Kun luokitellaan persoonallisuushäiriöitä ja persoonallisuuksia. Niin onko näin, et persoonallisuus on se mikä on omimpana ja häiriö tulee esiin esimerkiksi epävakaassa tai liian vaikeassa tai vaativassa ympäristössä. Pitääkö häiriön olla toistuvaa ollakseen diagnoosikelpoinen?
Esim. Joskus ympäristöllä voi olla hyvinkin negatiivinen tai ei ehkä negatiivinen, mutta vahvasti itseään ulostuova ja arvosteleva suhtautuminen muihin ihmisiin. Joidenkin mielestä tämä on huomionhakuinenpersoonallisuus. Toisten mielestä huomionhakuinen taas on huomiota esim. pahoinpitelyn avulla tavoitteleva. Sitä en ymmärrä miksi joku hakee negatiivista huomiota. Mä en itse ymmärrä, miten joku voi aidosti ajatella olevansa jonkun mielestä hauska alistavalla käyttäytymisellä, jatkuvasti.
Positiivisellakin käyttäytymisellä voi hakea huomiota esim. yltiöpositiivisesti suorittaa annettuja tehtäviä. Käyttää omaa tunne-elämäänsä ja/tai arvomaailmaansa hyväkseen tuodakseen itseään esille, toistuvasti. Tää ei oo mun mielestä niin hirveän paha, joskus voi olla vain hieman raskas. Senkin kyllä kestää, eikä sitä tarvitse huomioida.
Toinen on vaateiden esittäminen toiselle oman tilanteensa ja maailmankuvansa ja siten arvomaailman perusteella. Sekin on raskasta, mutta sen ymmärtää kuitenkin. Koska jokaisella on oikeus omaan itseensä ja sen säilyttämiseen näin tärkeässä asiassa.
On tavallaan oikeus olla oma itsensä, jos kyseessä on sellainen asia, jossa se hyödyttää esim. jos ajattelee hyötyvänsä vanhempiensa pitämisestä sairaina ja haluaa keskusteluapua siihen, hän saa heitä sairaina pitää. By the way Keskustelu kuitenkin lähtee aina oman itsen erosta vanhempiinsa ja hyväksymisestä, et ei se kauheen pitkälle johda. Aina on niitä mielipideryhmiä; kotona, työpaikalla jne. Aina voi myös miettiä sitä, millaisen mielipideryhmän esim. työpaikalla aiheuttaa. Millainen on ilmapiiri, sen näkee muista.
Esim. Joskus ympäristöllä voi olla hyvinkin negatiivinen tai ei ehkä negatiivinen, mutta vahvasti itseään ulostuova ja arvosteleva suhtautuminen muihin ihmisiin. Joidenkin mielestä tämä on huomionhakuinenpersoonallisuus. Toisten mielestä huomionhakuinen taas on huomiota esim. pahoinpitelyn avulla tavoitteleva. Sitä en ymmärrä miksi joku hakee negatiivista huomiota. Mä en itse ymmärrä, miten joku voi aidosti ajatella olevansa jonkun mielestä hauska alistavalla käyttäytymisellä, jatkuvasti.
Positiivisellakin käyttäytymisellä voi hakea huomiota esim. yltiöpositiivisesti suorittaa annettuja tehtäviä. Käyttää omaa tunne-elämäänsä ja/tai arvomaailmaansa hyväkseen tuodakseen itseään esille, toistuvasti. Tää ei oo mun mielestä niin hirveän paha, joskus voi olla vain hieman raskas. Senkin kyllä kestää, eikä sitä tarvitse huomioida.
Toinen on vaateiden esittäminen toiselle oman tilanteensa ja maailmankuvansa ja siten arvomaailman perusteella. Sekin on raskasta, mutta sen ymmärtää kuitenkin. Koska jokaisella on oikeus omaan itseensä ja sen säilyttämiseen näin tärkeässä asiassa.
