Hei,
olen 3-kymppinen, 5 kk vanhan prinsessan äiti. Meitä on kohdannut mummo-ongelma esikoislapsen kohdalla. Äitini käyttäytyminen isoäidin roolissa ärsyttää välillä melkoisesti. Korostettakoon, että äitini on valtavan kiintynyt lapseen, suorastaan hullaantunut uudesta roolistaan. Hän hoitaa mielellään lasta, ostelee tälle kaikkea ja laittaa rahaa lapsen tilille, mistä olen todella kiitollinen. Mutta jossain kohtaa tuo omistushalu ja oman äitiyteni mitätöinti ja syyllistäminen menee yli....
Varsinaiseksi ongelmaksi on muodostunut pitkä välimatka, 300 km. Äitini odottaa, että puhumme puhelimessa joka päivä. Jos en soita hänelle, hän soittaa hyvin närkästyneenä. Välillä kieltämättä ärsyttää nuo "ei tässä mitään, kunhan vaan soittelin, päivä kerrallaan" -löpinäpuhelut. Joka kerta hän muistaa voivotella sitä, kun asumme niin kaukana - ja tekee sen syyllistävään sävyyn (esim. "nyt vauva ei edes opi tuntemaan meitä, kun näkee niin harvoin"). Jos lapsi itkee: "voi kun olisitte lähempänä niin mummo tulisi ottamaan syliin - eikö se äiti hoida lastaan, kun itkettää....". Tai sitten vaan pirullisesti tyyliin "just keitin iltakahvit ja leivoin piirakkaa, tulkaahan kahville - hehheh". Sen jälkeen, kun tuon kuulee about joka kerta, se ei enää jaksa naurattaa. Hän on selvästi todella katkera toiselle isoäidille, joka asuu tässä 20 km päässä. (No, tuon isoäidin suhtautuminen oli alussa todella törkeää, mutta nyt hän suorastaan palvoo lasta. Pienestä välimatkasta huolimatta emme näe kuin kerran viikossa, parissa. Vähän toisentyyppisiä ongelmia hänen kanssaan, niistä ehkä myöhemmin...)
Olen yrittänyt sanoa äidilleni, että voisihan välimatka olla paljon pidempikin, ja kuinka monen lapsenlapset asuvat jopa ulkomailla ja näkevät isovanhempiaan vain pari kertaa vuodessa. Ja olen pyytänyt heitä tulemaan meille, samoin mieheni, mutta ei! Vanhempani ovat käyneet täällä vain pari kertaa vauvan syntymän jälkeen: sairaalassa ja ristiäisissä. Syntymän jälkeen heillä ei ollut tarkoitusta tulla käymään, mutta kun lapsi joutui olemaan pitemmän aikaa sairaalassa, tulivat he lopulta katsomaan. Syitä on kuulemma, että isä ei jaksa ajaa (65-v., perusterve, uusi auto....), kissa ei voi olla yhtä yötä kotona yksin jne. Olen ehdottanut, että tulisivat vaikka junalla tai lentokoneella - vastaus on, että ei varmasti tulla (hullu ehdotuskin!).
Me pyrimme käymään siellä kerran kuukaudessa ja olemme pari yötä kerrallaan, mikä on mielestäni aika hyvin. Viime kerralla he sanoivat, että "me otetaan vauva sitten ensi kesänä tänne meidän luo". Mä sit sanoin, että voihan sitä muutamaa yötä harkita. He suorastaan loukkaantuivat, ja sanoivat, että "kyllähän nyt useammaksi viikoksi, oltiinhan sitä ennenkin isovanhemmilla koko kesä". Siis haloo, millainen äiti jättäisi pienen vauvan moneksi viikoksi edes isovanhemmille hoitoon?! Muutenkin, tuntuu että äitini hakee minusta jatkuvasti vikaa ja pitää minua huonona äitinä, vaikka tiedän olevani todella hyvä äiti, eikä lapseltani puutu mitään - kaikista vähiten rakkautta. Itse olen adoptoitu, joten ajatteleekohan hän, että kun minut synnyttänyt "äitini" ei pystynyt minusta huolehtimaan, olen minäkin samanlainen omaa lastani kohtaan. (Tosin en tiedä, miksi hän luopui minusta - varmaan nuoren iän vuoksi.) Tuon henkilökohtaisen lapsettomuuden vuoksikin luulisi heidän osaavan arvostaa myös sitä, että ylipäänsä ovat tulleet isovanhemmiksi! Ei se ole ollut kirkossa kuulutettu, että meille joskus syntyisi lapsi, ja Luojalle kiitos niin on nyt käynyt. Lisäksi olen yrittänyt painottaa sitä, että vaikka he näkevät lasta harvoin, he saavat kuitenkin viettää monta päivää hänen kanssaan (toisin kuin täällä asuva isoäiti). Mutta ei. Äitini jankuttaa sitä, että emmekö voisi muuttaa lähemmäksi ja blaablaa. Emme. Miehelläni on täällä vakivirka, itselläni jatko-opinnot paikkakunnan yliopistossa, emmekä muutenkaan halua muuttaa, koska viihdymme täällä. Sitä paitsi en varmaan kestäisi sitäkään, että äitini ramppaisi meillä jatkuvasti - nythän sitä vaaraa ei todellakaan ole.
Tiedän jo nyt, että meillä tulee olemaan vielä suuria ristiriitoja mm. kasvatuksessa. Äitini on sitä tyyppiä, joka tekee niin kuin itse haluaa. Esimerkkinä tästä kerrottakoon, että hänellä oli hoidossa ystävättärensä pieni lapsi, jota vanhemmat opettivat eroon tutista. He olivat sanoneet äidilleni, että tuttia ei sitten saa antaa. No, omin silmin näin, kuinka äiti tyrkytti lapselle tuttia suuhun, vaikka hän ei sitä olisi edes tarvinnut. Hän ei kunnioittanut vanhempien päätöstä, mikä on mielestäni törkeää. Tiedän jo nyt, että viimeistään siellä lapsemme oppii syömään karkkia, hän saa kaiken, mitä vaan keksii pyytää....
Tuntuu, että en pysty nauttimaan täysin äitiydestäni tuon syyllistämisen vuoksi. Äitini mielestä ideaalitilanne olisi varmaan sellainen, että eroaisimme ja epätoivoisena muuttaisin lapsen kanssa takaisin synnyinpaikkakunnalleni, jolloin hän voisi suorastaan riistää äitiyden minulta. Minun, miehen tai lapsen onnellisuudesta viis! Ihan totta - välillä rivien välistä on luettavissa "me olisimme vauvalle niin paljon parempia kasvattajia" -ajatuksia, vaikka mitään järkiperäistä syytä siihen ei olekaan.
