Miltä tuntuu tietää olevansa parantumattomasti sairas? Miksi parantumattomasti sairas olettaisi, että hän saisi apua jostakin, voisi pakottaa jonkun auttamaan itseään tai että jostain tulisi Jumala ihmisen hahmossa ja sanoisi, et nouse ja kävele, kaikki olikin vain pahaa unta? Olettaako ihminen, joka on parantumattomasti sairas tällaista? Varmasti unelmoi, mutta ymmärtää kyllä totuuden ja unelman eron, koska ymmärtää olevansa parantumattomasti sairas. Mistä hän sen ymmärtää? Yleensä oireista ja keinoista selvitä niistä. Niinpä, mikä ohjaa elämääsi ja millä menestyksellä? Mikä on se elämänlaaduntaso, jonka elämäsi ohjaaja pystyy tarjoamaan? Oma huone? Sairaalasänky? Selli? Lukitut ikkunat? Keskustelu? Tuolla eräässä aikaisemmassa tekstissä viitattiin tällaiseen toimintapaan alkoholismia käsitellessä, että alkoholisti ikäänkuin odottaa pelastusta. TUSKIN odottaa...
Parantumaton sairaus
Miksi kyyneleet?
14520
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Parantumattomasti fyysisesti sairas, mutta henkisesti terve, ajattelee näin.
Aina on toivoa jostain paremmasta. Ei ehkä sairaudesta parantumisesta, mutta toivoa on esim. fyysisten toimintojen kuntoutumisesta, kivun lievityksestä, paremmasta unesta, lähesisten jaksamisesta, yms. Psyykkisesti terve näkee kaikenlaisia pieniäkin toivoja pienissäkin asioissa oman fyysisen sairautensa keskellä viimeiseen saakka.
Ja sellainen toivon näkeminen edesauttaa sairauden kestämisen ja mahdollisien paranemisprosessien alkanemisen.
Itse olin synnynnäisesti fyysisesti sairas lapsena ja näin toisten samaa sairautta potevien lasten kuolevan. Kun lääketiede ei ollut tarpeeksi kehittynyt silloin, kun ei ollut ultraääni laitteita, minun paranemisestakaan ei voitu antaa minulle eikä vanhemmilleni varmaa tietoa. Mutta minussa ja vanhemmissani eli kokoajan toivo. Kaikista huolimatta uskoimme paranemiseen, vaikka minua ennen samaa sairautta oli leikkauksella hoidettu terveeksi vasta vain kymmeniä lapsia Suomessa. Minut osattiin korjata ja parannuin.
Toivo paremmasta auttaa jaksamaa kaikissa ongelmallisissa olosuhteissa ja vaikeuksissa, oli se sitten sairaus, vaara tai jokin muu vakava onnettomuus tai muu vaikeus. Kun näkee pieniä positiivisia toivon pilkahduksia silloin jaksaa taas eteenpäin.
Itse en parane milloinkaan,mutta jokaisestaparemmasta päivästä olen onnellinen,vaikka tiedän sen olevan vain lainaa.
e
kun puuttuu sairauden tunto? Ei ole niitä kipuja tai muita kipukohtia. On vain leima papereissa, eikä toivoa paremmasta? Niin eipä sitä sitten nautikaan niistä paremmista päivistä, kun ne ovat niitä normaaleja sairauteen kuuluvia, joihin täytyy vain sopeutua, jossain täydellisessä tiedottomuudessa, täydellisessä eristyksessä, pehmustetuksi huoneeksikin tätä voisi kutsua. Ei ole niitä hyviä päivinä, kun ne ovat niitä tavallisia. Elämänilo on ns. kadonnut mahdollisesti lopullisesti aivan turhan etsimisen ja syyttelyn seurauksena. Ei ole ymmärretty, että auktoriteetin NÄKEMYKSELLÄ on seurauksensa.
Aina on toivoa jostain asiasta, ja ystävistä ja läheisistään voi kantaa huolta ja auttaa heitä jaksamaan. Paljon on vielä annettavaa.
Kaikki me ihmiset olemme erilaisia, mutta sama kohtalo tai määränpää on yksi jokaisella. Toisille se tulee aikaisemmin, toisille myöhemmin. Ja se, miten tämän elinaikansa itse kukin haluaa kuluttaa, on aivan vain itsestä kiinni.
