Niin, loppuuko jännittäminen koskaan?
Jos jännitys poistettaisiin elämästäni, olisi kaikki asiat niin paljon paremmin. Jännitys vaikuttaa elämässäni joka ikiseen asiaan, eikä päivääkään voi elää ilman sitä. Kärsin siis sosiaalisista peloista, esiintymiskammosta, kahvikuppineuroosista... Päälle päin olen kuitenkin ihan normaalin näköinen parikymppinen nainen. Uskon, että monikaan ei ole huomannut edes ongelmaani, koska peittelen sitä niin hyvin. Arvatkaa vaan, miten raskasta on päivittäin esittää jotain muuta kuin on.. Kun iltapäivällä tulen koulusta, haluaisin vaan itkeä. Hypnoosissa käyty, Propralia syön...mikään ei tunnu auttavan. Tässä tahtoisi vaan kysyä, että miksi juuri minusta tuli tällainen. Vielä muutama vuosi sitten en ollut kuullutkaan mistään kahvikuppineuroosista. Kuka nyt voisi jännittää niinkin luonnollista asiaa kuin syöminen?
Miten paljon nää pelot rajoittaakaan mun elämää. Mietinpä vain, että loppuuko tämä koskaan? Onko kukaan parantunut jännittämisestä kokonaan? Jos elämäni jatkuu tällaisena, mietin vaan joskus että mitä järkeä on tällaisessa itsensä kiduttamisessa. Alan olla todella väsynyt.
Jos jännitys poistettaisiin elämästäni, olisi kaikki asiat niin paljon paremmin. Jännitys vaikuttaa elämässäni joka ikiseen asiaan, eikä päivääkään voi elää ilman sitä. Kärsin siis sosiaalisista peloista, esiintymiskammosta, kahvikuppineuroosista... Päälle päin olen kuitenkin ihan normaalin näköinen parikymppinen nainen. Uskon, että monikaan ei ole huomannut edes ongelmaani, koska peittelen sitä niin hyvin. Arvatkaa vaan, miten raskasta on päivittäin esittää jotain muuta kuin on.. Kun iltapäivällä tulen koulusta, haluaisin vaan itkeä. Hypnoosissa käyty, Propralia syön...mikään ei tunnu auttavan. Tässä tahtoisi vaan kysyä, että miksi juuri minusta tuli tällainen. Vielä muutama vuosi sitten en ollut kuullutkaan mistään kahvikuppineuroosista. Kuka nyt voisi jännittää niinkin luonnollista asiaa kuin syöminen?
Miten paljon nää pelot rajoittaakaan mun elämää. Mietinpä vain, että loppuuko tämä koskaan? Onko kukaan parantunut jännittämisestä kokonaan? Jos elämäni jatkuu tällaisena, mietin vaan joskus että mitä järkeä on tällaisessa itsensä kiduttamisessa. Alan olla todella väsynyt.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Toi jännitys on kyllä todella inhottavaa. Onneksi propral helpottaa vähän. Mulle on tullu semmosta että mua ahdistaa kaikkien ihmisten kanssa kun puhun. Jopa vanhempien. Alkaa hikoiluttamaan, tulee sellanen olo et jos toi nyt sanoo jotai ni en pysty vastaamaa ja sit jos joku kertoo jonkun hauskan jutun niin en pysty nauramaan kun hymy nykii ja muutenki vaa ahdistaa. En ole mikään tylsä tyyppi, mutta tää ahdistus saa mut näyttämään tylsältä. Onks tää ujoutta??? Mitä lääkkeitä tähän olis??????????? Ja sitten et meneeks tää ohi kun kasvan?????
Voi "poika 15 vee", se ON nuoruutta ja ihan normaalia!
Älä ihmeessä anna jännityksen masentaa itseäsi.
Jännitys ja epävarmuus kuuluu nuoruuteen ja menee kyllä ajan mittaan ohi. Älä liikaa mieti "ongelmaasi" vaan elä nuoruuttasi sellaisena kuin olet. Ota vaikka joku uusi harrastus itsellesi, josta tykkäät. Se saa ajatuksesi muualle ja saat onnistumisen iloa. Liikunta ja raitis ilma myös parantavat oloa.
Tee asioita, joista tulee kiva mieli!
Hei. Kunpa osaisinkin vastata tuohon kysymykseesi, valitettavasti tuo tekstisi kuullostaa hyvin tutulta. Minustakaan ei kuulemma päällepäin huomaa että jännitän ym.. ja se onkin monelle ollut yllätys kun on kuullut. Alan itsekin olla tämän asian kanssa aika loppu ja taidankin varata ajan lääkärille jos saisin jotain rauhoittavia:/ Minulla ei propral tuonut juurikaan apua mutta muutaman masennuslääke kokeilun myötä pystyn edes vähän liikkumaan. Jaksamisia sinulle ruusunen:)
vähän täälläkin. Ei ehkä niin hankalasti kuin sinulla, mutta ei täälläkään niin helppoa ole. Tsemppiä jatkoon.
