Minulla on pieni yksinäisyysongelma..
Kun en ole samalla aaltopituudella KENENKÄÄN kanssa. Seurassa ollessani tunnen oloni vielä yksinäisemmäksi kuin oikeasti fyysistesti yksin ollessani ikinä.
Osaan olla yksin ja nautin siitä, kun silloin saan olla oma itseni ilman mitään paineita. Mietin asioita ja olen kasvanut henkisesti paljon juuri yksin ollessani. Osaan ottaa vastuun tekemisistäni ihan universaalistikin (ainakin omasta mielestäni), enkä vain lain edessä ja maallisen rangaistuksen pelossa.
Mutta kaipaan usein kipeästi saman henkistä seuraa. Olisi niin helpompi olla kaksin tai kolmin kuin yksin kun joutuu esim. sosiaalisen paineen alle. Jotenkin se oikeuttaisi omaa olemista kun tietää, että on toinenkin samanlainen, joten ei voi olla ihan väärä.
En luovu omasta kummallisesta itsestäni sen takia, että haluan vain seuraa. En siis mukaile ja sopeudu, että minusta pidettäisiin. Olen huomannut, että sen lopputulos on vielä kamalampi ja luonnottomampi kuin yksinäisyys. Todellakin, olen kokenut sen. Silti yksinäisyys joskus tuntuu todella ikävältä..
Tuntuu, etten kauheasti pysty edistymään ilman henkistä yhteyttä. Mutta on niin ikävää kerta toisensa jälkeen pettyä ja huomata, ettei kukaan ole samankaltainen kuin minä.
Luulen että olen vähän masentunut, mutta osaan ottaa masennuksen sillä tavalla hyvin, etten vihaa tätä "tunne"tilaa, vaan osaan suhtautua siihen mielestäni oikein. Tiedän, että paremminkin voisi periaatteessa olla, mutta nyt tällä hetkellä kaikki on niinkuin asiaan kuuluu.
Kun en ole samalla aaltopituudella KENENKÄÄN kanssa. Seurassa ollessani tunnen oloni vielä yksinäisemmäksi kuin oikeasti fyysistesti yksin ollessani ikinä.
Osaan olla yksin ja nautin siitä, kun silloin saan olla oma itseni ilman mitään paineita. Mietin asioita ja olen kasvanut henkisesti paljon juuri yksin ollessani. Osaan ottaa vastuun tekemisistäni ihan universaalistikin (ainakin omasta mielestäni), enkä vain lain edessä ja maallisen rangaistuksen pelossa.
Mutta kaipaan usein kipeästi saman henkistä seuraa. Olisi niin helpompi olla kaksin tai kolmin kuin yksin kun joutuu esim. sosiaalisen paineen alle. Jotenkin se oikeuttaisi omaa olemista kun tietää, että on toinenkin samanlainen, joten ei voi olla ihan väärä.
En luovu omasta kummallisesta itsestäni sen takia, että haluan vain seuraa. En siis mukaile ja sopeudu, että minusta pidettäisiin. Olen huomannut, että sen lopputulos on vielä kamalampi ja luonnottomampi kuin yksinäisyys. Todellakin, olen kokenut sen. Silti yksinäisyys joskus tuntuu todella ikävältä..
Tuntuu, etten kauheasti pysty edistymään ilman henkistä yhteyttä. Mutta on niin ikävää kerta toisensa jälkeen pettyä ja huomata, ettei kukaan ole samankaltainen kuin minä.
Luulen että olen vähän masentunut, mutta osaan ottaa masennuksen sillä tavalla hyvin, etten vihaa tätä "tunne"tilaa, vaan osaan suhtautua siihen mielestäni oikein. Tiedän, että paremminkin voisi periaatteessa olla, mutta nyt tällä hetkellä kaikki on niinkuin asiaan kuuluu.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Millainen ihminen sitten olisi sun makuun? Mitä sä kaipaat?
Sellainen kehityshaluinen, joka tietää ettei "ole vielä perillä".
Hankala selittää..
Sellaien joka ottaa kaikista, ja nimenomaan kaikista tekemisistään vastuun. Sellaien joka... tuota noin.. haluaa kasvaa niinkuin totuuden nimissä. Ei haittaa jos kasvaa eri suuntaan kuin minä, mutta että kuitenkin "elämä kiinnostaa", ehkä vähän tieteellisessä mielessä..
En kaipaa takertumista tai "yhdessä oloa" enkä mitään sielujen sympatiaa tai takertumista vaan ihan sekin auttaisi jos tietäisi, että on olemassa joku jonka kanssa voin keskustella silloin kun tarvii ja joka kohtaa minut aidosti, eikä pakosta hymyillen.
