Minunkin elämältä on taas kerran pohja romahtanut.. Tarina on niin tuttu ja siihen liittyvät tunteet. Minut on jättänyt ihminen, jonka rakkaus oli kaikki kaikessa. Läpi on käyty pettymys, syyllisyys, valtava henkinen tuska ja epätodellinen olo; ei näin voi käydä, koska me rakastimme niin paljon!
En ainoastaan uhrannut koko sydäntäni tälle ihmiselle, vaan myös avioliittoni, joka päättyi koska rakastuimme.
Tiedän, että ajan (pitkän ajan minun tapauksessani) kanssa pääsen tästä yli ja olen ollut jo niin moneen kertaan tässä samassa hyljätyksi tulemisen olotilassa, että kokemuksesta tunnistan kaikki tunteet joita nyt käyn läpi.
Olen ollut koko elämäni masentunut on/off... Nuorempana ajatukset itsemurhasta olivat vahvoja ja selvästi enemmänkin yrityksiä herättää muut ihmiset huomaamaan oma ahdistus.
Nyt kun koko tulevaisuuteni tuntui humahtavan kertaheitolla taivaan tuuliin, hain saman tien mielialalääkityksen, joka jo pari kertaa aiemmin on auttanut minut pahimman yli, kun koko elämä on tuntunut liian vaikealta jatkaa.
Mutta nyt jopa lääkityksen kanssa olen alkanut ajatella itsemurhaa varteenotettavana ratkaisuna.. Tuntuu ettei elämässäni ole juuri sosiaalisia suhteita, ystävyyssuhteet on parissa vuodessa hiipuneet jonnekin, töissä jaksan juuri ja juuri käydä ja hoitaa hommani vain tullakseni kotiin sohvalle istumaan ja laskemaan tunteja milloin voin yrittää jälleen saada unen päästä kiinni. Mitään unelmia ei ole enkä enää halua niitä luoda.. Tiedän että voisin varmasti tavata jonkun kivan tyypin taas kun tästä sydänsurusta on selvitty, mutten voi kuvitellakaan lähteväni enää kertaakaan mukaan siihen peliin, jonka lopputuloksen tiedän jo nyt..
Enää en ajattele tätä lopullista ratkaisua hätähuutona läheisilleni, vaan pikemminkin helpotuksena itselleni.. Jos siihen pian päädyn, en varmasti jätä kirjeitä jälkeeni, en selityksiä. Lopetan kaiken oman kärsimyksen, niin itsekäs olen.
Olen kolmevuotiaan tytön äiti.
Tiedän kaikkien ajattelevan etten voi tehdä tätä lapselleni, mutta hän ei tulisi minua edes itse muistamaan.. Hänellä on valtavan ihana isä ja äitipuoliehdokas, monta rakastavaa mummoa ja pappaa ja kummeja.. Kaikki edellytykset saada parempi elämä kuin itkuisen, elämäänsä täysin pettyneen äidin kanssa. Vaikka tiedänkin, että elämä voi voittaa, olen sen nähnyt mutta se ei enää kiinnosta, koska loppujen lopuksi elämällä ei ainakaan minulle ole enää mitään antaa...
Kaiken mitä olen joskus halunnut, olen jo saanut- ja menettänyt..
Jos minä lähtisin tiedän varmuudella että moni ihminen olisi surullinen, mutta tiedän myös että he kaikki pääsisivät siitä yli ja että heidän elämänsä jatkuisi kyllä..
En halua julistaa täällä tekeväni itsemurhaa, en vielä tiedä miten kauan jaksan asiaa pohtia. Halusin vaan kertoa miten itse suhtaudun kyseiseen aiheeseen...
En ainoastaan uhrannut koko sydäntäni tälle ihmiselle, vaan myös avioliittoni, joka päättyi koska rakastuimme.
Tiedän, että ajan (pitkän ajan minun tapauksessani) kanssa pääsen tästä yli ja olen ollut jo niin moneen kertaan tässä samassa hyljätyksi tulemisen olotilassa, että kokemuksesta tunnistan kaikki tunteet joita nyt käyn läpi.
Olen ollut koko elämäni masentunut on/off... Nuorempana ajatukset itsemurhasta olivat vahvoja ja selvästi enemmänkin yrityksiä herättää muut ihmiset huomaamaan oma ahdistus.
Nyt kun koko tulevaisuuteni tuntui humahtavan kertaheitolla taivaan tuuliin, hain saman tien mielialalääkityksen, joka jo pari kertaa aiemmin on auttanut minut pahimman yli, kun koko elämä on tuntunut liian vaikealta jatkaa.