Miten voisin muuttaa äitini suhtautumista positiivisempaan suuntaan? Haluaisin sanoa hänelle, että "Minä olen lapsen äiti ja hänelle paras sellainen koko maailmassa. Sinun pitää kasvatuksessa kunnioittaa periaatteitamme. Arvostamme suuresti kaikkea sitä hyvää, mitä tuot lapsemme elämään. Mutta älä yritä ottaa paikkaani. Tue minua vanhemmuudessani, mutta älä syyllistä turhaan". Mutta kun järkipuhe ei taida tässä tapauksessa tehota....
olen 3-kymppinen, 5 kk vanhan prinsessan äiti. Meitä on kohdannut mummo-ongelma esikoislapsen kohdalla. Äitini käyttäytyminen isoäidin roolissa ärsyttää välillä melkoisesti. Korostettakoon, että äitini on valtavan kiintynyt lapseen, suorastaan hullaantunut uudesta roolistaan. Hän hoitaa mielellään lasta, ostelee tälle kaikkea ja laittaa rahaa lapsen tilille, mistä olen todella kiitollinen. Mutta jossain kohtaa tuo omistushalu ja oman äitiyteni mitätöinti ja syyllistäminen menee yli....
Varsinaiseksi ongelmaksi on muodostunut pitkä välimatka, 300 km. Äitini odottaa, että puhumme puhelimessa joka päivä. Jos en soita hänelle, hän soittaa hyvin närkästyneenä. Välillä kieltämättä ärsyttää nuo "ei tässä mitään, kunhan vaan soittelin, päivä kerrallaan" -löpinäpuhelut. Joka kerta hän muistaa voivotella sitä, kun asumme niin kaukana - ja tekee sen syyllistävään sävyyn (esim. "nyt vauva ei edes opi tuntemaan meitä, kun näkee niin harvoin"). Jos lapsi itkee: "voi kun olisitte lähempänä niin mummo tulisi ottamaan syliin - eikö se äiti hoida lastaan, kun itkettää....". Tai sitten vaan pirullisesti tyyliin "just keitin iltakahvit ja leivoin piirakkaa, tulkaahan kahville - hehheh". Sen jälkeen, kun tuon kuulee about joka kerta, se ei enää jaksa naurattaa. Hän on selvästi todella katkera toiselle isoäidille, joka asuu tässä 20 km päässä. (No, tuon isoäidin suhtautuminen oli alussa todella törkeää, mutta nyt hän suorastaan palvoo lasta. Pienestä välimatkasta huolimatta emme näe kuin kerran viikossa, parissa. Vähän toisentyyppisiä ongelmia hänen kanssaan, niistä ehkä myöhemmin...)
Olen yrittänyt sanoa äidilleni, että voisihan välimatka olla paljon pidempikin, ja kuinka monen lapsenlapset asuvat jopa ulkomailla ja näkevät isovanhempiaan vain pari kertaa vuodessa. Ja olen pyytänyt heitä tulemaan meille, samoin mieheni, mutta ei! Vanhempani ovat käyneet täällä vain pari kertaa vauvan syntymän jälkeen: sairaalassa ja ristiäisissä. Syntymän jälkeen heillä ei ollut tarkoitusta tulla käymään, mutta kun lapsi joutui olemaan pitemmän aikaa sairaalassa, tulivat he lopulta katsomaan. Syitä on kuulemma, että isä ei jaksa ajaa (65-v., perusterve, uusi auto....), kissa ei voi olla yhtä yötä kotona yksin jne. Olen ehdottanut, että tulisivat vaikka junalla tai lentokoneella - vastaus on, että ei varmasti tulla (hullu ehdotuskin!).
Me pyrimme käymään siellä kerran kuukaudessa ja olemme pari yötä kerrallaan, mikä on mielestäni aika hyvin. Viime kerralla he sanoivat, että "me otetaan vauva sitten ensi kesänä tänne meidän luo". Mä sit sanoin, että voihan sitä muutamaa yötä harkita. He suorastaan loukkaantuivat, ja sanoivat, että "kyllähän nyt useammaksi viikoksi, oltiinhan sitä ennenkin isovanhemmilla koko kesä". Siis haloo, millainen äiti jättäisi pienen vauvan moneksi viikoksi edes isovanhemmille hoitoon?! Muutenkin, tuntuu että äitini hakee minusta jatkuvasti vikaa ja pitää minua huonona äitinä, vaikka tiedän olevani todella hyvä äiti, eikä lapseltani puutu mitään - kaikista vähiten rakkautta. Itse olen adoptoitu, joten ajatteleekohan hän, että kun minut synnyttänyt "äitini" ei pystynyt minusta huolehtimaan, olen minäkin samanlainen omaa lastani kohtaan. (Tosin en tiedä, miksi hän luopui minusta - varmaan nuoren iän vuoksi.) Tuon henkilökohtaisen lapsettomuuden vuoksikin luulisi heidän osaavan arvostaa myös sitä, että ylipäänsä ovat tulleet isovanhemmiksi! Ei se ole ollut kirkossa kuulutettu, että meille joskus syntyisi lapsi, ja Luojalle kiitos niin on nyt käynyt. Lisäksi olen yrittänyt painottaa sitä, että vaikka he näkevät lasta harvoin, he saavat kuitenkin viettää monta päivää hänen kanssaan (toisin kuin täällä asuva isoäiti). Mutta ei. Äitini jankuttaa sitä, että emmekö voisi muuttaa lähemmäksi ja blaablaa. Emme. Miehelläni on täällä vakivirka, itselläni jatko-opinnot paikkakunnan yliopistossa, emmekä muutenkaan halua muuttaa, koska viihdymme täällä. Sitä paitsi en varmaan kestäisi sitäkään, että äitini ramppaisi meillä jatkuvasti - nythän sitä vaaraa ei todellakaan ole.
Tiedän jo nyt, että meillä tulee olemaan vielä suuria ristiriitoja mm. kasvatuksessa. Äitini on sitä tyyppiä, joka tekee niin kuin itse haluaa. Esimerkkinä tästä kerrottakoon, että hänellä oli hoidossa ystävättärensä pieni lapsi, jota vanhemmat opettivat eroon tutista. He olivat sanoneet äidilleni, että tuttia ei sitten saa antaa. No, omin silmin näin, kuinka äiti tyrkytti lapselle tuttia suuhun, vaikka hän ei sitä olisi edes tarvinnut. Hän ei kunnioittanut vanhempien päätöstä, mikä on mielestäni törkeää. Tiedän jo nyt, että viimeistään siellä lapsemme oppii syömään karkkia, hän saa kaiken, mitä vaan keksii pyytää....
Tuntuu, että en pysty nauttimaan täysin äitiydestäni tuon syyllistämisen vuoksi. Äitini mielestä ideaalitilanne olisi varmaan sellainen, että eroaisimme ja epätoivoisena muuttaisin lapsen kanssa takaisin synnyinpaikkakunnalleni, jolloin hän voisi suorastaan riistää äitiyden minulta. Minun, miehen tai lapsen onnellisuudesta viis! Ihan totta - välillä rivien välistä on luettavissa "me olisimme vauvalle niin paljon parempia kasvattajia" -ajatuksia, vaikka mitään järkiperäistä syytä siihen ei olekaan.
