tullut siihen tulokseen, että sä todellakin olit tosissaan mun kanssa ja olit ihan järjettömän ihastunut ja tunsit sen yhteyden välillämme ja sä rakastit mua. Kaiken tämän sanoitkin. Mutta sitten "peruit" kaiken ja juoksit karkuun ja etsit laastarin. Ja se tuntui tottakai ihan helvetin pahalta.
Mutta nyt siis olen tullut siihen tulokseen että kaikki se oli totta ja sä lähdit pois koska et kuitenkaan uskonut että olisin tuntenut samoin sua kohtaan. Ja se sun ajatus on ihan perusteltukin kun miettii mun käytöstä. Mutten silti olis ihan uskonut että toimisit niin kuin toimit, kun itse olen tossa mielessä kuitenkin niin erilainen. Ehkä lopulta oli niin että sä pelkäsit hylätyksi/torjutuksi/jätetyksi tulemista paljon enemmän kuin mä. Ja se kyllä selittää senkin, miten myöhemmin toimit ja miten yhä vieläkin. Kyllähän kumpikin pelättiin ja puhuttiinkin siitä, mutten silti olis niin tehnyt enkä tee jatkossakaan, koska vaikka kuinka pelkäisin aina haluan voittaa pelkoni. Siksi kai kaikesta siitä sulle puhuinkin ja vielä jälkeenkinpäin.
Eli minä rakastin sinua ja sinä rakastit minua. Ja obladii obladaa life goes on right, lalalala life goes on... Mutta oman mielenrauhani kannalta näiden asioiden ymmärtäminen kuitenkin on ollut tärkeää.
Mutta nyt siis olen tullut siihen tulokseen että kaikki se oli totta ja sä lähdit pois koska et kuitenkaan uskonut että olisin tuntenut samoin sua kohtaan. Ja se sun ajatus on ihan perusteltukin kun miettii mun käytöstä. Mutten silti olis ihan uskonut että toimisit niin kuin toimit, kun itse olen tossa mielessä kuitenkin niin erilainen. Ehkä lopulta oli niin että sä pelkäsit hylätyksi/torjutuksi/jätetyksi tulemista paljon enemmän kuin mä. Ja se kyllä selittää senkin, miten myöhemmin toimit ja miten yhä vieläkin. Kyllähän kumpikin pelättiin ja puhuttiinkin siitä, mutten silti olis niin tehnyt enkä tee jatkossakaan, koska vaikka kuinka pelkäisin aina haluan voittaa pelkoni. Siksi kai kaikesta siitä sulle puhuinkin ja vielä jälkeenkinpäin.
Eli minä rakastin sinua ja sinä rakastit minua. Ja obladii obladaa life goes on right, lalalala life goes on... Mutta oman mielenrauhani kannalta näiden asioiden ymmärtäminen kuitenkin on ollut tärkeää.
Vastaukset 17
Vanhimmat
ainakin tarina on (liiankin) tuttu.
totta puhut, en itsekään ymmärrä miksi toimin niinkuin tein, eihän se lopulta ollut mikään ratkaisu mihinkään. mutta sä et kokenut loppua samalla tavoin kuin mä sen koin. en olis itsekään uskonut, että toimisin niin siinä tilanteessa. koska oon aina ajatellut olevani vahva ihminen. mutta en häpeä myöntää, että sun menettäminen teki mut niin heikoksi, etten olisi jaksanut kantaa sitä tuskaa yksin. olihan mulla muitakin syitä siihen laastarisuhteeseen ja sen tiedät jos olet oikea henkilö. aika epätodennäköistä kuitenkin että olisit mutta saanpahan mäkin tilaisuuden purkaa omia ajatuksiani taas.