Mutta nyt jopa lääkityksen kanssa olen alkanut ajatella itsemurhaa varteenotettavana ratkaisuna.. Tuntuu ettei elämässäni ole juuri sosiaalisia suhteita, ystävyyssuhteet on parissa vuodessa hiipuneet jonnekin, töissä jaksan juuri ja juuri käydä ja hoitaa hommani vain tullakseni kotiin sohvalle istumaan ja laskemaan tunteja milloin voin yrittää jälleen saada unen päästä kiinni. Mitään unelmia ei ole enkä enää halua niitä luoda.. Tiedän että voisin varmasti tavata jonkun kivan tyypin taas kun tästä sydänsurusta on selvitty, mutten voi kuvitellakaan lähteväni enää kertaakaan mukaan siihen peliin, jonka lopputuloksen tiedän jo nyt..
Enää en ajattele tätä lopullista ratkaisua hätähuutona läheisilleni, vaan pikemminkin helpotuksena itselleni.. Jos siihen pian päädyn, en varmasti jätä kirjeitä jälkeeni, en selityksiä. Lopetan kaiken oman kärsimyksen, niin itsekäs olen.
Olen kolmevuotiaan tytön äiti.
Tiedän kaikkien ajattelevan etten voi tehdä tätä lapselleni, mutta hän ei tulisi minua edes itse muistamaan.. Hänellä on valtavan ihana isä ja äitipuoliehdokas, monta rakastavaa mummoa ja pappaa ja kummeja.. Kaikki edellytykset saada parempi elämä kuin itkuisen, elämäänsä täysin pettyneen äidin kanssa. Vaikka tiedänkin, että elämä voi voittaa, olen sen nähnyt mutta se ei enää kiinnosta, koska loppujen lopuksi elämällä ei ainakaan minulle ole enää mitään antaa...
Kaiken mitä olen joskus halunnut, olen jo saanut- ja menettänyt..
Jos minä lähtisin tiedän varmuudella että moni ihminen olisi surullinen, mutta tiedän myös että he kaikki pääsisivät siitä yli ja että heidän elämänsä jatkuisi kyllä..
En halua julistaa täällä tekeväni itsemurhaa, en vielä tiedä miten kauan jaksan asiaa pohtia. Halusin vaan kertoa miten itse suhtaudun kyseiseen aiheeseen...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Luin hyvin kirjoitun kuvauksesi! Käsittääkseni pääsin hyvin kärryille. - Minä olen sopivaakin sopivin kommentoimaan sinulle, että on toisenlaistakin elämää! Siis minulle tuli mieleeni vain hiljainen kysymys, että onko se, voiko se olla noin tärkeää, että ihmisellä on rakkaussuhde toiseen sukupuoleen ?!? Älä loukkaannu, tämä on vain mun hyvin rehellinen tunne. Itse kun en ole noin kokenut, siksi oli mielenkiintoista lukea sinun elämänseikkailusi tässä kaikessa, rakkauselämässä. Olet elänyt aina jonkun ja joidenkin kanssa... Hmmm, niin Luoja on taatusti tarkoittanutkin ihmiselle.
Olen keki-ikäinen heteronainen, mutten ole koskaan uskaltautunut rakastumaan, sitoutumaan, liittymään (analyyttisesti noita syitäkin voisi löytyä). Jokin minussa on aina pitänyt rajan, etäisyyden ilman, että olen pystynyt heittäytymään suhteeseen, avioliitton ja perheen perustamiseen. Siis onko sitten minun alitajuntani minua ohjannut varmuuden vuoksi niin, etten taatusti tule jätetyksi...!!? Olen vain turvannut ns. itseeni. Ei uskallusta heittäytyä ollenkaan toisesta riippuvaiseksi.
Sinulle vain sanon, että näinkin VOI ELÄÄ !? Olen naimaton ja niin jatkanen elämäni loppuun. Korvikkeeksi on todella tullut kaikkea muuta. Näen, että tämä on ollut hyväksi näin minulle.
Siis, tulla hylätyksi ja/tai rakastua "väärään" ihmiseen tai minä olen "väärä" jollekin, on niin pelottava asia minulle vissiin, jotta yksin tässä töllötän nyt sitten. En minä osaa sanoa, että tämä olisi erityisen paha olotila. 'Rakasta, kärsi ja unhoita' jää tällälailla kokematta... Olen kyllä nuorenna kokeillut seurusteluja, mutta olin huono kunnolla kiintymään (pelko?). Tottakai, on kauheita osattomuuden tunteita välillä, että MISTÄ KAIKESTA olenkaan jäänyt paitsi. !