Terveys on suhteellinen käsitys myös minunkin mielestäni. Koska terveyttä on niin monenlaista. Toisilla on parempi jokin toinen puoli ja toisilla jokin toinen. Itse olen saanut vahvan henkisen puolen, tai se on kasvanut vahvaksi fyysistä sairautta potiessani. Ja siksi yritänkin auttaa ja kannustaa toisia vaikeuksissaan olevia. Koska minä ajattelen niin että kaikilla on ne murheensa, oli sairas tai terve.
Elämäntyöni on ollut lapset ja lasten asioita voin auttaa aina jotenkin, vaikka en niitä lapsia enää varsinaisesti jaksakkaan hoitaa. Siis pointti, elämänasenne ja tehty elämäntyö, auttavat näkemään niitä toivon pilkahduksia. Itsensä voi tuntea myös tärkeäksi ja hyödylliseksi sairaudestaan huolimatta viimeiseen asti. Ja niitä toivoa antavia ajatuksia voi löytää vaikkapa toisissa ihmisissä kuten esim. lapsissa.
Mielestäni ihminen voi olla siis terve, vaikka olisi parantumattomasti sairas.
Monesti just parantumattomasti sairaat kuvailevat sairaana elämistä ajelehtimiseksi OMASSA PAINOTTOMUUDESSA ja painottomuuden tunteessa. Et ihan hyvä vertaus tuo pehmustettu huone.
Painottomuuden tunne ei ole hyvä tunne, se aiheuttaa tarvetta esimerkiksi pätemiseen. Ajelehtimisesta voidaan puhua, kun esimerkiksi valuu käskystä ja suorituksesta toiseen, ilman aitoa iloa niiden kokemisesta. Ne eivät ole omaa itseä. Esim. hermot menee nopeampaa, kun kuulee jotain asiatonta. Ts. menee hermot jonkun muun pään aukomiseen esmerkiksi. Voidaan varmaan puhua jotenkin hajanaisesta persoonallisuudesta.
Myös tuo näkemys vertaus on hyvä ja olisi hyvä, jos sitä käytettäisiin vähemmän. Jos aina on pyrittävä huippusuoritukseen sen vuoksi, että jonkun näkemyksen perusteella suoraan tehdään joku arvio, joka vaikuttaa loppuelämään, niin ei voida puhua paikasta, jossa kokisi olevansa hyväksytty ja siten helppo olla oma itsensä ja toimia rakentavalla tavalla sekä itseään, että ympäristöään kohtaan.
Mielestäni ei todellakaan ole papereilla väliä. Vain se kuinka itse tuntee itsensä on mielestäni väliä. Muiden mielipiteet tai tehdyt diagnoosit on paras siirtää asiallisesti syrjään ja tarkastella oman itsensä tuntemuksia.
Harmi jos sinusta tuntuu, että sinulta on elämänilo kadonnut. Toivon todella, että löydät sen takaisin. Itse saan elämän iloa luonnosta, lapsista ja eläimistä. Samoin toisia ihmisiä auttamalla tunnen itseni tärkeäksi ja kun joskus kuulee jopa sanan kiitos.
Jos tunnet jonkun joka kaipaisi apuasi, niin suosittelen, että sitäkautta auttamalla toista saat itsekkin jotain. Esim. kaupassa käyttäminen. Moni vanhus tai vammainen on tosi iloinen kun saa jonkun kaveriksi niinkin arkiseen puuhaan kuin kaupassakäynti. Pienilläkin asioilla voi olla iso ilo.
yleensä he (vammaiset, rajoittuneet ihmiset) tuntevat olonsa häiriintyneeksi tai jotain mun seurassa... Suuttuvat kun jotain selittää ja perustelee mm. Se saattaa johtua mun poikkeavasta luuston rakenteesta.
