alkukesästä hoitojakson päätyttyessä diagnosoitiin keskivaikea masennus ja epävakaa persoonallisuushäiriö. 150 mg efexoria menee joka päivä. on mennyt jo yli 1½ vuotta...
mä kaipaan rinnalleni ihmistä, johon saisin rakastua ja joka rakastaisi minua. ahdistun kovasti, kun koen itseni parisuhteeseen. nähdessäni parin pitävän käsiä kädessä, niin ahdistun siinä sen tytön puolesta...
olen nainen, mutta en tunne oloani naiseksi, mutta en myöskään mieheksi. välillä maskuliinisuus ottaa minusta vallan, kun ajattelen piristää hyvää ystävää (naista) vaikkapa pienellä lahjalla. siinä tilanteessa tunnen itseni lähes mieheksi.
kun näen äidin ja lapsen, koen valtavaa onnea ja iloa äidin puolesta. varsinkin, jos lapsikin näyttää onnelliselta. haluaisin lapsen, mutta parisuhde ahdistaa. mielestäni lapsella kuuluisi olla isä ja äiti, en siis halua etsiä miestä, joka antaisi minulle lapsen ja eläisin yh:na.
vissiinkin olen liikaa nähnyt romanttisia komedioita ja unelmoinut siitä, kuinka ihana parisuhde voisikaan olla. vihaan tappelemista yli kaiken! mutta mikään parisuhde ei ole aito, jollei joskus tapella? vai?
elämäni olen täyttänyt lemmikeillä, joita rakastan hyvin paljon. ovat kai rakkauden korvike jotenkin. joskus tuntuu, että en kertakaikkiaan kestä elää näinkään. minä yksin lemmikeiden ja ystävien kanssa... tahtoisin oman oikean perheen, ihmisen johon luottaa, joka luottaisi minuun.
tammikuussa tulee vuosi siitä, kun yritin jättää tämän kaiken oman käden kautta... mikä tässä pimeessä kaudessa on niin ihanaa, että mieleni vie minut synkille vesille ja imee itseensä ajatuksia, joita halveksin silloin, kun elämä on ihanaa...
pääseekö tästä suosta koskaan pois? jos, niin miten? odotanko rauhassa sitä puoliskoani saapuvaksi jokin kaunis päivä, vai lähdenkö vain pois?
mä kaipaan rinnalleni ihmistä, johon saisin rakastua ja joka rakastaisi minua. ahdistun kovasti, kun koen itseni parisuhteeseen. nähdessäni parin pitävän käsiä kädessä, niin ahdistun siinä sen tytön puolesta...
olen nainen, mutta en tunne oloani naiseksi, mutta en myöskään mieheksi. välillä maskuliinisuus ottaa minusta vallan, kun ajattelen piristää hyvää ystävää (naista) vaikkapa pienellä lahjalla. siinä tilanteessa tunnen itseni lähes mieheksi.
kun näen äidin ja lapsen, koen valtavaa onnea ja iloa äidin puolesta. varsinkin, jos lapsikin näyttää onnelliselta. haluaisin lapsen, mutta parisuhde ahdistaa. mielestäni lapsella kuuluisi olla isä ja äiti, en siis halua etsiä miestä, joka antaisi minulle lapsen ja eläisin yh:na.
vissiinkin olen liikaa nähnyt romanttisia komedioita ja unelmoinut siitä, kuinka ihana parisuhde voisikaan olla. vihaan tappelemista yli kaiken! mutta mikään parisuhde ei ole aito, jollei joskus tapella? vai?
elämäni olen täyttänyt lemmikeillä, joita rakastan hyvin paljon. ovat kai rakkauden korvike jotenkin. joskus tuntuu, että en kertakaikkiaan kestä elää näinkään. minä yksin lemmikeiden ja ystävien kanssa... tahtoisin oman oikean perheen, ihmisen johon luottaa, joka luottaisi minuun.
tammikuussa tulee vuosi siitä, kun yritin jättää tämän kaiken oman käden kautta... mikä tässä pimeessä kaudessa on niin ihanaa, että mieleni vie minut synkille vesille ja imee itseensä ajatuksia, joita halveksin silloin, kun elämä on ihanaa...
pääseekö tästä suosta koskaan pois? jos, niin miten? odotanko rauhassa sitä puoliskoani saapuvaksi jokin kaunis päivä, vai lähdenkö vain pois?
Vastaukset 2
Vanhimmat
samaa minä olen ajatellut. Miettinyt, että voisin yhtä hyvin poistua maailmasta, koska ei ole perhettä. Täällä minä kuitenkin vielä olen vaikka 10 vuotta olen ollut poislähdössä.
Odotan edelleen jotain ihmettä tapahtuvaksi.
mulle voi kirjottaa jos haluutte kellä tämä on, mullakin on enkä ole löytänyt samoin kokevia, oma puoliso mulla on mutta ei vertaisiani jakamaan kokemuksia millä selvitä arjesta [email protected]