Mutta eihän kaikki ihmiset, ei kukaan ihminen voi saada elämässään kaikkea, olen ajatellut. Otan tämän yksineläjän haasteen nyt sitten, reippaasti loppuun asti, ehkä näin on ja on ollut minulle paras.
- En tiedä, miksi tämän sinulle kirjoitin, mutta jotenkin kai vastapainoksi, että tämmöisiäkin ihmisiä on. Ihan erittäin hiukan ihmettelen, että sinunkinlaisiasi on... Ihan nyt just en osaa sinua tsempata, sorry. - Okay, saat varmaan vielä monenlaisia vastauksia, samalaista kokeneilta! Minä siis kun en VOI tuollaista kokea! Monet ovat elämän tiet. Sen olen sivusta oppinut, että avioliitto on tosi kovaa työtä myös, vaikka antaakin. Myön nykyajan kavala yhteiskunta syöttää tosi pahaa vaikutusta puolisoille; pettäminen, eroaminen, jättäminen kuin "normaalia", se on kurja vääristymä. Tauti. Huokaus.
täällä toinen samanlaisen tarinan omaava äiti. Minulle kävi ihan samoin kuin mitä sinä kerroit, aikoinani erosin miehestäni (lapseni isästä) koska rakastuin toiseen - ja tämä oli oikeasti todellista rakkautta - kunnes hän noin kuukausi sitten läksi toisen naisen luo. En vieläkään voi käsittää asiaa, olen aivan ymmälläni ja tietysti tässä ahdistuksessa ei pysty oikein asiaa käsittelemäänkään. Mutta se, minkä haluan sinulle sanoa; sinä selviydyt!! Muista, että sinä sinä selviydyt!!! Minäkään en selviydy tästä yksin, hain apua sekä terapiasta että lääkkeistä ja vaikka lapsen kanssa onkin välillä raskasta, muista, että hän on nyt tärkeintä elämässäsi ja hän tarvitsee sinua, sinua ei korvaa hänelle kukaan muu, ei isä eikä mummot - muista se! Ja muista myös, että et ole yksin, kirjoittele tänne, tämä on minua ainakin helpottanut, kun saa purkaa tunteitaan. Hirveän paljon voimia sinulle!!
Minun veljeni päätyi kaksi viikkoa sitten itsemurhaan, koska ei jaksanut enää elää. Hän oli vasta 21-vuotias, mutta koki ettei elämällä ollut hänelle enää mitään annettavaa. Hän asui lähellä meitä tyttöystävänsä kanssa ja kävi töissä. Pari päivää ennen kuolemaansa hän kysyi minulta, että tätäkö tämä elämä nyt on? Tässäkö kaikki? Näinkö minä vietän loppuelämäni? Ja niin hän teki.
Hän oli suunnitellut tekonsa hyvin tarkasti, eikä suunitelmassa ollut pienintäkään porsaanreikää, joka olisi hänet saattanut vielä pelastaa. Paikaksi hän oli valinnut kauniin metsäaukean, jossa meillä oli tapana viettää aikaa aina välillä ja siellä hän nukkui pois. En ole hänelle vihainen tai katkera. Ymmärrän hänen tuskansa ja olen iloinen siitä, että hän lopultakin pääsi rauhaan. Tietysti se surettaa ja tuska on kova, mutta hän halusi näin. Tiedän, että pääsen asiasta joskus yli ja suru hellittää, kuten sanoit, mutta varmaa on, että elämäni ei enää ikinä palaa normaaliksi. Tulen tuntemaan syyllisyyttä ja surua loppuelämäni ajan ja muistamaan tämän menetyksen tuskan koko loppuelämäni. Veljeni ei poistu minusta ikinä ja tietynlainen masennus tulee seuraamaan minua loppuelämäni.
Sanoit, ettei tyttäresi tulisi sinua edes muistamaan, mutta siinä olet väärässä. Hän tulee muistamaan sen, miltä äidin kosketus tuntui ja hän tulee tuntemaan tyhjän aukon sydämessään aina. Jätät hänen elämäänsä tyhjiön, jota yksikään kummi, mummo, pappa tai äitipuoliehdokas ei pysty täyttämään. Oma äiti, vaikka kuinka itkuinen, surullinen tai elämäänsä pettynyt, on kuitenkin aina se oma ÄITI. Lapsi ei näe sinua viallisena ja huonona vaan täydellisenä olentona, joka on hänen turvansa ja tukensa maailman myrskyissä. Sinä olet se, jonka luokse hän tulee kun polveen tulee naarmu tai kun hän näkee pahaa unta. Hän luottaa sinuun ja rakastaa sinua kaikista vioistasi huolimatta.