Itse olen reilu parikymppinen nainen ja alkanut jännittämään joka asiaa. Hirveä, että en voi mennä enää esim. syömään ulos, koska en saisi alas palaakaan, kun jännittää. Jännittää kaupassa, puhelimessa, lenkillä joka paikassa. Siirrän kaikkea ikäviä tapaamisia viimeiseen asti, kun se jännitys on niin inhottavaa.
En kertakaikkiaan tajua miten minusta on tällainen voinut tulla? En keksi mitään asiaa, joka tämän olisi laukaissut. Ottaa ihan aivoon, kun tiedostaa varsin hyvin, että ei ole mitään syytä jännittää toisia ihmisiä, että eivät ne minua katsele neuroottisen tarkasti! Ja silti en voi sille mitään. Alkaa ääni värisemään ja suun ympärillä nykimään. Maha on sekaisin ja hirveä olo.
Olen jo aika totaalisen vi..tunut tähän hermoilemiseen. Lääkkeitä en ala syömään vaan kertakaikkiaan tämän on loputtava. Ihan käsittämätöntä, miten hölmöä on toisten takia alkaa jännittämään ja elämäänsä pilaamaan.
Minusta ei kanssa varmaan moni uskoisi, että jännitän ihan tajuttomasti. Pystyn esiintymään melko rauhallisena ja pyrin aina antamaan itsestäni hyvin rauhallisen vaikutelman.
Olen ehkä kuitenkin tullut siihen tulokseen, että itseni tarkkailulla on jotain vaikutusta tähän vaivaan. Olen jo pienestä asti tarkkaillut itseäni ja ajatellut mitä muut minusta ajattelevat.
Siksi varmaan jännitän, ajattelen mitä toiset minusta ajattelevat. Ihan kuin sillä nyt olisi mitään väliä! Ihan harmittaa tämä asia.
Itse olen kärsinyt samasta asiasta jo pitkään. Ainakin 6 vuotta. En usko, että jännittäminen kokonaan koskaan loppuu, mutta silti jaksan hokea itselleni "muutaman vuoden päästä". Toivossa on hyvä elää, vaikka se epärealistista olisikin. Viisi vuotta sitten ajattelin että 22 vuotiaana olen jo aivan erilaisessa asemassa, mutta näin ei ole tapahtunut. Olen yhä hyvin samanlainen mitä 5 vuotta sitten. Miksi? Ehkä en ole yrittänyt tarpeeksi muuttua?
Toisaalta, voiko ihminen muuttua niin radikaalisti kasvattuaan täyteen mittaan? Ikävuodet 0 - 16 määräävät sen mitä sinusta tulee. Näinä vuosina esimerkiksi yhtenä vuotena opitun käyttäytymismallin "pois oppiminen" vie aikuisuudessa luultavasti kymmenen vuotta. Jos olet oppinut sen kolemassa vuodessa, aikuisuudessa sen "pois oppiminen" vie kolmekymmentä vuotta! Siis niin kauan että tulemme jo vanhoiksi, emmekä käytännössä enää kykene sen enempää oppimaan uusia asioita kuin unohtamaan vanhojakaan, ainakin mitä tulee ihmisen syvimpään olemukseen, kuten juuri käyttäytymiseemme.
Aika lohdutonta tekstiä, mutta olisi kerrankin hauska käydä näitä asioita läpi jonkun kanssa, joka myös kärsii samasta.
Ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Kun olin ikäisesi, jännitin ja sain paniikkikohtauksia. Luulin, että kuolen niihin.
Mutta minulla oli valtava paranemis- ja elämänhalu. Uskoin että apu löytyy (eikä vain rauhoittavat lääkkeet, joita en halunnut käyttää vuotta pidempään, eivät edes parantaneet).
Etsin ja etsin apua, kunnes sain kuulla eräästä psykiatrista joka lähetti minut hypnologille. Tämä hypnologi olikin aivan ihana ihminen, empaattinen ja hänellä oli todellinen auttamisen halu. Hoito oli rentoutusta, jossa minulle annettiin "käskyjä", minun piti kuvitella, miten käyttäytyisin jännittämättä niissä tilanteissa, joita pelkäsin. Pikkuhiljaa aloin luottaa itseeni ja "kohtaukset" vähenivät. Nyt voin hyvin. Ei paniikkikohtauksia lainkaan, en edes pelkää, että niitä tulisi.
Voisit aloittaa vaikka terveyskeskuksessa, omalääkärin vastaaotolla. Onhan olemassa terapioita yms. Jo se helpottaa, jos saa puhua ammatti-ihmisen kanssa.
Älä luovu toivosta! Usko että paranet! Säilytä elämänhalu! Vain sillä tavalla pääset jännityksestä eroon. Toinen ei yksin voi sinua auttaa. Ja iloitse jokaisesta edistysaskeleesta.
Ole lempeä itsellesi, usko itseesi.
Toivon että tästä oli edes pikkuisen apua.
Hyvää syksyä ja tulevaisuutta sinulle Ruusunen84!