Miten voisin muuttaa äitini suhtautumista positiivisempaan suuntaan? Haluaisin sanoa hänelle, että "Minä olen lapsen äiti ja hänelle paras sellainen koko maailmassa. Sinun pitää kasvatuksessa kunnioittaa periaatteitamme. Arvostamme suuresti kaikkea sitä hyvää, mitä tuot lapsemme elämään. Mutta älä yritä ottaa paikkaani. Tue minua vanhemmuudessani, mutta älä syyllistä turhaan". Mutta kun järkipuhe ei taida tässä tapauksessa tehota....
Vastaukset 34
Vanhimmat
Vastaan vain lyhyesti esittämääsi visaiseen kysymykseen.
En haluaisi sen kummemmin nostaa ohimennen mainitsemaasi adoptiolapsen osaasi esille, mutta kertomasi perusteella näkisin, että kyse on nimenomaan siitä. Äitisi käyttäytyminen saattaa vaikuttaa syyllistämiseltä, mutta ymmärtääkseni äitisi ei kuitenkaan suoraan ole sanonut, että sinä olisit huono äiti. Sen sijaan olen havaitsevinani, että äitisi lapsettomuuden jälkeen kokee sinun biologisen lapsesi niin valloittavana asiana, ettei aina muista omaa rooliaan kuviossa.
Oma äitini (ihan biologinen) rakastui minun tyttäreeni. Visiitit alkoivat olla viikottaisia ja pitkäkestoisia. Kun kuukauden ikäisen vauvan kanssa koetin selvitä jatkuvista kyläilyistä, minun oli pakko sanoa ei. Äitini ymmärsi ottaa takapakkia, käsitti väsymykseni, ja näkee nyt lapsenlastaan sopivan usein.
Samaa toimintakuviota suosittelen sinullekin. Mitä vähemmän äitisi tekee lahjoituksia, sitä vähemmän hänellä voidaan katsoa olevan "omistusoikeutta" lapseen (akateemisena ihmisenä ymmärtänet kupletin juonen). Sinuna siis ilmaisisin kiitollisuuteni saaduista lahjoituksista, mutta toppuuttelisin hieman.
Mitä tulee lapsen tapaamisväleihin, käytte minun näkökulmastani katsoen ällistyttävän usein noinkin kaukana - varsinkin, kun ottaa huomioon, että viivytte öitä. Mielestäni voisit antaa äidillesi uhkavaatimuksen - selvittää, mitä kaikkea typerää hän on puhelimessa sanonut, miltä se sinusta tuntuu, ja mikäli hän ei pysty käyttäytymistään hillitsemään, kertoa ettet halua tulla käymään. Pelko siitä, että he tulevat näkemään lasta vieläkin harvemmin, saattaisi muuttaa käyttäytymismallia. Samalla voit myös tehdä selväksi, ettette aio muuttaa heidän naapuriinsa, ja että äitisi voisi lopettaa siitäkin aiheesta vihjailun.
Loppukaneetissasi mainitsit, mitä haluaisit äidillesi sanoa. Kysymys kuuluu, mikset sano. Olet aikuinen ja itsenäinen ihminen, eikä äitisi käyttäytyminen taatusti muutu, jollet pysty todistamaan sitä myös hänelle. Hanki hitunen lisää selkärankaa ja puhu asiat selviksi.
Mitä tulee isovanhempien lasten hellittelyyn, sille tuskin kukaan tässä maailmassa voi mitään. Appiukko on syöttänyt meidän yhdeksän kuukauden ikäiselle typykälle liian isoja paloja leivonnaista, josta johtuen neiti yski henkensä kaupalla. Anoppi syöttää surutta sokeria hampaista välittämättä. Ottaa se minuakin päähän, mutta koetan olla katsomatta toisaalle. Haluan nimittäin kuitenkin, että mummolassa voi olla ilman nipotusta. Älä siis sekoita toisten lapselle tapahtunutta tuttijupakkaa tähän omistushaluinen mummi -ongelmaan, kun nostat kissan pöydälle, jotteivat mene puurot ja vellit sekaisin.
Käypä jälleen kertomassa, miten tarina jatkui. Vai jatkoiko.
Perjantai-ilta, kello oli yhdeksän ja sen kyllä huomaa. :) Siis tietenkin koetan katsoa muualle, kun appivanhemmat kasvattavat lastamme huonohampaiseksi (en katsomatta).
Kiitos runsaasti ajatuksia herättävästä viestistäsi!
Olen yrittänyt sanoakin äidilleni noita asioita, mutta järkipuhe ei vaan tahdo mennä perille. Äitini on muutenkin sellainen ihminen, ettei hän kuuntele, mitä juttukaveri oikeasti haluaa sanoa. Niinpä se sitten joskus purkautuu ärähdyksinä ja pelkäänkin, että tässä tulee vielä sota.
Tuo "omistusoikeus" -asia on kyllä aivan totta. Toisaalta en ole halunnut kauheasti toppuutellakaan, mutta onhan se niinkin, että mitä enemmän tukee varsinkin suoraan rahallisesti sitä enemmän määräysvaltaa voi kuvitella omaavansa :)
Ihan mukava kuulla, että käymme mielestäsi usein - itsekin olen sitä mieltä. Tuostakin näkökulmasta katsottuna ainainen voivottelu siitä, että lapsenlasta ei näe ja tämä vieraantuu, on turha ja ikävä. Meille nuo kuukausittaiset reissut ovat melkoinen rasite (miehellä vuorotyö -> harvoin mahdollisuuksia & kotieläimillemme löydettävä hoitaja tuoksi ajaksi) vaan toisaalta yritän ajatella isovanhempien parasta. Lisäksi otan lähestulkoon päivittäin kuvia lapsesta ja lähetän niitä mailitse, että pysyvät mukana kehityksessä. Eli mielestäni tuen heidän isovanhemmuuttaan ihan resurssien äärirajoilla :)
Viimeksi kun olin kotona, isäni ajatteli ääneen "meitä on nyt neljä", johon äitini vastasi "niinhän meitä on". Tuli jotenkin sellainen outo olo siitä, että he eivät näe meitä mieheni ja lapseni kanssa perheenä, eivätkä ole vieläkään oikein irroittaneet otettaan minusta. Minulla on oma perhe ja heitä on nyt vain kaksi - faktisesti.
Ja tuo adoptioasia on varmasti aivan totta. Ehkä äitini elää jotenkin bioäitiyttä kauttani.
1. älä todistele olevasi hyvä äiti- tietenkin olet sitä!