nyt jälkeenpäin kun mietin asiaa, musta tuntuu että just se sun pelko teki mut niin epävarmaksi. mä tunsin, ettet sä ollut valmis antamaan itseäsi mulle sillä tavalla kuin olisin tarvinnut. ja se oli musertavaa, koska rakastin sua enemmän kuin ketään koskaan. sä et tiedä kuinka paljon muhun sattui menettää se, mitä eniten toivoin.
mutta obladii, obladaa... näin se menee. ajan kanssa olen kuitenkin oppinut elämään tapahtuneen kanssa. joskus sydän ei saa sitä mitä haluaa... joskus rakkaus ei voita.
elämä on.
en tiedä oletko sinäkään oikea henkilö. Molemmat me pelättiin ja oltiin epävarmoja eikä oikein uskallettu olla omia itsejämme. Ja varmasti lisättiin toistemme epävarmuutta sillä. Ja ei me kumpikaan loppujen lopuksi tiedetä, miten toinen sen lopun koki. Mulle se oli todella vaikeaa, mutta hoin itselleni että mun täytyy olla vahva, tapahtui mitä tapahtui.
On totta etten oikein osannut/uskaltanut antaa sulle kaikkea mitä minussa oli. Ja siksi en sen enempää lopussakaan yrittänyt, kun yhä tunsin etten pysty. Koin tekeväni oikein kun päästin sut meneen enkä kertonut kaikista tunteistani. En sitten tiedä mikä lopulta oli oikein. Mutta olen vahvistunut niistä ajoista paljon ja siksi voi ajatella että se oli sen arvoista.
no ehkä asiat loppujen lopuksi menivät niin, kuin oli sitten kuitenkin tarkoitus. kipeäähän se tekee, kun löytää jotain, joka tuntuu ainutlaatuiselta ja sitten menettää sen, oli siihen menetykseen syynä mikä tahansa... tapahtui se kuin tahansa, oli se lähtevä osapuoli tai se joka jää suremaan.
ehkä kaiken tarkoitus olikin kasvattaa. ehkei me sitten oltu oikeita toisillemme, koska tässä kävi näin. kyllä, mä luulen, että tää kokemus on tehnyt mustakin vahvemman. ja opettanut uusia asioita itsestäni (ja muistakin ihmisistä), rakkaudesta. sen tiedän, etten koskaan enää tule tyytymään puolittaiseen rakkauteen. koko elämäni ajan mä olen odottanut sitä ihmistä, joka rakastaisi mua sellaisena kun mä olen, joka uskaltaisi sen näyttää ja kertoa. ihmistä, joka rakastaa samalla tavalla kuin minä. täysillä. koko sydämestään. ja että rakkaus on paljon muutakin. että se saa vaikka antamaan toisen mennä taistelematta vastaan.
mutta olet oikeassa, se oli sen arvoista.
ehkä joskus vielä sen löydän uudestaan.
Tämä on jokseenkin "vaarallinen" foorumi keskusteluille kun täällä on niin helppo "ampua puskista" ja siks eilen en halunnut enää kommentoida ja muutenkin nykyään aika vähän. Ei aina halua altistaa itseään tälle kaikelle. Ja täällä syntyy helposti väärinkäsityksiä, niinkuin kirjoitetussa puheessa aina, tai puheessa ylipäätään. Siksi puhunkin usein harkiten ja toivon että toinen kysyisi jos ei ole varma mitä tarkoitan. Vaikka ei se kysyminen ole helppoa, minustakaan. Usein pelottaa, ja silloinhan se helpoin tapa on vain uskoa mitä haluaa ja leimata toinen "vääräksi" tms. ja kaikki jää auki.
Kirjoitat siitä etten minä ollut valmis, ja olet jossain määrin oikeassa, mutta minä olin (ja olen) myös sitä mieltä että sinä et ollut valmis. Ja se miten jälkeenkin päin käyttäydyit vahvisti sitä minun ajatusta. Siksi en yrittänyt enempää. Vaikka voihan olla ettei tässä maailmassa mitään täysin valmista olekaan. On rakennettava.