En yritä käännyttää päätäsi tai kertoa mikä on oikein ja mikä ei, sillä en sinua tunne. Itsemurha voi jollekin olla se oikea ratkaisu ja toiselle ei, mutta jokaisen on itse päätöksensä tehtävä. Pyydän vain, että katsot loppuun asti ennen kuin teet päätöksesi.
Olen 21v ja 17v poikien yh äiti. Tasan viikko sitten sunnuntaina vanhempi poikani yritti itsemurhaa lääkkeillä. Kaukana ei ollut teon onnistuminen, neljä päivää teholla ja siitä pe osastolle. Siis se tuska ja avuttomuus oman lapsen vierellä!!!!!!!! Odotat pienintäkin silmäluomen värähdystä, joka osoittaisi pojan joskus heräävän. Syyllisyys siitä, ettemme tajunneet kuin vasta tuntien päästä, ettei hän ollut pelkästään unessa, vaan tajuttomana. Nyt fyysinen kunto rupee paranemaan, mutta henkinen tila onkin sitten ihan hajalla. Toivon sydämestäni, että poikani suostuu psykiatriseen hoitoon, antaisi auttaa itseään.
Haluan kertoa vielä sen, että olen itse muutaman kerran napannu lääkkeitä liikaa viinan kanssa. Viimeinen kerta oli jo niin vakava ja pelottava, että toivon etten ikinä enää tunne oloani niin pahaksi että yrittäisin jotain sellaista. Olen sairastanut masennusta monta vuotta ja välillä siihen liittyy itsetuhoisuutta. Nyt on mennyt jo kymmenen kk aika hyvin, ei oo tehny mitään sellaista.
Vihaa en ole tuntenut poikani tekoa kohtaan, ymmärrän sen suuren pahan olon, joka vie harkintakyvyn. Ja kännissä kynnys madaltuu tosi paljon. Toivon, että pikkuhiljaa pääset eteenpäin veljesi kuolemasta. Ikävä rakasta ihmistä on aina, vaikka kuinka ymmärtäisi teon. Kuolema on niin lopullinen ratkaisu, sen jälkeen ei enää ole vaihtoehtoja. En tiedä miten olisin reagoinut, jos poikani olisi kuollut. Äitinä sitä aina yrittää suojella ja auttaa lastaan. Vaikka tiedän pojallani olleen vaikeaa, en silti halua luopua hänestä. Viime kädessä kuitenkin kukaan ei koskaan voi tietää mitä toisen ihmisen päässä liikkuu.
Kauheesti voimia sinulle ja koko perheelle, veljesi on tähtenä taivaalla.
Olen lukenut täälä paljon muiden elämäntarinoita... hassua, mutta tuntuu "hyvältä" kuulla etten ole yksin itsetuhoisten ajatusteni kanssa.
Sairastuin masennukseen jo 2004 joulun alla. Se vanha tuttu tarina, mieheni löysi toisen, joka oli kaiken lisäksi ystäväni. Siihenpä jäin taiteilemaan 2 naperon kanssa vuorotyötä tehden sekä vaikea murkku huumeita käyttävä nuori. Vanhin poikani kuoli viime vuoden syksynä ja suru ei hellitä otettaan. Auta lastasi kaikin mahdollisin keinoin, minulta keinot loppuivat ja apua ei riittävästi saanut. Jäin masennuksen takia pois töistä keväällä, kun tunsin etten enää jaksa, vuorotyö, 8v. ADHD ym ym Ei yksin kertaisesti vaan jaksa enään. Nyt nuorimmat asuvat toistaiseksi isänsä luona, koska tunnen etten pysty heistä täysipainoisesti huolehtimaan. Olen kokeillut lääkitystä, mutta ei tunnu auttavan, useasti illalla yksin maatessani mietin tämän kaiken lopettamista, mutta jostain aina viriää pieni toivo...jospa sittenkin....
Kokemuksen syvällä rinta äänellä kerron sinulle, että jos nyt itseksesi otat ja lähdet satutat lastasi pahemman kerran.
Minun äitini otti ja lähti, ei tiennyt miten helvetillisen perinnön lapsilleen jätti.