2. äitisi kokee huonommuutta koska hänen tyttärensä kykeni synnyttämään ja olemaan "oikea" äiti kun hän taas ei. Paras tapa mitätöidä sinun "oikeaa" äitiyttä on vähätellä sinua. Muista kertoa äidillesi, että toiset lapset kasvaa äitien vatsoissa, ja toiset sydämessä. Ei ole merkitystä miten tänne tulemme.
3.teitä on joko kolme, sinä miehes ja lapsesi tai viisi (jos vanhempasi lasketaan mukaan. Neljään en saa mitenkään.
1. :)
2. Joo, ja loppujen lopuksi nyt sen huomaa, että äitiyteen kuuluu niin paljon enemmän kuin odotus! Sehän on vain pieni aika tästä elämän mittaisesta tehtävästä.
3. Neljää en saa minäkään, vaikka kuinka väännän ja käännän :)
Jäin vielä miettimään sitä, että olemme perheemme parissa tiedostaneet, että kun saan jatko-opinnot päätökseen (parin vuoden sisällä, toivoakseni), voi meillä olla edessä muutto työni perässä etelään (asumme Pohjois-Suomessa), jolloin välimatka kasvaisi maksimissaan 600 kilometrillä! Tällä hetkellä ajatus muuttamisesta tuntuu absurdilta. Sehän särkisi vanhempieni sydämen (he siis asuvat vielä pohjoisempana kuin me). Mutta ei kai ihminen voi elää elämäänsä muille ja missä menee se empaattisuuden raja?
Tuosta toisesta mummista vielä. Hän on näitä rajatieteiden ihmisiä. Jossain tekemisissä shamanismin kanssa. Hänen äitinsä kuoli synnytyksen jälkeen ja nyt tämä toinen mummi on vakuuttunut siitä, että lapsemme on jälleensyntynyt äitinsä!! Tiedän, tämä vasta kuulostaakin hullulta, mutta näin todellakin on. Hän jutteli kerrankin lapselle, että "Sinä olet vanha sielu. Tulitko tänne maan päälle X.X:nä. Toitko terveisiä sieltä toiselta puolelta?". No, toistaiseksihan tuosta ei ole mitään vaaraa, kun vauva ei tajua mummin puheita, ja toivottavasti ei juttele mitään sitten, kun lapsi on isompi. Miehen kanssa vaan hymähdellään jutuille, mutta toisaalta aika karmivaa, kun mummi tosiaan uskoo näin. Nyt hän on suorastaan alkanut palvoa pientä tytärtämme.
Että on tässä mietittävää kerrakseen! :)
Kyllä näillä palstoilla kaikenlaista näkee, mutta että lapsi olisi isoäitinsä jälleensyntynyt äiti. Menee kyllä liian pitkälle.
Tulee ihan mieleeni eräs tuttavani ja erittäin suosittu, kaupungissamme kuuluisa, luontaishoitoja suosiva lääkäri. Tuttavaltani kuoli koira ja tuttava oli onneton. Lääkäri oli tuttavan hyvä ystävä ja sai auktoriteetillaan tuttavani uskomaan, että kun hän ottaa vielä syntymättömän koiranpennun, niin edellisen koiran sielu menee uuteen koiraan.
Niin tuttavani sitten uskoi siihen täysin ja otti nopeasti samanrotuisen koiranpennun ja antoi sille saman nimen. Edellisen koiran tuhkat olivat uurnassa kirjahyllyn päällä. Taitavat olla vieläkin. Minusta lääkäri meni kuitenkin liian pitkälle, vaikkei mitään vahinkoa tapahtunutkaan.
Teidän kohdallanne mummo on ilm. tosissaan, joten ei ole mielestäni mukavaa, että hän höpöttää yliluonnollisia juttuja, kun lapsi rupeaa niitä ymmärtämään.
Jos aikuisen ihmisen saa uskomaan koiran sielunvaellukseen, niin mitä sitten voi saada aikaiseksi pienen lapsen mielessä.
No onpa ihmeellistä, että lääkäri menee neuvomaan tuollaista. On varmaan ollut tuttavallesi pettymys, kun hän on huomannut että uusi koira onkin ihan eri yksilö.
Ja eipä tämä mummi mitenkään peittele tuota ideologiaansa vaan ihan toisen mummin aikanakin puhui vauvan sielunvaelluksesta, tosin sellaisin sanakääntein (onneksi), ettei toinen tajunnut mitään.
Viimeksi, kun kävimme mummilla saunassa ja hän kaitsi vauvaa sillä aikaa, hän sanoi meille saunan jälkeen, että "meillä oli hirveästi juteltavaa, käytiin läpi sukuselvitystä". Näytteli vauvalle vanhoja valokuvia... Ihan hienoa, että suvun perimätietoa siirretään eteenpäin, mutta ei ehkä tuolta pohjalta ja pienelle vauvalle.
Vaikka tässä nyt naureskellaankin niin kysymyshän on kuitenkin vakavasta asiasta. Toivottavasti mummilla on sen verran järkeä, että hän ei puhu noita juttuja sitten, kun lapsi on isompi. Minusta on jo riittävän epämiellyttävää, kun tiedän hänen uskovan noin. Liekö sitten hengiltä kysellyt vai mihin tämä uskomus perustunee...? En tunne shamanismia niin hyvin, mutta muistelisin että siinä uskotaan reinkarnaatioon.
Tämä taitaakin olla suurempi ongelma kuin syyllistävä ja omistushaluinen mummi? :)
Olisi ihan kohtuulista pitää tämä palsta, Pitäjän osoittamassa tarkoituksessa.
Isovanhempien jutut
Tervetuloa mummut ja vaarit, ukit ja mummit, isoäidit ja isoisät keskustelemaan lapsista ja lapsenlapsista.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000288&subcat=630
Keskustele anopista ja appiukosta.
Sävy ero palstoilla on sen jo ymmärtää ja huomaa tyhmempikin
Ajattelin saavani täältä perspektiiviä isovanhempien kommenteista. En ymmärrä, miksi tartut pelkästään tähän viestiin, kun täällä on valtaosa viesteistä jonkun muun kuin isovanhemman aloittamia.
Perusteltko vielä tuon väitteesi, että juuri ADOPTOITU voi muuttaa vain itseään?
Taitaa olla ”napanuora” molemmissa päissään kiinni. Piirakka kahvilla kiusoittelu ja tuo >
”Vanhempani ovat käyneet täällä vain pari kertaa vauvan syntymän jälkeen: sairaalassa ja ristiäisissä. Syntymän jälkeen heillä ei ollut tarkoitusta tulla käymään, mutta kun lapsi joutui olemaan pitemmän aikaa sairaalassa, tulivat he lopulta katsomaan. Syitä on”
5 kk:n vauva? laskettuna ilmoittamasi tapaamiskerrat;
5 kk x kerta kk ja täällä kaksi käyntiä isovanhemmilta ainakin; 7 kertaa vauvan elon aikana EI vähän.
”Syntymän jälkeen heillä ei ollut tarkoitusta tulla käymään, mutta kun lapsi joutui olemaan pitemmän aikaa sairaalassa, tulivat he lopulta katsomaan.”
