Mulle syöminen on ollu aina elämässä semmonen mörkö, se ei oo ikinä kehittyny rutiininomaiseksi niinku et kävelen automaattisesti kaapille ja syön jotain... Jotain 3-4 vuotta sitten mä olin tosi pahassa kunnossa, painoin 30 kiloa ja olin jotain 160 cm.. No sit mä aloin lihottaa ja olinki hyvässä kunnossa mut nyt mä olen alkanu taas laihtua ja kovaa vauhtia.. Oon tosi huolissani. Kauheaa tässä tilanteessa on sekin et kokoajan mun ruokavalio muuttuu suppeammaksi ja aina alkaa oksettamaan kun yritän syödä. Mä kärsin tästä tilanteesta tosi pahasti koska en nauti siitä että oon näin hemmetin laiha, jotku ystävätkään ei tajua et niiden ei tarvitse huomautella siitä jos en haluu syödä lautasta tyhjäksi koulussa tms. Muistan sen tunteen ku vaateliikeistä löyty ihanan hyvin istuvia housuja ym. ja luut ei näkyneet pahemmin mistään paikoista mutta nyt on taas toisin, osaako kukaan auttaa mua tän asian kans? Äitistä ei pahemmin oo apua koska se kokee sen loukkauksena jos en halua syödä samoja ruokia päivästä toiseen ja jos sitten meen puhuun sille et oon huolissani tästä mun painonlaskusta se vaan tiuskii... mä en voi enään mennä edes saunaan sen kans yhessä koska se tuijottaa mua niin pettyneesti, tuo ei todellakaaa auta asiaa... Onko kenelläkään kokemuksia samanlaisesta tilanteesta? Miten tästä pääsee yli? en tiedä onko mussa enään voimia uuteen lihotuskuuriin...
syöminen ongelmana
tyttö
4511
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tiedän tunteen..Mä oon ollu pienestä pitäen huono syömään. En oo syöny 3 luokasta lähtien lihaa enkä muutakaan rasvaista tms... se oksettaa mua..
Se ei oo tahallista. Mä en vaan..jotenkin osaa syödä..Siksi mä oonkin aika usein tiputuksessa kun muuten ei mee ravintoo sisälle.
Mä oon ollu ikäni laiha. nyt 160/28.
Kaverit on aina tyyliin: "vähän toi on laiha. varmaan jostain lasten osastolta ostettu noikin farkut."
Mä en haluis olla näin laiha, mutta mä en lihokkaan eli ei oo vaihto ehtoja.
Kaverit on KATEELLISIA siitä että multa näkyy kylki luut ja jalat sekä kädet on kuin spagetit.
Kuinka nopeassa ajassa sinä laihduit?
Minullakin oli ihan samanlainen lapsuus. Ei vain mennyt ruoka alas, vaikka olisi halunnut. Sitä oli ihan mahdotonta yrittää selittää toisille. Toisten tulkinta oli, että olen nirso tai että minulle ei ruoka maistu. Mutta se ei pitänyt paikkaansa, sillä kyllä välillä oli kova nälkä ja teki mieli syödä, muttei vain pystynyt. Teini-iässä ja vähän vanhempana inhosin tätä ominaisuuttani erityisen paljon. Sitä paitsi olin vakuuttunut, että olen ainoa ihminen maailmassa kenellä on tällainen ongelma.
Nyt olen jo paljon vanhempi kuin te. Elämäni on muuttunut hyvin paljon noista ajoista. Jos olette vielä koneen ääressä, niin olisi mielenkiintoista vaihtaa kertomuksiamme.
tuli vaan sun viestistäsi mieleen, että oletko tosiaan varma että he ovat kateellisia vakavalle alipainollesi, vai ovatko ehkä pelkästään huolestuneita sinusta? sh nimittäin saa usein ihmisen uskomaan että ihmiset jotka haluavat auttaa sinua nostamaan painoa, ovat kateellisia sinulle, vaikka tosiasiassa haluavat auttaa.
sitä olisi ehkä hyvä miettiä?
t.ex-anorektikko,nykyinen bulimikko, mutta ei tippaakaan kateellinen
Joillakin saattaa jäädä tämä laihduttaminen ja liikkuminen ns. päälle eli pakkomielteeksi, kuten minullekin on käynyt. Ortoreksia lienee nykypäivän ihmisten vitsaus bulimian, anoreksian ja ahmimishäiriön lisäksi.
Apua silloin saa yhteisöstä http://www.oafinland.org/
Mielestäni tälläinenkin on hyvä tiedostaa ja rekisteröidä tämä paikka.