mutta he ovat aina yhtä onnettomia.
Pitää muistaa, että jo lapsi oivaltaa ja tajuaa hyvin paljon siitä, mitä ympäristössä tapahtuu ja sen että jotain on vinossa, vaikka hän tulee vasta myöhemmin todella tajuamaan, mitä on normaali ja mikä kaikki ei ihan sitä ollut. Hän tajuaa, että saatu rakkauden malli on vääristynyt, silti hän ei ole nähnyt muuta mallia läheltä. Hän ehkä inhoaa ja halveksii syvästi saamaansa mallia, silti hän ei ole nähnyt riittävän läheltä tervettä mallia ymmärtääkseen sitäkään.
On usein havaittu, että henkilöt toistavat aiempien sukupolvien ongelmia ja virheitä. Ehkä jostakin syystä aiemmista sukupolvista annetaan jopa painostusta tähän suuntaan. Henkilöt valitsevat tutut ja turvalliset asetelmat ja kärsivät sitten niissä kertaalleen. Jos he yrittävät löytää jotakin erilaista kuin aiemmat sukupolvet, usein se on hakuammuntaa vailla järjen hiventä ja he epäonnistuvat siinäkin.
Useat eivät edes halua löytää mitään pysyvää, koska ovat nähneet miten juuri pysyvä on se vastenmielinen häkki, pahinta mitä he tietävät, mistä ei ole ulospääsyä. Helpompi mennä suhteisiin, mistä on vaivaton exit milloin vain.
Varmasti todellinen läheisyys pelottaa sellaisia ihmisiä, joiden kaikki kokemukset todellisesta läheisyydestä ovat kielteisiä. Jos todellinen läheisyys on aina johtanut siihen, että henkilön oma persoona, tarpeet ja tunteet sivuutetaan tarpeettomina, toisarvoisina jne. ja joku toinen tietää hänen puolestaan. Kuka haluaa todellista läheisyyttä sellaisen jälkeen?
Jospa kaikki ihmiset eivät ole riittävästi kokeneet sellaista todellista läheisyyttä, missä myös heidät hyväksytään sellaisinaan, ei vain kaikki muut osapuolet tai se dominoiva hahmo, jotka noissa kuvioissa aivan automaattisesti hyväksytään sellaisenaan. :)
Alistuvat huonoon kohteluun, koska ei ole mitään muuta ollut? Jos perussuhteissa ei saa tiettyjä asioita, miten niitä voisikaan olettaa ulkomaailmalta?
Minäkin olen havainnut noiden ihmisten rakkaudellisuuden. Ehkä he yrittävät koko ikänsä etsiä sitä rakkautta... puhtaimmillaan. Korvata negatiivisen mallin jollakin ideaalilla, mitä hakevat sisältään.
Ja niinkin yksinkertaisesti, että joka nälkäisenä ja janoisena vaeltaa, tietää parhaiten, mikä nälän ja janon sammuttaisi. Kun ei sitä itse saa, sitä voi antaa sellaisenaan edes muille. Sellaisena, minä sen itse tahtoisi saada. Ja kun ei itse saa, saattaa taas jossain vaiheessa todeta, ettei ole ilmeisesti sen arvoinen. :))
Tsäsä vain arvailuja. Hyviä kysymyksiä esität.
Tämä kuvaus osuu aikalailla nappiin itseäni kuvatessa;
"Sitten he, joilla ei sitä perusturvallisuudentunnetta ole. He eivät saa sitä mistään, väitän, eivät saa sitä takaisin maailmalta siinä määrin, että heidän pohjaton tarpeensa tulisi koskaan tyydytetyksi. He voivat hakea sitä koko elämänsä ihan kaikkialta, sekä ystävyys- että rakkaussuhteista. Voivat olla suhteissa ihmisten kanssa, jotka eivät heitä rakasta tai ihmisten kanssa jotka "rakastavat" heitä omistushaluisesti ja mustasukkaisesti. Mutta he ovat aina yhtä onnettomia."
En ole kuin kerran ollut suhteessa, jossa oikeasti olen tuntenut sen että toinen rakastaa minua. Edes lapsuudenkodissani en muista tunteneeni samaa vaikka toiseen vanhemmistani välit ovat aina olleet hyvät ja läheiset vaikkakin ajoittain myös äärimmäisen ahdistavat. Jotenkin sitä samaa ahdistusta tunsin myös tässä suhteessa ja lopulta se kaikki sitten loppui. Mutta en usko että rakkaus loppuu kuitenkaan milloinkaan kokonaan. Ihmisille voi tulla elämänmuutoksia ja ihmiset voivat itsekin muuttua mutta uskon, että rakastavaisten tunteet eivät milloinkaan haihdu kokonaan pois. Kyllä rakkaus säilyy vaikka tulisi uusi rakkauskin tilalle. Ei ihminen niin vain voi säädellä tunteitaan on/off. Uskon myös että ihminen voi tuntea näitä rakkaustuntemuksia useampaakin ihmistä kohtaan ja uskon jopa sen olevan hyvin yleistäkin. Miettikää vaikka ensirakkauttanne...voitteko väittää ettette enää rakastaisi häntä vaikka olisittekin jo uudessa suhteessa. En usko, että kovinkaan moni voi. Rakkauttakin on niin montaa eri muotoa ja kaikki ne ovat yhtä tärkeitä.
Minua on myös rakastettu, samoin olen itse rakastanut suhteissa. Aina olen ollut yhtä onneton riippumatta siitä, miten päin kuvio on. En ole onnellinen suhteissa, ne vahvistavat kärsimystäni aina.
