En tiedä, onko tällaista keskustelua vielä aloitettu, mutta enpä nyt jaksanut kaikkiakaan viestejä plärämään.
Niin. Otsikko kertookin jo pääasian, mutta haluaisin vain kertoa peloistani ja katsoa onko täällä muita samanlaisesta tunteesta kokeneita.
Tämä pelko alkoi noin kolme vuotta sitten kun olin vielä yläasteella, ja siitä lähtien on tuntunut samalta - tuntuu kuin en enää jaksaisi tätä. Tämä siis valehtelematta pyörii unissakin, mietin koko ajan kuinka voisin selvitä tilanteista, joissa joudun keskustelemaan jonkun kanssa, erityisesti ruokaillessa. Kaverit kyllä sanovat, ettei minua kovin useasti näe punaisena vaikka itsestäni siltä tuntuukin, mutta pelko on suuri. En syö lääkkeitä enkä mitään, enkä edes haluaisi, yritän vain rukoilla että tämä lähtisi pian pois, sillä se vahingoittaa suuresti jokapäiväistä elämääni.
Onko täällä henkilöitä jotka tuntevat samoin kuin minä ? Kiitos jo etukäteen jos joku voisi kertoa samanlaisista tilanteista ja peloista.
Niin ja juu, en ole pohtimassa itsemurhaa, en. Jos joku nyt sellaisen käsityksen tuosta yhdestä kohdasta sai.
Niin. Otsikko kertookin jo pääasian, mutta haluaisin vain kertoa peloistani ja katsoa onko täällä muita samanlaisesta tunteesta kokeneita.
Tämä pelko alkoi noin kolme vuotta sitten kun olin vielä yläasteella, ja siitä lähtien on tuntunut samalta - tuntuu kuin en enää jaksaisi tätä. Tämä siis valehtelematta pyörii unissakin, mietin koko ajan kuinka voisin selvitä tilanteista, joissa joudun keskustelemaan jonkun kanssa, erityisesti ruokaillessa. Kaverit kyllä sanovat, ettei minua kovin useasti näe punaisena vaikka itsestäni siltä tuntuukin, mutta pelko on suuri. En syö lääkkeitä enkä mitään, enkä edes haluaisi, yritän vain rukoilla että tämä lähtisi pian pois, sillä se vahingoittaa suuresti jokapäiväistä elämääni.
Onko täällä henkilöitä jotka tuntevat samoin kuin minä ? Kiitos jo etukäteen jos joku voisi kertoa samanlaisista tilanteista ja peloista.
Niin ja juu, en ole pohtimassa itsemurhaa, en. Jos joku nyt sellaisen käsityksen tuosta yhdestä kohdasta sai.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Punastuminen pahenee jos alat välttelemään tilanteita missä punastumista voisi sattua ja varsinkin jos ajattelet koko ajan että minä oon varmaan ihan punainen jne. Eli punastumista ei kannata peitellä muuten kuin no meikkaamalla vähän, mutta älä muuta käyttäytymistäsi, äläkä anna sen häiritä elämääsi. Mitä sitten jos joskus punastutkin? Ei elämä siihen kaadu. Opettele ajattelemaan punastumisesta positiivisemmin!
Pääasia on että elät juuri niin kuin ennenkin, etkä anna punastumiselle valtaa, koska muuten se vain pahenee. Eli tee tieten tahtoen sellaisia asioita missä pelkäät että punastut. Ja vaikka punastuisitkin niin älä välitä siitä vaan onnittele itseäsi että uskalsit sen jokatapauksessa tehdä. Ja vielä sellainen neuvo että kun sinulla alkaa tulla ajatuksia päähän että kohta varmaan olen ihan punainen tms. niin ala ajattelemaan jotain ihan muuta, jotain positiivista. Kiinnitä huomiota toisiin ihmisiin, äläkä tuijota vain omaa napaa. :)
Eli kuten tuosta varmaan saattoi jo saada käsityksenkin, niin puhun omasta kokemuksesta. Nuoruudessa kärsin punastumisesta, tai enemmänkin siitä että tunsin ja luulin olevani punainen. En jännittänyt oikeastaan mitään muuta kuin sitä että punastunko vai enkö. Punastumisen pelko jossain vaheessa oli minullakin melkeenpä ahdistuksen tasolla, eli ahdistuin todella paljon joissain tilanteissa ja päässä pyöri vain että olen varmaan ihan punainen, kaikki katsovat minua!