< lopulta sana aika tärkeä, siis odotit ihan todella, heidän tulevan lennossa.
Miksi? Sairaalanhoito on varmasti, tarpeen mukaista?
Siihen eivät voi vaikuttaa isovanhemmat.
” Syitä on kuulemma, että isä ei jaksa ajaa (65-v., perusterve, uusi auto....), kissa ei voi olla yhtä yötä kotona yksin jne. Olen ehdottanut, että tulisivat vaikka junalla tai lentokoneella - vastaus on, että ei varmasti tulla (hullu ehdotuskin!).”
< Kumpi roikkuu Kampissa ?
” Me pyrimme käymään siellä kerran kuukaudessa ja olemme pari yötä kerrallaan”
:-0 < Olisi helpompi laskea, koska ette ole, saman katon alla isovanhempien kanssa. :-X
Älä mieti toisten ajatuksia harvemmin ihmisellä on, Tyhjä pää tilannetta, suomalainen ominaisuus miettiä, mitä muut miettivät ;D
”Viimeksi kun olin kotona, isäni ajatteli ääneen "meitä on nyt neljä", johon äitini vastasi "niinhän meitä on". Tuli jotenkin sellainen outo olo siitä, että he eivät näe meitä mieheni ja lapseni kanssa perheenä, eivätkä ole”
< Tai he voivat kokea sinun roikkuvan liikaa heissä.
”Lisäksi otan lähestulkoon päivittäin kuvia lapsesta ja lähetän niitä mailitse, että pysyvät mukana kehityksessä. Eli mielestäni tuen heidän isovanhemmuuttaan ihan resurssien äärirajoilla :)”
harvoin mahdollisuuksia & kotieläimillemme löydettävä hoitaja tuoksi ajaksi)
< koti vauva ja eläimiä olet aika lujilla.
”voi meillä olla edessä muutto työni perässä etelään”
< Elämäsi on turvattu. Harvalla on tiedossa työpaikka, opiskelujen jälkeen, kun valmistumiseen on vielä 2 vuotta. ;)
On hyvä, että sinulla on opiskelu, arkipäivät pysyvät kiinnostavina,
niillä on selkeä tavoite, kokoperheen tulevaisuudelle.
Mainitsemalla, Adoptoitu >
”Perusteltko vielä tuon väitteesi, että juuri ADOPTOITU voi muuttaa vain itseään?”
< todensin vain lukutaitosi juuri > juuri kertoo, omasta asenteestasi ja vammastasi.
Menneisyys voisi olla hyvä selvittää, mahdolliset biologiset vanhempasi, miksi eivät kyenneet pitämään vauvaansa.
”Pelot ennustavat kohtaloamme”
Sinulla on aivan toinen ongelma, kuin tiedossa olevat isovanhemmat, ongelmat ovat sinussa ihan itsessäsi.
minä en ymmärrä tästä yllä olevasta merkkisotkusta ja tajunnan virrasta yhtään mitään!
Ihan suoraan sanottuna ja omat kirjoitetut sanasi käyttäen, läheisriippuvainen olet sinä, mitä suuremassa määrin.
Sisälläsi asuu pelko, äitiyden olevan muuta kuin nyt tunnet. Tunnetko pelkoa kulkevasi äitisi jalan jälkiä? Äiti tunne kasvaa lapsen myötä.
Isovanhempansa tapaavat vauvaa usein, kommunikoida ei vielä sen kummemmin voida.
”muuttaa voi vain itseään” on todella yleinen sanonta.
Ei adoptoitu ollut asian pointsi.
enkä tästäkään. Mene kielikouluun opettelemaan suomen sanajärjestystä.
liittyi? Perehdy aiheeseen ennenkuin avaat suun.
valtaosa suomen naisista on kovilla: "koti vauva ja eläimiä olet aika lujilla."
Sanoisin että pikemminkin tuo on ihan normaalia.
olet sairastumassa pahasti
se ei tee muista lähelläsi sairaita.
Olen neljän lapsen mummi.
Minulla ei ole tytärtä, joten kirjoitan mummi-anopin ominaisuudessa.
Myötätuntoni on puolellasi. Huomaan selvästi, mitä prosessia äitisi käy. Hän ei suostu luopumaan entisestä roolistaan "perheenäitinä", vaan pitää tiukasti siitä kiinni.
Et voi oikeastaan tehdä mitään hänen hyväkseen, sillä hänen on käytävä lävitse tuo kipeä siirtymävaihe äidistä mummoksi.
Sanoisin tuota mummokriisiksi. Niin idioottimaiselta kuin kuulostaa:
äitisi ei halua olla mummo!
Hän haluaa olla vielä nuori, ja äiti. Sinun äitisi ja lapsesi äiti.
Kestää hyvän aikaa ennen kuin hän on TODELLINEN MUMMO.
Äitisi ei uskalla tehdä surutyötä omasta vanhenemisestaan. On vaikeaa katsoa totuutta silmiin, että omista aikuisiksi käyneistä lapsistaan ON luovutettava.
Puhun omasta kokemuksesta. En näyttänyt ulospäin tietenkään tuntemuksiani, kysehän oli lähinnä miniöistä. Mutta jos minulla olisi ollut tytär, ehkä olisin saattanut olla yhtä takertuva kuin äitisi.
Vanheneva nainen on kadehtija nuoremmalleen ja siksi hän syyllistää. Hän yrittää lahjoa elämää todistamalla omaa paremmuuttaan... mutta luonnonlait eivät anna myöten, eivät lahjoita lapsenlasta omaksi.
Joudut väkisinkin tekemään äidillesi kipeää. Sinun on pakko, että suhteesi lapseen ja äitiisi pysyy tässä mummokriisissä terveenä eikä kieroudu.
Mielestäni sinun ei tarvitse antaa alle kouluikäistä lasta viikoiksi äidillesi. Tee itsellesi selväksi, missä haluat rajojen kulkevan. Autat siten äitiäsikin tässä vanhaksi naiseksi kasvamisessa. Toki hänellä on oikeus tavata ja tutustua lapsenlapseen, mutta hänellä ei ole oikeutta määräilyyn lapsen suhteen. Mielestäni tässä nyt ei ole varsinaisesti adoptiolapseudesta kyse ollenkaan. Näitä tunteita käyvät läpi kaikki mummot, kuka tieodstaa selvimmin, kuka ei.
Mummo, joka on vielä työelämässä ja jolla on paljon omia harrastuksia ja "juttuja", selviää paremmin takertumatta aikuisiin lapsiinsa.
Itse lähdin "vanhenevan äidin" luopumisen surua parantelemaan etsimällä uusia asioita elämääni. Hoivattavaa tästä maailmasta löytyy kyllä. On etsittävä oma juttu, mille elää.