Masennukset, itse syytökset, itkua ja pahaa oloa.
Jokainen meidän lapsista siis sisaruksista kärsii tästä vaikka kuinka tulis joku psykologi lässyttää.
Monta itkua ja kyyneltä on vuodatettu ja mietitty, että jos äiti ois tienny kuinka kauniita lapsen lapsia saa ni olisiko jättänyt meidät näin.
Meitä on monta, sinun lapsellasi ei ilmeisesti sisaruksia.
Älä hyvä ihminen anna lapsellesi sitä tuskan tietä koettavaksi. Sinä olet lapsesi äiti, ensi rakkaus jne...
ajattelemisen aihetta itse kullekkin.kirjoittamasi tarina oli niin koskettava että onhan sinulla jotakin voimavaroja jäljellä.käytäppä niitä juuri tuohon, kirjoittamiseen, sillä tuo oli niin koskettavaa että olet saanut ihmiset kirjoittamaan erittäin upeita ajatuksia.olen itse kokenut samat ajatukset aikaisemmin ja ehkä vielä tulevaisuudessakin, mutta ihmisten sanat pysäyttävät kyllä miettimään asiaa,häpeämään omaa itsekkyyttään ajatuksista jotka kuitenkin ovat aivan luonnollisia. toivon sinulle jaksamista,jospa kirjoittelisit useamminkin tänne palstalle,sillä sinulla on kirjoittamisen lahja,käytä sitä niin saatat saada elämääsi muutakin ajateltavaa.
Ymmärrän että olet saanut kaiken ja myös menettänyt sen. Ota nyt kuitenkin aikaa itsellesi! Hae kunnollisen mittainen sairasloma ja keskity itseesi ja oman elämäsi hallintaan.
Tee kaikkea sitä, mitä voit nyt yksin ollessasi tehdä. Lähde shoppailemaan, vuokraa lälly elokuva ja kaveriksi kasa karkkia tms. Hemmottele itseäsi kaikin mahdollisin tavoin. Anna hermosi ja ajatustesi rentoutua. Vasta sitten pystyt käsittelemään tapahtuneet asiat selvästi, vaikka se tekeekin kipeää.
Vain sinä olet nyt tärkeä. Älä anna julmalle maailmalle periksi! Taistele vastaan kynsin, hampain. Ja muista! Ystäviä löytyy aina!
terve,
et ole yksin ja ainoa joka kokee juuri näin. muista se. mulla on itse asiassa sama fiilis tällä hetkellä. tekis mieli lähteä jotta ne joilla menee hyvin, niin voisivat sitten jatkaa. mutta ei. älä myös sinäkään. en tee tätä piruttakaan. en anna periksi, enkä jätä katsomatta mitä tämä elämä tuo tullessaan. muista se, että se jo, että kirjoitit tänne, on hyvä merkki.
et kirjoittaisi enää jos olisit aivan loppu. nyt sun pitää hakea apua itsellesi. tarkoittaa ensin alkuun lääkitystä. pieni lääkitys voi tehdä ihmeitä. lisäksi nyt sun pitäis muuttaa tuo noidankehä. sun pitää mennä ihmisten ilmoille. tiedän jo kun luet. ei ole näin helppoa kuin väitetään. sama ongelma itselläni mutta mulla on sairaus joka estää tämän.
musta sun ei edes pidä harkita uutta suhdetta nyt. ei nyt ole sen aika. menisit huonompaa kuntoon jos kokisit saman . eikö näin. ja aina olisi vaikeampi nousta. joten pidä tämä taso kun on nyt mutta hae apua ja myönnä avoimesti ongelmasi myös vastaanotolla(lääkäri, psykiatri mikä onkaan).
Muista, että mä harkitsin itsemurhaa todella vakavasti aikoinaan. (tekotapa, aika ja paikka selvillä jo silloin). pyysin yläkerrasta apua etten tekisi sitä ja sain avun. Ei tarkoita kylläkään sitä että olisin uskovainen. olen aivan sama kuin ennenkin mutta kun menee liian vaikeaksi ei ole vaihtoehtoja kun tarttua viim. apuun. mulle se auttoi. tee samoin mutta pyydä aidosti apua.
nämä asiat jää mielellään pyörimään päähän. näin ollen sun pitää keksiä ajattelun tilalle muuta tekemistä. ihan mitä vaan. nyt pistät musiikkia soimaan josta pidät. hiljaisuus menee ja tulee paremmalle fiilikselle. teepä näin. tsemppiä.