Enää en punastu kuin todella harvoin ja silloinkin pystyn jo heittämään siitä huumoria. Uskon että edellä mainituista asioista on ollu ainakin mulle apua, kun olen tietoisesti tehnyt töitä sen eteen. Olen lukenut psygologisia kirjoja asian tiimoilta ja niistä on ollut apua. Vaikka toisaalta punastumiseen auttaa ehkä parhaiten se kun koittaa unohtaa sen olemassaolon kokonaan, eikä tee siitä sen suurempaa numeroa.
Kiitos vastauksesta ja kannustuksesta. Tuli jo hieman parempikin olo, kun tietää että muillakin on ollut samanlaisia kokemuksia. :3
Tosiaan, ajattelen asiaa koko ajan ja tietenkin haluaisin unohtaa sen ja olla ajattelematta, mutta kun se tuntuu olevan hyvin vaikeaa, varsinkin tilanteessa jossa punastun. Ja olen todella iloinen ettet kehoittanut käymään lääkärillä tai ottamaan lääkkeitä, sillä se olisi masentanut minua entistä enemmän ja antanut minun ajatella että olen epänormaali tai että tämä olisi kuin jokin sairaus.
Senkin takia on hankala punastuessa ottaa vain lunkisti ja olla ajattelematta mitä muut sanovat, sillä monesti ihmiset ovat maininneet jotain punastumisestani, mikä on todella raivostuttavaa ja samalla masentavaa. En tajua, miksi aina juuri minulle tarvitsee siitä mainita, miksi ylipäätänsä kenellekkään, punastuminenhan on normaali asia kuten jo mainitsitkin.
Luin muidenkin tekstejä joilla oli jännittämisiä ja pelkoja esiintymisistä ja sosiaalisista tilanteista - monet olivat sanoneet että olivat ennen olleet ihan normaaleja, iloisia ja esiintymisen haluisia, mutta sitten koko maailma yllättäen kääntyy ylösalaisin jonkin tuollaisen jutun takia. Sama juttu itseni kanssa. Punastuin TODELLA harvoin, ja silloinkin kun punastuin, heitin siitä läppää ja muuta, nauroin itselleni. Olisipa kaikki niinkuin ennen, ainakin tämän asian suhteen.
Kiitoksia vielä kerran viestistäsi, pakko myöntää, rukoilin että joku vastaisi viestiini.
että jokin asia tai tapahtuma laukaisee punastumiskäyttäytymisen/pelon ja se pikku hiljaa alkaa siitä vaan voimistumaan. Siis nimenomaan se pelko punastumisesta ja sitä myötä tietenkin sitten itse punastuminenkin.
Muuta en osaa sanoa kuin että omasta kokemuksesta voin sanoa että siitä pääse yli jos sille pelolle ei anna valtaa. Se ei tapahdu käden käänteessä, mutta voi pahentua piankin jos menet siihen mukaan eli itse ruokit itseäsi asian tiimoilta.
Voimia sinulle ja olen varma että punastumisesi häviää jos pystyt ajattelemaan että se ei ole elämää suurempi asia. Itseä välillä jopa huvittaa miten silloin olin niin fokusoitunut vaan itseeni ja punastumiseen, että en nähnyt muuta ja tein siitä suuremman asian kuin se itseasassa on. Tällä hetkellä esiinnyn työssäni todella paljon ja joskus aikoinani en olisi voinut kuvitellakkaan että voisin koskaan tällaista työtä tehdä, silloin kuin ahdistuin punastumisajatuksieni kanssa esim. ihmisten edessä jne. Mutta tässä sitä nyt ollaan, joten älä anna sinäkään periksi vaan taistele tiesi voittoon :)
Hei!