On tavallaan oikeus olla oma itsensä, jos kyseessä on sellainen asia, jossa se hyödyttää esim. jos ajattelee hyötyvänsä vanhempiensa pitämisestä sairaina ja haluaa keskusteluapua siihen, hän saa heitä sairaina pitää. By the way Keskustelu kuitenkin lähtee aina oman itsen erosta vanhempiinsa ja hyväksymisestä, et ei se kauheen pitkälle johda. Aina on niitä mielipideryhmiä; kotona, työpaikalla jne. Aina voi myös miettiä sitä, millaisen mielipideryhmän esim. työpaikalla aiheuttaa. Millainen on ilmapiiri, sen näkee muista.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Persoonallisuuden kehittymiselle on valtava. Mä olen esimerkiksi SUURPERHEESTÄ, joka käsittääkseni korostaa muiden ihmisten hyväksymistä heidän omine erilaisine piirteineen. Ei siis kauheesti hetkauta loppupeleissä muiden erityispiirteet. Sitäpaitsi ne on ihan mukavia ja niiden kanssa toimiminen tuo rikkautta elämään. Se ei yksinkertaisesti ole järkevää, vaan raskasta sekä itselle, että kohteelle. Lapsena oli esim. kivaa, et pystyi olemaan yhden vuoden jonkun seurassa, jolla oli omia harrastuksia ja sitten toisen jonka kanssa taas tehtiin eri asioita, esim. yhden kanssa harrastettiin yhdessä tavoitteellisesti, toisen kanssa hengailtiin, jonkun kanssa puitiin pahaa maailmaa ja yhden kanssa keskusteltiin.
Nimimerkkiini viitaten 12-vuotiasta on siis tuettava oman persoonallisuutensa kanssa ei vielä hoidettava sairaana. Muuten myös myöhemmn iän tuoma tarve ja hoidon teho voi häiriintyä.
mut aika kivaa. Ja kaikki ei pysty hyväksyyn. Jotkut haluaa ns. omistaa tyttökaverinsa, olla bestiksiä. Oikeilla bestiksillä tätä tarvetta ei ole, koska toinen on olemassa aina omassa mielessä ja sydänmessä. On sopeutunut ja sitoutunut siihen toisen persoonallisuuteen jotenkin aivan ihmeellisesti ja eritavoin, kuin muihin kohtaamiinsa ihmisiin. Kanssakäyminen näiden kohtaamisten kanssa ei ole mitenkään toisarvoista.
vetää johtopäätöksen, et yhden kanssa tehdää vain yhtä asiaa. En kiellä ettei vaihtoehto olisi hyvä, koska voi iskee ajanpuute, kun kaikkee ja kaikkia tapaamiansa ihmisiä huomioi ihan joka tasolla.
Jos tekee kaikkee yhden ihmisen kanssa niin sitäkin kutsutaan hengailuksi. Hengailua on myös se, et käydään jossain yhdessä. Mustasukkaiset persoonallisuudet ei ehkä ymmärrä mitä on hengailu.
Riitely ja kiukuttelu ja sellainen kätistä ja kitiseminen ei ole mun mielestä kauhean tavallista. Niitä ei näe, eikä esiinny. Mä saatan välillä kätistä. Se tulee ehkä esiin, kun ole väsynyt tai fyysisesti rasittunut. On muuten aika kiva tiedostaa näitä
tossa kirjoituksessa. Kumi käynyt liian tiuhaan...?
toiseen ihmiseen. Sitä sitoutuu silleen huomaamattaan monella tavalla, monella tasolla. Viha ja inhokin ovat sitoutumista. Ja vaikka on sitoutunut, se ei tarkoita vainoamista.
Viha ja inho ei mun mielestä ole kauheen terveitä eikä ainakaan mitään hyveitä. Ehkä ilmiöitä kohtaan, ääritapauksissa.
näkee aika pitkälti ihmisestä, heti ensi tapaamiselta. Se voi luoda varautuneisuutta ihmissuhteeseen, jos sitä ei ymmärrä.
Mä en tule esimerkiksi toimeen sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole oma-aloitteisia tai tee aloitteita keskustelussa. Se alkaa häiritä mua. Mä saan kuvitella omassa päässäni joka asian, mitä hän ajattelee, mitä haluaa tehdä jne. Jotkut ihmiset on oikeesti tosi aloitekyvyttömiä ja aina ei voi tietää, mistä on kysymys ja vaikka tietääkin niin sille ei aina voi mitään. Joskus tosi tylsää olla väärässä seurassa. Väärä seura voi kyllä olla joskus antoisaakin eli mielenkiintoinen kokemus.
