Olen 30 mies, sinkku, täysin terve, älykäs, enkä edes pahan näköinen, mutta syrjäytynyt, yksinäinen ja syntipukki monien murheille. Minut tunnetaan kotikulmilla, olen aina tehnyt tunnollisesti työni, täyttänyt velvollisuuteni yhteiskuntaa kohtaan ja pyrkinyt elämän ja elämäntapavalinnoissani ottamaan läheiseni sekä heidän etuudet huomioon. Minut tunnistetaan aivan ventovieraidenkin toimesta mm. kesällä uimarannoilla ja saan kuulla huuteluita ja arvostelua esim. minuun hankalasti suhtautuvan kotiväkeen liittyen.
Olen aina ihmetellyt sitä, etteikö minulla ole ykstyiselämää edes aikuisena ja voidaanko tekemisiäni suhteuttaa aina kotiväen tekemisiin? Eikö henkilökohtainen panokseni työ taikka muussa elämässä merkitse mitään, eikö minulla ole samat ihmisoikeudet kuin naapurilla?
Olen Työtön ja yksinäinen. Vain harvat hankalat tapaukset ovat minusta kiinostuneita. Saan harmia jos en ole heistä kiinnostunut ja yksinäisyyskin tuntuu pahalta. Joudun laskemaan joka kolikon saadakseni loppukuuksi ruokaa, joidenkin mielestä tämäkin on liian helppoa minulle. Herään ja menen nukkumaan ja vietän päivän yksin. Toisinaan räjähdän hysteeriseen itkuun. Useasti tuntuu vain siltä, että jokainen päivä on kidutusta joka ei ota loppuakseen, olen kuin pimeässä tunnelissa jonka päästä ei valoa näy viikkojen, kuukausien, vuosien taikka vuosikymmentenkään jälkeen. Tuska on jo niin kova, että huominen on turhaan ja ainut joka pitää elossa, niin on kolikot lompakossa joilla hakea ruokaa kaupasta ja taikka ne samat vedätetyt tv-sarjat joita olen katsonut jo kylliksi.
Miksi minä?
Olen aina ihmetellyt sitä, etteikö minulla ole ykstyiselämää edes aikuisena ja voidaanko tekemisiäni suhteuttaa aina kotiväen tekemisiin? Eikö henkilökohtainen panokseni työ taikka muussa elämässä merkitse mitään, eikö minulla ole samat ihmisoikeudet kuin naapurilla?
Olen Työtön ja yksinäinen. Vain harvat hankalat tapaukset ovat minusta kiinostuneita. Saan harmia jos en ole heistä kiinnostunut ja yksinäisyyskin tuntuu pahalta. Joudun laskemaan joka kolikon saadakseni loppukuuksi ruokaa, joidenkin mielestä tämäkin on liian helppoa minulle. Herään ja menen nukkumaan ja vietän päivän yksin. Toisinaan räjähdän hysteeriseen itkuun. Useasti tuntuu vain siltä, että jokainen päivä on kidutusta joka ei ota loppuakseen, olen kuin pimeässä tunnelissa jonka päästä ei valoa näy viikkojen, kuukausien, vuosien taikka vuosikymmentenkään jälkeen. Tuska on jo niin kova, että huominen on turhaan ja ainut joka pitää elossa, niin on kolikot lompakossa joilla hakea ruokaa kaupasta ja taikka ne samat vedätetyt tv-sarjat joita olen katsonut jo kylliksi.
Miksi minä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
itsellesi kaikkea kivaa. Esim. uusi Volvo tai talvella moottorikelkka tai mönkijä. Itse ostin helikopterin ja heti helpotti oloa, kun pystyy pörräämään missä tykkää.
ruokaan tuhlaa,osta kaljaa se piristää kummasti!