Huhtiniemestä jälleen

Tänään Metro-lehteä lukiessani huomasin hyvän kirjoituksen sodan aikaisiin Huhtiniemen joukkoteloituksiin liittyen, joten ajattelin kirjoittaa aiheesta myös tänne palstalle.

Huhtiniemi

Kuoppien kaivaminen maahan on harvoin suuri uutinen. Lappeenrannassa se on. Kun vuosikymmeniä huhujen verhoamalle alueelle kaivetusta montusta löytyy yksitoista tuntematonta vainajaa, herää äkkiä muidenkin kuin historioitsijoiden ja kriminalistien kiinnostus. Joukkohautalöytö herättää kokonaisen kansan päiväunistaan, koska jo pelkissä lukumäärissä on taikaa. Yksi vainaja on yleensä riittävä tekijä koskettamaan niitä piirejä, joita esimerkiksi Bodom-järven murhamysteeri, veritekojournalismi tai lähimenneisyyden tonkiminen innostavat ilmankin.

Yli kymmenen vainajaa siistissä rivissä salaisessa haudassa puolestaan kiinnostaa melkein kaikkia, koska se viittaa selvästi aivan johonkin muuhun kuin mielipuolen pikaistuksissaan tekemiin surmatöihin ja Alibi-tarinoihin. Suuri lukumäärä viittaa siihen, että vainajat on lähettänyt tuonpuoleiseen jokin yksilöä suurempi voimatekijä - suorarivinen joukkohauta on yhteiskunnallinen ilmiö.

Huhtiniemen tapauksessa ajatus näyttää juosseen juuri näin. Vainajista on nyt kiinnostunut lähes koko kansa - me suomalaiset. Ja se johtuu siitä, mitä nimetön luurankorivi lappeenrantalaisella leirintäalueella Suomelle ainakin toistaiseksi edustaa: uhkaavan tuntematonta lukua omassa lähihistoriassa. Totuttu ajatus puhtoisesta lähimenneisyydestä on alkanut yllättäen horjua muutaman lapionpiston takia. Tutkijat tutkivat, totuuskomissiota ehdotellaan ja kansa keskustelee. Käsityksiä on monia, vaikka se, millainen tuntemattomasta luvusta lopulta tulee, on toistaiseksi auki.

Ilmassa on pelkoa, vaikka toistaiseksi tutkimukset ovat kesken ja selitysmahdollisuuksia on paljon. Vaihtoehdot ovat kuitenkin suurin piirtein tiedossa: Huhtiniemen vainajat saattavat olla venäläisvankeja, kansalaissodan uhreja tai vuoden 1944 väitetyn salaisen kenttäoikeuden päätöksellä teloitettuja rintamakarkureita. Kepeissä mullissa he eivät makaa, kohtasipa kuolema heidät millaisissa oloissa tahansa. Kuopasta voi löytyä vain epämiellyttävä tai erittäin epämiellyttävä totuus. Se on pelottava lähtökohta tehdä tiliä oman menneisyyden kanssa. Ja ehkä syy siihen, että nyt tutkimukset on aloitettu vasta nyt.

Kaikkein epämiellyttävin totuus olisi nyt tietysti se, joka on näyttänyt jo 60 vuotta makaaberilla tavalla kaikkein kiehtovimmalta: vainajat ovat salaisen kenttäoikeuden teloituttamia sotilaskarkureita kesältä 1944. On syytä toivoa, että epäilys osoittautuu perättömäksi, sillä sen toteennäyttäminen olisi paljon enemmän kuin pelkkä konkurssi sille Suomi-kuvalle, jota kansakunta on hellinyt yli 60 vuotta. Tällainen tulos lunastaisi Suomelle uuden paikan omia kansalaisiaan joukoittain surmanneiden kansakuntien huonomaineisessa joukossa. Se asettaisi maan samaan sarjaan kuin natsi-Saksa, Neuvostoliitto ja esimerkiksi ne Balkanin maat, joiden yhteiskuntiin käsite joukkohauta on yleensä tavattu kauhistellen liittää. Huhtiniemi voi olla historiallisesti Suomelle samanlainen ilmiö kuin Katynin metsä Neuvostoliitolle tai keskitysleirit Saksalle: tietynlaisen historiallisen viattomuuden hautakivi.

Pieni mutta merkittävä valonpilkahdus tällaisessakin löydössä olisi: se, että joillekkin suomalaisille perheille se saattaisi merkitä 60 vuotta jatkuneen valheen paljastumista. Katoamistiedot "siunattu, ruumis jäänyt kentälle tai tuhoutunut" saisivat konkreettisen muodon - niin traaginen kuin se olisikin.

Tämä kyseinen kirjoitus löytyy siis tämän päivän Metro-lehden sivulta 6 ja aiheesta "Kolumni".