Sellainen jolla ei ole mitään taka-ajatuksia ja joka ei yritä vaikuttaa minuun vaan antaaminun olla ja on itsekin, mutta voisimme oppia toisiltamme. Ei sen takia koska yritetään opettaa toisiamme vaan sen takia että voidaan luottaa että molemmat ollaan "samalla asialla" elämän suhteen ja voidaan sen takia luottaa siihen että tisen kanssa on turvallista olla siinä mielessä että saa olla oma itsensä ja vapaa.
tuo itsensä etsiminen ja ulkopuolisuus muiden silmissä tuntuu todella tutulta ajatkselta omalla kohdallakin. Aina olen kokenut olevani se outolintu muiden ns. normaalien joukossa. Mikään seurapiirilintunen en myöskään ole ollut, vaikka salaisissa toiveissa olenkin aina toivonut suurta ystävä/kaveri porukkaa.
Viimeinen vuosi on omalla kohdallani ollut todellista henkistä kasvua oikein urakalla. Hoidatin lapsuudesta saakka jatkuneita sairauksiani luontiahoidoilla ja se aiheutti sen, että olen ollut lähes vuoden eristyksissä kaikista tutuistani ja opiskelijariennoista. Siis yksin...
Vasta nyt, kun olen terveytynyt taas normaaliin kuntoon on tuo ystävien puute alkanut vaivaamaan minua.
Tuntuu pahalta kun ei ole ketään jonka kanssa jakaa juttuja tai tehdä mitään. Tai siis puute on nimenomaa kaverista, sillä seurustelukumppani minulla on ollut jo vuosia... Mutta eihän yksi ihminen riitä. en halua ripustautua hänee niinkuin aikoinaan tein. Ja se sai oloni entistä yksinäisemmäksi, sillä tietysti hänellä on omakin elämä ja ystäviä.
Huoh, kuinka kateellinen olenkaan niille ihmisille jotka vaan hankkivat/löytävät uusi ystäviä jatkuvasti. miksen minä osaa tehdä niin???
Tuolla päivällä erityinen merkitys minulle.Olen aika omituinen yksilö,yksinäinen,ehkä siksi,kun en jaksa enää mielistellä,jos en kelpaa,omana omituisena itsenäni,niin olkoon,olen sitten yksin.
Kukin tiensä valitsee.. mutta kuitenkin, etkö joskus kaipaa yksinäisyyteesi ihmistä,seuraa,ajatusten vaihtoa. Sanalasku kyllä sanoo; parempi yksin,kuin huonon kaverin seurassa tms. Ajattele jos sairastut, tai kun tulet vanhaksi... eikö kuitenkin olisi mukava jos olisi edes yksi ystävä maailmassa,joka välittää...Eikä kukaan voi olla toisen kanssa ´´samankaltainen´´ Me kaikki olemme yksilöitä,...onneksi!
elämä on järjestetty niin, että koskaan et täsmälleen kaltaistasi löydä. Tarkoitus ei ole sanoa, että kannattaa tyytyä huonoon tai keskinkertaiseen kaveriin. Älä tyydy, vaan etsi hyvää. Sillä vain etsivä löytää.
Sitä paitsi, harvoinpa ystävyyssuhteet syntyvät itsestään. Pelkkä toisen ihmisen kiinnostavuuskaan ei riitä - kaikista eniten tarvitaan aikaa ja halua.
Voi olla, että suurimmasta osasta ihmisiä, joita uskaltaudut lähestymään, ei koskaan tule ystäviäsi, mutta sen lupaan, että jok´ikinen kerta kun olet uskaltaut puhua ventovieraan ihmisen kanssa, tekee lähestymisen helpommaksi.
Onnea matkaan, ja olkoon ystäväsi siellä jossain!
Never say never. ;)
Tuo kuulosti niin tutulta. Olisi voinut olla melkein minun kirjoittamani... Olen samoin "odottanut" ja "etsinyt", että löytäisin joskus itseni kanssa samanhenkisen ihmisen, ystävän.
Minulla on ollut todella hyviäkin ystäviä, ja monessa mielessä he ovat olleet samalla aaltopituudella kanssani. Silti koen, että olen aina ollut jotenkin erilainen. Enkä tarkoita nyt sitä normaalia erilaisuutta, koska tietysti me kaikki olemme erilaisia.
Nyt uudelle paikkakunnalle muuttaneena elämä vaikuttaa yhtäkkiä erittäin tyhjältä. Pieni masennus johtunee juuri ystävien puutteesta.
Laita mulle sähköpostia jos haluat jutella. Niin, ja ei tarvii pelätä että rupean susta tai kenestäkään muustakaan väkisin vääntämään itselleni mitään sielunsiskoa tai -veljeä. Olis vaan mukava vaihtaa ajatuksia vaikka ihan vaan silloin tällöin ja vaikka ikuisesti anonyyminä jos huvittaa. Ja sähköpostia on jotenkin helpompi ainakin mun käyttää kun tätä näin.
mutta mä oon tiedonjanostani huolimatta hieman blondi, enkä mä hoksinut sun meiliossaa... :) Jos mä saisin sen niin voisin kirjoittaa kyllä.
Heh... Minä se blondi olin. Eli mermera @luukku.com
Tai kirjoita sittenkin [email protected]