Nim. Hemmoteltu kakara, koska osaan olla ja ansaitsen sen
voi tappaa, ihan samoin kuin muukin aistiärsykkeiden puute. Samoin fyysinen tai psyykkinen väkivalta. Kukaan ei koskaan halua ajatella tätä, niin et miks mun sitten pitäisi?
kokemusta siis varmaan on, koska niin tuttuja asioita. Onko työpiirissä vai läheisissä voisi vaihtaa kokemuksia koska tuntuu niin tutulta. Onko kokemusta ihmisestä joka vain hyödäyntää toisia ei tarvitse panostaa omaan elämäänsä kun voi elää toisten kautta , elää luuserina, mutta luullen olevansa aivan jotain muuta
on eri asia, kuin tarve vuorovaikutukseen. Tämä ei ole toisten kautta elämistä. Ihminen tarvitsee ympärilleen puhetta, eleitä, ilmeitä ja muita ihmisiä heidän tarpeineen, jopa sairauksineen ja elämineen. Heidän kokemustaan. Kaikki eivät ajattele näin.
Kaikki eivät tarvitse tai he eivät ilmeisesti ole vielä huomanneet tätä tarvetta. Ovat keksineet jonkun ihme tavan suoriutua elämästä erakkona. Kuitenkin jos on väärässä ympäristössä, niin siellä voi alkaa ihmiset kuoleen.
Esim. kehitysvammaiset eivät unelmoi. He eivät saa tehdä sitä. Heille ei luoda unelmaa siitä, kuinka he pääsevät ulos omasta kehostaan.
Heidän aivonsa eivät saa pienintäkään aistiärsykettä muutokseen, jota he voisivat tuoda ulospäin. Usein heillä on sydänvika. He eivät kestä poikkeavuuksia ympäristössään ja rytmissään. Tuollainen edellä kuvaamani ihminen on riippuvainen siitä, että häntä ymmärretään. Muiden ihmisten hoivasta ja tuesta. Koko maailma on aina pyörinyt heidän ja heidän tarpeidensa ympärillä ja usein he sitä itse haluavat, tietämättäänkin.
Jotkut ihmiset, joilla on ehkä suppea sanavarasto taas eivät osaa tuoda itseään julki ja heidän on vaikea ymmärtää tai ehkä ymmärtää asioita, vaan reagoida niihin. Joillakin taas on sellainen ihmiskäsitys, et toiselle voi tehdä ihan mitä vaan, koska itse on siten parempi tai säilyy hengissä.
Jotkut taas sitten yksinkertaisesti eivät löydä mitään iloa elämästä. Se ei ole yksinkertaisesti sallittua tai vaikuttaa typerältä. So... Tällaiset ihmiset ovat kauhean sulkeutuneen oloisa ja heidän seurassaan vaivaantuu. Heillä ei ole kauheesti ilmeitä tai eleitä. Heidän kokemusmaailmansa jää pieneksi. Tällaiset ihmiset yleensä hylätään.
En lähde tämän jälkeen luokittelemaan luonnehäiriöistä. On ikävää, kun ainut asia elämässä tai vuorovaikutuksessa on vikojen etsiminen. Mut toisaalta jos ne viat löytää ja huomioi niin niistä ei tarvitse kauheesti vaivaantua. Voi vaan olla ja ne ei sit vie voimavaroja.
Mun yksi ystävä seurusteli mielenterveysasiakkaan kanssa. Heille tuli ero tai oli jo tulossa muutenkin. ON/OFF-suhde. Tää mies joutui muuttamaan johonkin korpeen, jossa hänellä ei ollut muita läheisiä kuin sulkeutuneet vanhempansa. Tosi traagista! Nykyaikana...
Häntä ei ehkä enää koskaan voida sijoittaa mihinkään muualle. Häntä ei ehkä saada sellaiseen kuntoon. Hän voi sairastua vielä vakavammin ja kuolla! Siitä oli jo viime tapaamisella viitteitä. Tuntuu kauheen järkyttävältä, et mun ystävä kuolee eristyksessä, vaikka onkin mun hyvän ystävän exä.
juttu, mut haluttiin hoitoon jo ajat sitten. Se ei vain hyödytä mua mitenkään. Kun elämän tavoite on enää eläminen ja hengissä selviytyminen, niin käy aina näin. Sairaus on huono isäntä sekä renki.
Mun maailma saa ikäänkuin pyöriä mun ympärillä, mutta muiden ihmisten maailmat eivät saa alkaa pyörimään mun maailmassa mua ja mun inhimillisiä perusoikeuksia rajoittaen ja siten mahdollisesti mun terveyttä vaarantaen. Jokainen on vastuussa itsestään ja omista päätöksistään sekä valinnoistaan.