Voihan olla että me ymmärretään 'rakkaus' jotenkin eri tavalla. Tai sitten samalla tavalla mutta kumpikaan ei itse pysty siihen mitä kuvittelee. Mun käsityksen ja uskon mukaan rakkauteen kuuluu myös kärsivällisyys ja se että rakastaa toista Ihmisenä, ei vain omien tarpeiden tyydyttäjänä. Ja mä en alun alkaenkaan saanut susta kokemusta että rakastaisit minua (tai ketään?) minuna itsenäni, tai että olisit edes kiinnostunut minusta minuna itsenäni. Tuli tunne että sulla on joku valmiiksi mietitty paikka mihin minua (tai jotakuta?) halusit, ja sitten jos toinen ei just sillä hetkellä tyydytä sun sen hetkistä tarvetta, niin olet pettynyt. En oikeastaan muista että sä olisit kysynyt multa että mitä minä haluan tai miltä musta mikäkin tuntuu. Tulkitsit vain ja luulit tietäväsi. Tuli tunne että tarvit minua (tai ylipäätänsä ketään) vain itsesi tyydyttäjänä. Voin olla väärässä.
Kuitenkin se miten jälkeenpäin toimit, ja myös miten toimit sitä toista kohtaan, vain vahvisti tuota minun ajatusta ja siten vahvisti myös ajatusta ettet vieläkään ollut valmis rakkauteen. En tiedä voiko sanoa että olisin "jäänyt suremaan". Meillä vain oli erilaiset tavat käsitellä asiaa. Minä käsittelin ajattelemalla ja käymällä kaiken läpi mielessäni ja tunteissani ja sainkin paljon. Olen elämässäni ollut joskus kykenemätön käsittelemään asioita ja silloin paennut, ja oli surullista huomata että sinä olit sitä myös yhä silloinkin. Toivoin silloin ja toivon vieläkin että löytäisit rakkauden. Mutta ei sitä rakkautta löydä ikinä toisesta ihmisestä, vaan itsestään silloin kun on valmis kohtaamaan itsensä, kaikki tunteensa, toisen.
Ja en tietenkään yhäkään tiedä onko tämä ihminen kelle kirjoitan täällä. Ehkä on ehkä ei. Ei tämä turhaa silti ole, niinkuin ei mikään maailmassa vaikkei kaiken merkitystä aina heti pysty näkemään. Toivottavasti joskus kuitenkin pystyy. Minä haluan nähdä itseni, toisen, kaiken, merkityksen.
Että ei näitä mun kirjotuksia kannata lukea minään valmiina (siitä kertoo myös nää mun jatkuvat lisäykset). Kaikki on koko ajan kesken ja työn alla, kaikki ihmiset, kaikki puheet. Ja jos nämä loukkaa niin yrittäkää ymmärtää. Nämä on keskeneräisen ihmisen keskeneräistä rakennelmaa, keskeneräisessä maailmassa. Aina jää paljon sanomatta. Nytkin. Ymmärrykseen ja hyvyyteen silti pyrin.
minulla on ollut eräs ongelma monta vuotta, se on vienyt paljon mun henkistä energiaani ja voimiani, siksi että en ole pystynyt olla tasapainoinen ja tehdä kaikkea niinkuin haluaisin. Sitten yhdessä vaiheessa kaikki lähti käsistä. Ihan oikeasti. Sitten se on pikkuhiljaa rauhoittunut. Niin, tiedän että en ole siihen samaan pyrkinyt kuin sinä, koska ehkä oon ollut niin rikki.
Mutta kaiken sen silti ymmärrän mitä tarkoitat, vaikka en olisi niitä tunteita niin paljoa käynytkään läpi kuin sinä. Mutta minusta on todella ärsyttävää että mun pitäis näyttää sulle että kuinka oon kasvanut henkisesti, en halua kuulla keneltäkään kommentteja sellaisesta että oletpa sä muuttunut. Siks tuntuu siltä että et tule ikinä uskomaan että oikeasti olisin sun kanssa samalla aallonpituudella ja että haluttais samaa, vaikka kuitenkin halutaan.
