Kaurismäki - Kiitos ei

Aki Kaurismäki torppasi markkinatalouden seireenikutsun

Suomalaiset ovat rakastaneet omiaan -- Speden Uuno - ja Kaurismäen elokuvat hellyttävät itseironisen rehdit sisäisen elämäntaiteen mestarit herkiksi Suomessa. Aki Kaurismäki on mestari kuvaamaan maalaissuomalaisen arkimaiseman kaupungistuneessakin pystypubimiljöön olutkolpakon kallistajassa. Aki ei antanut herkkää suomalaista kansantaidetta markkinamekanismin ulkokuultokiiltoiseen syleilyyn.

Perin kyllästyneenä Aki tuumasi amerikkalaisen kultuurin olevan yhtä kaukana kuin mersun nahkapenkki sikalan pahnueesta (kirjoittajan mukaelma ilmaisusta amerikkalaisen kiiltokulttuurin vastenmielisyydestä). Suomalaiset ovat tavallansa vaatimattomia jurottajia, joille rehti perkele on parempi kuin kullattu mitäänsanomattomuus.

Kaurismäen elokuvat ovat aina koskettaneet arkisuomalaisia. Elokuviin on ihmeellisesti valiintunut todellisia persoonia - osan antaessa koko sielunsa elokuvien sisuksiin. Aina hymyilemätön, jo paremmille valkokankaille poistunut vaatimaton ja kiltti sisälläeläjä Matti Pellonpää imeytyi suoraan tavallisten suomalaisten herkkiin sydämiin, hän edusti luottonäyttelijää olematta mitään muuta kuin vain oma itsensä.

Kaurismäen veto Hollywoodin kutsuun oli suomalaisen väkevä osoitus, ettei kaikki ole rahalla saatavilla. Samalla Kaurismäki haki itselleen, ehkä tahtomattaankin, vielä suuremman markkina-arvon. Kaikkia kiinnostaa USA:ssa henkilö, joka sanoo ei Oscar-gaalalle. Sanoisinpa, että katsojaluvut Kaurismäen elokuviin kasvaa näin periaatteellisesti toimien sadoilla tuhansilla.

Suomalainen jurottaja ei hymyillyt velivenäläisellekkään Talvisodan pakkasissa, silloin oli samanlaiset periaatteet kuin nyt tässä kieltäytymisessä. Suomisotilas piti Neuvostoliiton rajojemme ulkopuolella, puri hammasta ja kävi päälle. Silloin oli kuokka, jussi ja sisu. Nyt on elokuva suomalaisuuden perijuurista, luonteesta ja tavasta. Kieltäymys oli merkki suomalaisille, ettei meidän tarvitse olla vasalleina sinne eikä tänne. Me olemme Suomi ja suomalaisia.

Kaurismäki nosti järkkymättömällä kieltäymyksellä kansallista identiteettiä, se antoi pienen ilkikurisen hymyn moniin sohvien perukoihin ja kulmakuppiloiden savuisiin olutnurkkauksiin. Suomalaisuus sai Kaurismäestä yksilöllisen identiteetin esilletulon, josta voimme olla tavallamme ylpeitä.

Suomipoikaa ei niin vaan juoksuteta Brysseliin, Natoon tai muihinkaan pinnallisuuden säihkevaloihin. Olemme tottuneet talven pimeyteen olla selviytyjänä aina seuraavaan kevääseen, jossa puro sulaa, mutta suomalainen ei.

Kaurismäki antoi sisältöä monille unohdetuille, hyljeksityille, vailla kullankimallusta oleville, mutta kuitenkin oman ylpeyden kiinnipitäjille. Elämä sai suunnan monissa mielissä. Kiitos kieltäymykselle.

Ilkka Luoma