Lapsia en saa, elämille olen allerginen, en omista vammaisystäviä, joskin kyseessä on mielestäni vähän suhteellinen käsite; kehitysvammaisuus on eri asia, puhutaan sikiön kehityksellistä vaivasta tai ongelmasta. Vanhusten mielestä olen yleensä epäkohtelias, joskus jopa räävitön; varmaan dementiaa tai alzheimeria eli normaalia.
et sairaus laskee elämänlaatua? Etkö ymmärrä, et kun elämänlaatu on tarpeeksi alhainen, ihmínen väistämättömästi kuolee? Miksi pitäisi sopeutua omaan kuolemaansa diagnostiikan takia? Ei voi käsittää mun pieni pää! Miksi pitäisi käsittää?!
aivoleikkausta tai aivojen poikkileikkausta ja mieti sitten onko papereilla väliä. Entä kun niitä tonkii, aivoja nimittäin? Se voi olla vahingollista, kun sen esim. huomaa itse. Viittaan tällä tunne-elämän läpikäymiseen, joka voi vaikuttaa esim. paineensietokykyyn ja siten muihinkin kokemuksiin. Ajatellaanpa lisäksi tilannetta, jossa koko sun perhettä ja heidän ongelmiaan tulkittaisiin samalla. Mahdollisesti tämä vaikuttaa perheesi elämään, ansioihin yms. Miten itse siitä hyödyt? Tiedätkö, että jonkun mielestä voi olla oikeutettua, et itse kärsit siitä, koska muutkin kärsivät? Tääkin on eräänlaista jeesustelua. Kyse on mielipiteestä ja keskustelusta.
No, voi. Vaikea auttaa jos et itse näe ketään avun tarvitsijaa ympärilläsi. Minulla tuntuu sellaisia kyllä olevan nykyään joka puolella.
Ainakin sinä osaat ilmaista itseäsi selkeästi kirjallisesti. Kirjoita runoja, kirjoita kirja?
Itse aloitin kirjan kirjottamisen ja sitä tuli 70 sivua. Nyt en ole siihen kajonnut, kun käyn töissä. Silloin oli työttömyys jakso ja tunsin äärettömän voimakasta alemmuuden tunnetta ja itsesyytöksiä työttömyydestä. Tunsin itseni niin huonoksi, kun tuntui että kukaan ei tarvitse minua muuten kuin ilmaiseksi tekemään taloudellisesti tuottavaa työtä. Se ilmainen pakkotyö ahdisti minua kovasti. Tunsin koko ajan itseäni käytettävän hyväksi, koska tiesin työnantajan saavan minusta taloudellista hyötyä.
Mielenterveys toimistossakin kävin, mutta hoitaja oli erimieltä kanssani työvoimatoimiston pakkotöistä ja hän ei halunnut tavata minua eikä auttaa minua ahdistuksessani. Kirjottaminen auttoi minua silloin siinä toivottomuudessa. Itkin, ryyppäsin ja kirjoitin sitten taas ryyppäsin, itkin ja kirjoitin ja sitten yksi päivä ahdistus, tuo paha olo oli mennyt pois. Tota kesti noin vuosi.
Ja olin tehnyt päätöksen, että en koskaan enää anna käyttää kenenkään itseäni taloudellisesti hyväkseen. Nyt siitä on jo neljä vuotta. Käyn oikeissa töissä sijaisena ja saan oikeaa palkkaa. Teen sellaista työtä, että työni tuottavuutta ei voida mitata rahassa. Olin oivaltanut että en pysty olemaan toiselle taloudellisesti hyödyksi. Ja kun sen olin oivaltanut tuli äärettömän helpottunut olo ja osasin sitten hakeutua sellaiseen työhön mistä oikesti pidän.
Yritä nyt itsekin miettiä sitä sisältöä siihen sun elämään. Entäs kasvien hoito, sekin antaa esim. minulle iloa ja toivoa? Käsityöt ja askartelu ovat minulle aina antaneet jotain ja nyt teen sellaista työssänikin. Pidätkö sinä käsitöistä?
1.Shokki.
2.Kieltäminen.
3.Hyväksyminen.
on mm. se, et tullaan ihan suoraan itkien sanoon, et VOI V'''' mitä sullekin on tehty ja tässä ei ollut kysymys mistään tavanomaisesta ikäitovereiden nahistelun kauhistelemisesta. Et hyviä sopeuttamisaikoja ja hyväksymisiä vain sinnepäin. Kun kukaan muukaan ei hyväksy.
Salailu on kaikkein pahinta ja ylimielisyys ja niiden aiheuttamat virheet viranomaisten toiminnassa. Esim. ettei saa papereita ulos esim. soskusta tai terveyskeskus vaatii matkustamista toiselle paikkakunnalle, et saa saman alueen paperit. Tää herättääkin kauheesti yhteistyöhaluja
tulee hallinnollisen yksikön kautta.
et pyritään toimimaan mun parhaaksi, mut kuitenkin.