Toivottavasti lopetetaan joskus menneiden muistelu ja eletään tätä päivää. Sitä toivoisin, koska mua ärsyttää ajatella kaikkea mitä olen mokannut.
puhuit (kirjotit) ihan täyttä asiaa, vaikkakin se sai mut ajattelemaan, että tuskin olen sitten kuitenkaan se, jolle alkuperäisen viestisi osoitit.
koska mä olisin ottanut sen henkilön juuri sellaisena kun se oli, yrittämättä sovittaa mihinkään muottiin tai tyhjään paikkaan mun elämässä. kaikkine vaikeuksineen, kaikkine varjoineen. mulle olisi riittänyt ihan vaan ne pienetkin hetket sen rakkaan kanssa ja mitään en ollut vaatimassa, enkä tyrkyttämässä. me ei ehditty kokea paljon yhdessä, mutta se kaunis mitä ehdittiin.. niin, mun puolelta se oli kyllä silkkaa rakkautta ilman sen kummempia sivujuonteita. mä olisin ollut kyllä valmis ja mielestäni osoitinkin sen kyllä.
mikä mut 'veti' takaisin vanhan luo, sitä on vaikea selittää. kuitenkin mulla on ollut aikaa miettiä syitä miksi olen tässä tilanteessa kuin olen. ehkä se oli se yhteys, mikä meillä on aina ollut, siitä huolimatta, että rakkaus ei kestänyt ajan tuomia muutoksia. meillä on samat arvot. ja ne yhteiset syyt jonka takia jatkaa yhdessä eteenpäin. mikä mut ajoi siihen? no se on helppo selittää... mä en edelleenkään ole koskaan ollut helposti ihastuvaa/rakastuvaa tyyppiä. kerta kymmeneen vuoteen. en siis usko kohtaavani matkallani aikoihin (tai ehkä enää koskaan) samanlaista rakastumisen tunnetta kuin häntä kohtaan koin. siksi en odota tulevaisuudelta mitään ja mun on helppo ajatella, että miksi en siinä sivussa sitten yrittäisi katsoa että niillä muilla osapuolilla on asiat hyvin. koska keskinäinen arvostus eikä luottamus toiseen ole kuitenkaan kadonnut minnekkään. ehkä kaikki ei ole täydellistä. mutta en mä jaksa etsiä enkä odottaa sitä mitä ei ehkä koskaan tulekkaan. elämä on nyt ja mulla on syitä jatkaa eteenpäin.
mutta tätä keskustelua on turhaa jatkaa täällä. ja koska meillä ei ole puheyhteys auki, niin tuskin missään muuallakaan.
hyvää loppuelämää sinullekin =)
nyt kun luin ton sun kirjoituksesi uudestaan.
olen varma siitä, että mä en ole se henkilö jolle viestisi osoitat. jo pelkkä kohta " En oikeastaan muista että sä olisit kysynyt multa että mitä minä haluan tai miltä musta mikäkin tuntuu. Tulkitsit vain ja luulit tietäväsi. Tuli tunne että tarvit minua (tai ylipäätänsä ketään) vain itsesi tyydyttäjänä. " riittää vakuuttamaan mut siitä, että väärä henkilö on kyseessä. koska tuosta en todellakaan tunnista itseäni ja muistan kysyneeni useinkin mitä hän mietti ja mitä hän tahtoi... ja olin kiinnostunut hänestä, ihmisenä, siitähän se kaikki alun jälkeen lähtikin liikkeelle.
mutta kiitos keskustelusta, kyllä pisti miettimään omia motiiveja ja sen toisen osapuolen mahdollista näkemystä asiasta.
onhan tietysti häviävän pieni mahdollisuus että olet kuitenkin hän. siinä tapauksessa ollaan todella oltu väärällä aaltopituudella ja puolin jos toisinkin tulkittu toisiamme väärin.
toivon kuitenkin että sä (hän) löytää elämäänsä sen onnen mitä ansaitsee.