Olet varmaan tällä hetkellä aika rasitettu äitisi ongelmista ja syyllistynyt aivan turhaan. Tuntuu, että yrität suojella äitiäsi hänen omilta tunteiltaan. Älä tee sitä! Anna äitisi tuntea se tuska, mikä tulee luopumisesta. Hänen kuuluu itkeä monet itkut siitä, että kaikella on aikansa. Aika syntyä, ja aika kuolla.
Nyt ennenkaikkea uskalla olla räväkkä ja itsevarma siitä, että SINÄ olet lapsesi äiti. Olet äiti, vaikka jossain kohtaa lapsenhoidossa epäonnistuisitkin. Sinulla on oikeus epäonnistumiseen.
Kaikenlainen itsenäisyydenhaku tässä on menossa sekä sinulla että äidilläsi.
Tämä toinen shamaanimummo sielunvaelluksinen on taas ihan oma artikkelinsa. Hän selittää siinä kuolemanpelkoaan parhain päin itselleen.
Kunpa mummot ja isoäidit ymmärtäisivät olla rasittamatta henkilökohtaisilla ongelmillaan nuoria äitejä! Mutta ehkä näitä taustoja ajatellen ymmärrät heidän hullua käyttäytymistään paremmin.
lämpimistä ja totuudenmukaisista sanoistasi. tuo luopumisen vaikeus on varjostanut aikuistumistani ja elämääni koko aikuisiän. Tuntuu, että olen osittain edelleen äitini talutusnuorassa, niin vaikea kuin sitä on itselleen myöntääkin. Tunnen, että äitiyden myötä on tulossa melkoisia maanjäristyksiä myös suhteessa omaan äitiini. Varsinkin noiden yllä mainittujen seikkojen valossa.
Printtaan viestisi ja luen sen vielä ajatuksen kanssa myöhemmin.
"Shamaanimummossa" arvostan toki sitä, että hänellä on erilainen elämänkatsomus ja uskallusta näyttää se. Kohteena vaan ei voi olla viaton pieni lapsi, joka ei vielä ymmärrä kunnolla edes tämän maailman menoa saati sitten jotain muuta. Ja hän myös selkeästi kadehtii minua, nuoruuttani ja äitiyttäni. Myös hän käynee läpi tätä "mummokriisiä", oireilee vaan eri tavalla kuin äitini. Hänellä ei ole tyttäriä vaan kolme poikaa.
Make my day,Anniitta 55 !
Et usko,kuinka iloiseksi...tai helpottuneeksi tulin luettuani kirjoitukseksi.
Meillä,minulla ja miehelläni molemmilla on ollut aikas surkee olo,johtuen lasten toisista isovanhemmista.
Lasten lomailtua heidän luonaan,me saatiin roppakaupalla kommenttia.
Ensiksi oli toisen mummun antamat namirahat matkalle mukaan.Toiselle oli annettu enemmän kuin toiselle.He ei voi hyväksyä tällaista eriarvoista kohtelua ja heillä toisina isavanhempina on oikeus ja velvollisuus puuttua!
Ei luvattu kommentoida asiaa,hän kyllä vaati,että puhuisimme asiasta ja hän sitten kysyy,joko olette puhuneet.Tähän raha-asiaan emme tietenkään aijo puuttua!Tiedämme molemmat,että lasten isovanhemmat kohtelevat lapsenlapsiaan ihan tasa-arvoisesti.
Ja kun me kohdellaan yhtä lapsista nii-in eriarvoisesti,on ihan alisteisessa asemassa perheessämme,aina tehdään ja mennään ja ostetaan niin kuin isompi näistä haluaa. Eikä me puututa,kun isompi puhuu toisen päälle ja pienempi lapsista on sitten ihan masentunut....?
KUULEMMA näin meillä...Oli ihan koomista kuunnella kuinka meillä kait asiat on.
Muutaman mummulassa vietetyn lomapäivän jälkeen kyseiset isovanhemmat olivat poikkeusoloissa lomalla ja mummulassa vietetyn kolmipäiväisen jälkeen asiantuntijoita meidän perheen KOTIoloista ja ihmissuhteista.
Nyt kyllä on alkanut v...ttaa noi sanomiset,en haluaisi sanoa pahasti,mutta ei tääkään mistää kotosin ole,että olen ihan rikki.
Sun antama näkökohta asiaan vähän helpotti.Kiitos siitä.Sen olen jotenkin ymmärtänytkin,ettei tuossa puuttumisessa ole ihan kyse pelkästään siitä miltä se näyttää,että siinä on jotain muuta,mutta rajansa kait kaikella.Siis he oksentavat meidän päälle jotain omia ja ehkä omista asioistaan johtuvia pahoja oloja.
Hyvin he myös osaa asiat heittää,heillä on OIKEUS ja heillä on suorastaan VELVOLLISUUS ja jos omat vanhemmat ei HUOMAA, YMMÄRRÄ,TAJUA.
Että syyllistäminen sanan säilällä osuu ja uppoaakin. Sitä on niin tyypertynyt,ettei edes tajua kuin kuunnella vaan.Ja seuraavalla kerralla nähdessä,ollaan kuin mitään ei olisikaan ollut,AAARRRGGGG!!!!!!!
"Tiedän jo nyt, että meillä tulee olemaan vielä suuria ristiriitoja mm. kasvatuksessa"
Miksi?
Älä ihmeessä kysy yhtään kertaa, miten jonkin ongelman kanssa pitäisi tehdä. Jos sinulla on pulmia, käsittele ne neuvolassa tai toisten äitien kanssa hiekkalaatikolla, mutta älä vedä isovanhempia kasvatuspulmiin mukaan. Heillä on vuosikymmenien takaiset asiat muistossaan, joka tunnetusti kultaa kaiken. Eivät he sitä paitsi edes tiedä nykylapsen ongelmia, joita voi tulla tarhassa tai koulussa.
Älä tee sitä virhettä. Lapsi on teidän, ei isovanhempien.
olla johdonmukaista, myös isovanhempien puolelta. Lelliä saa mutta vanhempien asettamien rajojen puitteissa.
nimim. Rahat on rakkautta, mummoillekin!
Oletpa saanut varsin paljon viestejä häiriintyneiltä ihmisiltä. Onneksi muutama järkevä viestikin on tullut. Et ole mitenkään helpossa tilanteessa. Itse koen rasittavana pakkaamiset ja reissaamisen 150 km:n päähän mummoloihin viikonlopuksi vauvan ja kissojen kanssa. Hyvä, jos jaksan ryhtyä siihen shouhun parin kuudauden välein. Te käytte todella usein niin pitkällä reissulla.
Pidä kiinni omasta asenteestasi. Tiedät olevasi hyvä äiti ja se riittää. Älä välitä äitisi puheista. Ongelma on hänen, ei sinun. Hänen on ratkaistava se omassa päässään.