Taidan olla lopultakin tasapainoisempi suhteiden ulkopuolella. Suhteet herättävät liian elävästi kaikki märkäpaiseet, kaiken sen mikä on sisimmässä vailla vastausta. Ilman suhteita ne lepäävät jossakin unohtuneina. Ilman suhteita minulla on mahdollisuus eheytyä, olla levollinen.
Vaikkakin on miltei muodikasta ajatella, että kaiken pitää tulla ulos ja kaikki pitää kärsiä ja puhua lävitse, en ole mitenkään innokas ottamaan seuraavaa lastia vastaan. Pikemmin tulkoon vain siinä tapauksessa, etten voi sen tuloa estää... kolahduksille en ole koskaan mitään voinut.
Olen jo paremmin sinut sen kanssa, että toisella tapaa ajatteleva suuri ihmisten enemmistö ei minua ymmärrä. Voinhan ajankulukseni yrittää ymmärtää heitä, mutta heidän moodiaan ei voi ulkoapäin asettaa. Pakkohan erilaistenkin on kuunnella omaa sisintään, ilman ulkokohtaisia ratkaisuja. Vaikka niitä kaupittelevat maailman tappiin asti, ei voi mitään. Ei tarvitse ymmärtää, riittää että itse tavoittelen omaa parasta oloa päivieni päähän. :)
*kuulostipa melankoliselta* Tähän loppuun voisi sanoa jotakin rakkaudestaa... vaan takki on nyt siihen omituisen tyhjä.
Älykästä analyysiä sinulta, huomaa että olet todella käynyt asioita läpi. Olen päätynyt itseni kohdalla hyvin samanlaisiin ajatuksiin ja tunnen olevani onnellisempi ja tasapainoisempi vapaana ja yksinäisenä. Olen aina ahdistunut suhteissa ja voinut pahoin vielä pitkän aikaa niiden jälkipyykkiä pestäessä.
Kerrohan minulle, elätkö täysin vailla kaveruutta tai ystävyyttä lähempiä suhteita vastakkaiseen sukupuoleen vai pystytkö edes ns. vapaaseen suhteeseen, jossa olet täysin oma elämäsi herra? Onko läheisyys, henkinen ja/tai fyysinen, sinulle jo sinänsä ahdistava asia? Entä miten koet rakkauden? Onko se ahdistavaa? Tarvitaanko rakkauteen perinteistä suhdetta? Mikä on "suhde"?
Tässä vain nopeasti mieleentulevaa, ei mikään kattava esitys enkä ole tänään kovin pohdiskelevalla tuulella ...
Elän vailla "ystävyyttä lähempää" suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen. Vapaa suhde on toki yksi ratkaisu ongelmaan, missä ihminen ei voi päästää ketään lähelle henkisesti ja fyysisesti. Siinähän saa säilyttää juuri haluamansa etäisyyden, eikä kukaan vaadi muuta. Vapaan suhteen problemaattisuudesta voisi kuitenkin kirjoittaa pari liuskaa siitäkin.
Joskin vapaasta suhteesta puuttuu se parisuhteen kaikki tuskat ylös nostava henkinen ahdinkotila, nekään eivät eheytä.
Läheisyys lienee minulle sinänsä ahdistava asia, erityisesti henkinen. Fyysinen lähinnä ajatuksena, että joku olisi jatkuvasti samassa tilassa. Ehkä tuokin liittyy ajatukseen henkisestä päällekäymisestä.
Mutta tuskani vahvistuu sellaisenkin kumppanin kanssa, joka on henkisesti pelkästään tilaa antava ja salliva - joka haluaa vain hyvää minulle, jonka kanssa on rakentava keskusteluyhteys. Tuska ei ole missään nimessä kumppanin ominaisuuksista kiinni - joskin ymmärtämätön kumppani tietysti voi todella vahvistaa ilmiötä - vaan omasta itsestäni lähtöisin.
Rakkaus... miksi onkaan niin, että rakkaus on ahdistavaa parisuhteessa ja vapauttava, hyvää tuottava tunne sen ulkopuolella ts. kohdistuessaan ihmisiä kohtaan, joista neutraalimmin pitää. Silloin tuntuu niin mutkattomalta saada ja antaa. Tuntuu, että minussakin on rakkautta paljon, mutta sen pitää saada toteutua vain neutraalisti.
En usko onnelliseen parisuhteeseen omalla kohdallani, mutta tärkein tavoite elämässä on eheytyminen ja mahdollisimman hyvä olo kaiken kaikkiaan, siihen pyrin.
Oiken hyvä ja mielenkiintoinen teksti. Tekstisi tuntui muuten tutulta. Voisit melkein olla ex-poikaystäväni. Toisaalta en usko että hän on päässyt noin pitkälle pohdiskelussaan. Hän enemmän syyttää toista jos suhde epäonnistuu. Kerrothan sinä kun aloitat uuden suhteen missä mennään? Tarkoitan että jos tietää ettei kestä läheisyyttä olisi hyvä kertoa sen jo alussa.
Edellisestä varsinaisesta seurustelustani on kauan aikaa. En etene edes seurusteluasteelle yhdenkään kanssa, enkä voisi kuvitellakaan eteneväni.
Viisas kirjoitus joka avasi minulle taas jotain siitä, mistä kenkä saattaa puristaa. "Vika ei ole sinussa vaan minussa." Niinpä niin...