Eikä se oikeasti ollut rakkautta.... sitä kun ei voi rakkaudeksi sanoa, jos se kesti vain noin vähän aikaa.
Hän rakastaa minua. On aina rakastanut. Hän tosiaan pelkäsi hylätyksi tulemista. Sen takia hän sinut alunperin otti, jotta ei olisi yksin.
oletko oikea henkilö, siis se laastari. Luulen että et.
jotta en kuulostaisi ilkeältä tätä toista kohtaan (minun jälkeeni tullutta), että kyllähän ihmisiä voi rakastaa monin tavoin eikä kenenkään saamaa tai antamaa rakkautta pitäisi vähätellä. Kaikkihan me lopulta olemme yksin tunteidemme kanssa ja ei toisen tunteita/ajatuksia koskaan voi täysin tietää. Eihän ihminen tunne aina omia tunteitaankaan, en minäkään. Siksi etenenkin hitaasti mutta (tai juuri siksi koska) uskon pääseväni perille. Kaikilla meillä on oma tiemme kuljettavana.
ihmisen voi myös kohdata täysin merkityksettömästi, tästä kuka oli toisen kanssa saattaa tuntua että ei tunne koko ihmistä.....
ehkä voivat kohdata toisen merkityksettömästi. Puhua merkityksettömästi, rakastaa merkityksettömästi, lähteä merkityksettömästi. Onneksi en kuulu heihin. Jos sinä kuulut, en usko että tunnen sinua.
tavalla....
sitä sanotaan, ettei ihmisen hyvyyttä mitata siinä, miten hän kohtelee niitä, jotka ovat hänelle mieliksi, vaan siinä, miten hän kohtelee vihollistaan. (tai jotakuta kenet kuvittelee vihollisekseen. tai jotakuta joka on hänelle "merkityksetön".)
että huomaa poikenneensa sivupolulle, kun on tiellä tullut esteitä vastaan. Sitten siellä sivupolulla huomaakin, että kaikki mikä siellä tiellä oli on ollut rakasta ja kun sitä tietä pitkin jatkaa eteenpäin esteistä huolimatta, löytää itsensä ja elämän pituisen rakkauden. Sitä palaa takaisin ja risteyksessä vielä pysähtyy mitettimään, että mihin suuntaan sitä lähteekään. Ja kun päättää lähteä vanhan ja turvallisen matkaan on siihen tyytyväinen, vaikka vähän sitä harmittaakin, kun ei tiedä, mitä siellä sivupolulla olisi ollut edessä.
Ja siellä tiellä odottaa joku... on odottanut, vaikka hän poikkesi sivupolulle. Tämä joku ottaa hänet avosylin vastaan ja näyttää hänelle, että kaikki mahdolliset esteet on voitettavissa kunhan se tehdään yhdessä.
Ajan kanssa sinne sivutiellekin sitten eksyy joku toinen, jolle se tulee olemaan se elämänmittiainen polku. Siihen asti sinun täytyy vaan odottaa ja toivoa, että hän joka siellä kävi on onnellinen valitsemallaan tiellä elämänkumppaninsa kanssa.
Vain niin voit saavuttaa itsellesi mielenrauhan.
Joskus myöhemmin voit katsoa heitä etäältä ja todeta, että olipas hyvä, että he löysivät toisensa. He kun täydentävät toisiaan täydellisesti. Ja hymyilet tyytyväisenä, kun muistelet sitä, että kenties se hänen sivupolulla käväisy sai heidät tajuamaan toistensa arvon.
ihan asiaa, mutta en silti usko että se olisin minä kelle kirjoitit, kun tuo ei sovi tämänhetkiseen tai viimeaikaisiin tilanteisiini.