Minä olen siitä onnellisessa asemassa, että välit äitiini ovat hyvät. Hän on iloinen mummoudestaan ja lapsenlapsestaan, mutta ei silti tuppaudu liikaa tai sekaannu asioihimme. Sinun anoppiisi verrattuna omani tuntuu ihan huippuanopilta.
Voimia sinulle. Tee omat valintasi, kuten parhaimmaksi näet, äläkä anna muiden syyllistää.
Reissaaminen on rasittavaa, ja meilläkin tuo käyntiväli varmasti harvenee siinä vaiheessa, kun aloitan työt. Mutta, kuten sanontakin kuuluu: "Jos vuori ei tule Muhammedin luo täytyy Muhammedin mennä vuoren luo." Onhan se tärkeää, että lapsen ja isovanhempien välille syntyy vuorovaikutus, vaikka en tosiaan voi kuvitellakaan jättäväni lasta heille, tai kenellekään, hoitoon "viikoiksi".
Tsemppiä myös sinulle! Hienoa, kun välit molempiin isovanhempiin ovat kunnossa!
Niin kuitenkin kuulemme vain yhden näkökulman.
Mitä jos vanhempasi kokevat sinun olevan kiinni HEISSÄ.
Luin kaikki tekstisi useaan kertaa, ja koin Sinun vaativan-tarvitsevan jopa (sairaalassa ollessa) käyntejä. Lapsi sairaalassa on tarvitsemassaan hoidossa, Sinä ehkä tarvitsit tukea, mutta eikö se olisi miehesi asia.
Isäsi maininta meitä on neljä, oli ehkä tuntemus siten; käynnit, puhelut ja yhteyden otot, ovat aika usein. Isästäsi varmasti tuntuu kuin asuisit yhä kotona.
Minusta, jos ei asu samalla paikkakunnalla 1-2 kertaa kuukaudessa nähdä ja esim. puhelu viikossa, ovat aika normaalia, JOS ei kummallakaan puolella ole mitään hälyttävää (sairaudesta johtuvat hoidot, yksin asuva, liikunta esteineen, murtunut käsi tai jalka)
Koetko tulleesi ”hylätyksi” jäädessäsi kotiin pienenlapsen kanssa?
Tilanne on sosiaalisesti köyhä, aikuissuhteita ei ole; työn-koulun tai harrastusten kautta. Paluu menneisyyteen onnistuu vain mielessä, tänään on kasvettava kohti huomista.
Eija Jaakola
Tekstinäyte teoksesta "Lootin vaimo"
Jäähyväiset
Miten kukaan voisi olla liian etäällä toisesta
näenhän samat tähdet kuin sinäkin
Ei ole turhaan sanottu:
tähtiin on kirjoitettu!
Jos jonakin päivänä emme enää tapaisi
niin ei se olisi loppumista
vain siirtymistä uuteen aikaan
Tulee ilta
jolloin näet uuden tähden taivaalla
Siitä tiedät, etten enää tule
Sillä, kun talvi lumettaa maan kylmyydellä
kun päivät ovat kuin yö
silloin rakkauteni sinuun
muuttuu tähdeksi
jotta jaksaisimme kuoleman kanssa
kuoleman yli
Pidä hyvää huolta itsestäsi
Jos kaipaat minua, katso tähtiin ja olen siellä
syntyen joka ilta, niin kuin tämä runoni rakkaudesta
Niin paljon kuin talvitaivas tähtiä saa
niin on ollut paljon sinulla minulle antaa
Sitähän tämä tilanne on, mutta onneksi vain jonkun aikaa.
Tuosta lapsen sairaalassaolosta... Siis oletan, että kaikki (?) isovanhemmat haluavat tulla katsomaan vastasyntynyttä lapsenlastaan. Meillä tilanne oli kuitenkin niin päin, että vanhempieni mielestä meidän olisi pitänyt lähteä vastasyntyneen kanssa heidän luokseen. Lapsi joutui kuitenkin sairaalaan pitemmäksi aikaa, jolloin he tulivat katsomaan. "Vaatimus" tai edes toive siitä, että tulisivat, ei liene ollut liian paljon pyydetty, varsinkin kun ei tiennyt kuinka käy. Vain sellaiset, joiden vastasyntyneet ovat olleet sairaalassa, voivat tietää miltä se tuntuu. Tottakai mieheni kanssa tuimme toisiamme valtavasti, enkä koe että olisin saanut omilta vanhemmiltani juuri tukea - en sitä tosin kaivannutkaan. Meillä on aina ollut sellaiset välit, että minä en halua puida omia ongelmiani äitini kanssa. Siihen minulla on onneksi ystäviä. Koen, että äiti ei missään nimessä ole paras tuki ja apu esimerkiksi suhteeseen liittyvissä ongelmissa.
Ja kuten joku täällä mainitsikin, lapsen hoitoon ja kasvatukseen liittyvissä asioissa on monesti parempi kääntyä jonkun muun puoleen, sillä 70-luvun opit eivät ehkä enää pädekään...
Tuntuu, että ei ole hyvä mitenkään. Yritän ajatella asiaa vanhempieni näkökulmasta, käydä usein, että he näkevät lapsenlastaan. Sitä paitsi se "nyt lapsi ei opi tuntemaan meitä" -syyllistäminen on todella rasittavaa ja sitä haluaa välttää. Tosin enpä keksi mitään rationaalista syytä, miksi he eivät välillä voisi käydä meilläkin.
Tuo jatkuva soittelu on mielestäni rasittavaa, sillä se tulee enimmäkseen äitini puolelta. Ja auta armias, jos en vastaa niin kohta soi puhelin uudestaan (luulee, että minulle on tapahtunut jotain). Sitten, jos en soittele sinne päin, saan kuulla kommentteja siitä, olenko unohtanut numeron kun en soita. Olen ilmaissut ärtymykseni asian suhteen, mutta eipä tuo auta. Toisaalta, huomaan että miehenikin pitää lähestulkoon päivittäin yhteyttä vanhempiinsa, joten luulin sen olevan suht normaalia.
Kai suurimmat ongelmat ovat siinä, että vanhemmillani ei ole mitään muuta ajateltavaa. Ihan totta. Ei harrastuksia, ei pahemmin ystäviä, ja RUNSAASTI vapaa-aikaa; molemmat eläkkeellä. Tuo on todella surullista. Eivätkä he liiku sieltä Pohjolan perukoilta paljon minnekään. Oma ongelmani on kai se, että koen syyllisyyden tunnetta, vaikka ei olisi tarviskaan. Se taas johtuu itsetunto-ongelmista, mutta se on taas toinen stoori.
P.s. Tuo "kaunis mieli" -runo on aivan koskettava, kiitos!
Ole hyvä, löysin runon juuri, tarkistaessani tarina syyn katsoa taakseen…
MUTTA sain esikoiseni syliini 12 pv ikäisenä.
Siihen asti oli happikaapissa, ruokinta nenä- ja napaletkulla. Vaurioita korjattiin esm. leikkauksella 9 kk ikäisenä. Kolme kuukautta vauva oli lastoissa jne. Mahdollisen happivajeen aikaansaamaa aivovammaa, ei voitu todetta ”näkee sitten kun kasvaa”.
Tuskin minun pelkoni tuskani tai hämmennykseni oli tyhmyyttä tai osaamattomuutta, oli 27 v. Raskaus aika oli normaali, synnytys ”yllätti”, koska ensi äiti ei itse, VOI tietää mitään raskaudestaan…
Ihminen ikääntyy myös fyysisesti, vaikka harrastaisi liikuntaa ja söisi terveellisesti.
Fysiikka muuttuu kuin portaissa…
Tärkein rajapalkki on 45 vuotta.
Äitini sai yhdeksännen lapsensa, ollessaan neljänkymmenenkuuden ikäinen. Hän jäi raskaaksi vielä kerran sen jälkeenkin, mutta kävi sitten abortissa ja mummuleikkauksessa.
Elämän oppini perusteella, En todella usko yhdenkään yli 50-vuotiaan haluavan äidiksi.
tilanteeseesi, koska he eivät itse ole kokeneet lapsen syntymää, sillä ethän ole heidän biologinen tyttärensä.
Eivät vanhempasi voi vaatia, että sinä ramppaisit vauvasi kanssa jatkuvasti heidän luonaan. He ovat vapaita ja suhteellisen nuoria ihmisiä, joten heidän kuuluu käydä sinun luonasi eikä päinvastoin. Minusta on suorastaan ennen kuulumatonta, että he eivät tulleet heti synnytyssairaalaan katsomaan sinua ja vauvaa. Niinhän normaalit isovanhemmat tekevät.
Neuvoisinkin, että ottaisit hiukan etäisyyttä adoptiovanhempiisi ja eläisitte omaa elämäänne, sinä miehesi ja lapsenne. Et ole heille mitään velkaa! Vauvat eivät vielä tarvitse isovanhempia. He tarvitsevat ennen kaikkea omia vanhempiaan. Vanhempasi saisivat hankkia itselleen harrastuksia ja mukavaa seuraa, niin heidän ajatuksensa eivät liikaa keskittyisi sinun tekemisiinsi tai tekemättä jättämisiisi.
että sinun kiltin tytön syndroomaa käytetään hyväksi.
Koet syyllisyyttä jos et tee, kuten he haluavat. Onko sinut kasvatettu olemaan mieliksi heille? "jos et tee niin"... tai "oleppa nyt kiltti tyttö, juuri tuollaisen kiltin tytön me halusimmekin"???
Koetko kiitollisuutta heille siitä, että he adoptoivat sinut?
Rakastat heitä, tottakai, mutta ovatko he käyttäneet sinua vuosikausia oman pyhimyskehänsä kiillottamiseen?
"voi me lapseton onneton pariskunta" *paljon huomiota ja sääliä muilta ihmisiltä
"Tällaisella ihanalle pienelle tytölle me annoimme kodin" Me hyvät, hyvääkin hyvemmät ihmiset jotka rakastamme tätä lasta jopa enemmän kuin sen oma äiti rakasti.
???
Julman kuuloista mutta minusta kuulostaa että sinä olet ollut heille hyväksikäyttökone, ja nyt kun oma elämäsi äitinä on alkanut, sinua käytetään yhä. Ole itsekkäämpi, terveellä tavalla.
Kerro että äitisi saa itse matkata etelään mielellään lapsenlasta katsomaan. Sano että sinulla ei ole voimia.
t. kahden lapsen äiti joka on hankkinut tuhmantytön syndrooman vanhan manipuloitavan tytärmallinsa tilalle.
että otit tuon "kiltin tytön syndrooman" esille. On totta, että minut on kasvatettu kiltiksi ja hyväkäytöksiseksi, mistä tietysti toisaalta olen hyvin kiitollinen. Toisaalta itseänikin ärsyttää, että välillä tunnen olevani liiankin kiltti, siis muitakin kohtaan kuin vanhempani. Hmmm... Kuinka voisin muuttua tuhmaksi tytöksi?
Varmaan jokainen adoptiolapsi kokee suurtakin kiitollisuutta adoptiovanhmpiaan kohtaan. Omille vanhemmilleni lapsettomuus on ollut hyvin arka asia, eivätkä he ole tuoneet sitä (adoptiota) julki millään tavalla. En ajattele heitä otto- tai adoptiovanhempina vaan ihan samalla tavalla vanhempina kuin biolapsetkin. Silti, aina ongelmien nostaessaan päätään miettii, että onko asialla jotain osuutta.
Halusinkin samaa ikäluokkaa olevilta mielipiteitä siitä, että onko 65-vuotias todellakin niin vanha, että tuollainen matkustaminen on niin suuri rasite kuin annetaan ymmärtää? Vai onko kynnys lähtemiseen vain liian korkea? Ihan oikeasti, minua hirvittää katsoa tilannetta, jossa vanhempani ovat. Onko tämä joku maantieteellinen seikka, kun tuntuu että ystävättärieni lasten pk-seudulla asuvat isovanhemmat ovat jatkuvasti menossa, harrastuksia, ulkomaanmatkoja, sukulaisia...jne.
Toisaalta olen tietysti hurjan kiitollinen aidosti lapsenlapsestaan välittävistä isovanhemmista. Varsinkin kun nyt on lukenut tapauksista, joissa isovanhemmat eivät välitä tavata lapsenlapsiaan ollenkaan.
käy näin:
Katso lastasi.
Näe hänessä itsesi.
Mieti miten aiot toimia itse niin, ettei lapsesi koe syyllisyyttä jonka tiedät itse aiheuttavasi tietoisesti.
Katsot lastasi, kuuntelet sydäntäsi. Mietit miten äiti toimii, puhtaasta rakkaudesta.
Mietit onko omasi toiminut niin. Toimiiko nyt niin, että sinulla on hyvä olla, vai vaikeuttaako elämääsi.
Lapsen etu ja tarpeet, puhtaasti äidin tarpeiden ohi. Ai millä? Äidin rakkaudella. Kaikki muu on vallankäyttöä, ja aikuiselta sitä ei saisi sietää, olet itsekin aikuinen. Ota valta itsellesi ja katkaise se olematon napanuora äitiisi. Hän kyllä tulee, jos rakastaa.
Siihen saattaa mennä aikaa, mutta tulee.
Voimia.
t. se tuhmasyndroomainen
ettei vanhempasi ole mässäilleet lapsettomuudella, lapsettomuus aina ja automaattina saa normaaliempatialla varustetun ihmisen sydämessä heräämään säälin, ja tarpeen tukea.
Kyllä varmasti sinun tulosi aikoinaan perheeseen on näkynyt koko kylällä, vaikkei sanaakaan olisi lausuttu. Tuo lisääntyminen tai sen ongelmat irroittaa aina juorukellojen kannat kilkattamaan.
sesama