Olen jo nelikymppinen herkkä nainen ja nuoruudessani kärsin aivan suunnattomasti punastumisestani. Olin sitten todellakin tomaati kun niin kävi ja kaikki kiusasivat ja nauroin itsekin, mutta voi sitä jännitystä kun aloin pelkäämään että punastunko....en hyväksynyt sitä itse ja se pahensi asiaa. Meni kauan kun minun oli pakko oppia hyväksymään se, koska aloin jo todellakin väsyä siihen asiaan. Eli ajattelin että se on nättiä vaan tai se on herkän ihmisen merkki ja on miehiä jotka pitävät tällaisista naisista. Yksi hyvä pelastus on Joe Blascon meikkivoide, joka peittää mukavasti vaikka syntymämerkit. Kun on tilaisuus jota jännittää jo etukäteen tuo voide antaa itsevarmuutta ja ei meinaa punastuakaan kun tietää ettei se näy...kätevää....nyt olen jo siinä iässä, että kuumat aallot alkaa ja taas punastellaan...olihan siinä muutama vapaa vuosi välissä......värivoidetta käytän myös koska kasvoni ovat herkät reagoimaan ilmoille. Neuvoni: olet mahtava juuri sellaisena kuin olet ja vahvuutesi on herkkyys.
Voi että, kiitos. Tarvitsen todellakin rohkaisua, sillä tämä tuntuu mahdottomalta ja ylitsepääsemättömältä asialta. Ylä-aste meni pilalle tämän asian takia, toivottavasti ei lukio ajatkin. Monesti ajattelen että menetän koko nuoruuteni, enkä pysty olemaan missään suurissa kaveriporukoissa niinkuin aina ennen.
Juuri äsken kun puhuin kaverini kanssa tästä punastumisestani, hän sanoi punastumisen olevan söpöä, oli se sitten pojilla tai tytöillä - mutta itse en halua olla herkkä
hyväksyttävä se että olet herkkä eli sinulla on tunteet. Niin, tämän sanoi aviomieheni kun kysyin miksi hän minuun rakastui: sinulla on tunteet, se ei ole itsestäänselvä asia. On naisia, jotka ovat kovia ja kylmiä päällepäsmäreitä....
Olen 16v poika ja käyn lukiota, olen käsrsinyt punastelusta jo lähes kolme vuotta. Mielestäni kaikki puheet siitä miten punastuminen johtuu huonosta itsetunnosta ovat roskaa, itsetunnossani ei ole mitään vikaa ja ennen kuin nämä kiusalliset, ilman syytä punastumiset alkoivat olin puhelias ja pidin esintymisestä. Ongelma ei ole mielestäni siinä, että sosiaaliset tilanteet pelottavat minua ja siksi punastun , vaan punastun ilman mitään syytä ja siksi en halua olla sosiaalisissa tilanteissa.
Tahtoisin myös tiedustella jotain voidetta yms. joka auttaisi vaivaan, esim. toimiiko Arbutin, Tsemppiä kaikille!
lisäksi sellainen asia kuin ravinto. Itse olen huomannut että olen sellainen herkkä ja hermostunut ja reagoin ja aistin helposti. Siihen apuna hermovitamiinit eli B6 ensisijaisesti ja B12 myös. Minulla on krooninen vajaus näistä ja rauhoittaa kummasti kun syö kuurina silloin tällöin ja vahvinta vahvuutta mitä apteekistä löytyy. Opettajakin huomasi kun olin aloittanut kuurin, en ollut niin hermo...siis jännittynyt.
Hei punastuminenhan on vain söpöä! Yleensä muiden empatia on punastujien puolella, koska he itsekin saattavat potea samaa "ongelmaa". Jos minä näen jonkun punastuvan, en ollenkaan ajattele, että "voi kauheeta toi punastui", en ajattele ainakaan mitään negatiivista.
Jos voisit antaa punan vain tulla ja olla kuin ei mitään! Kiinnítä huomiosi ihan muualle, ja uskon että pikkuhiljaa punastumiset vähenevät.
Olet tehnyt siitä liian suuren numeron (niinkuin kaikki varmaan). Sinusta tuntuu, että kaikki tuijottavat ja huomaavat punastumisesi, mikä ei varmaan pidä paikkansakaan. Ajattelepa, mitä se muita niin kauheesti kiinnostaakaan!!
Pää pystyyn vain ja punastele rauhassa. Voithan reippaasti (huumorilla) vaikka sanoa, että "no niin, nytmä taas punastuin".
Sitä paitsi, aikuiset ihmisetkin punastelevat.
Voi olla, ehkä otankin tämän liian raskaasti ja vakavasti. Mutta kun mainitsinkin siitä jo (muistaakseni o__O) etten vain jotenkin pysty olla normaalisti tilanteissa joissa punastun. Panikoin aivan liikaa.
Voin kyllä nyt todeta, että olen rohkaistunut jo hieman. Noin viisi päivää sitten ajattelin koulussa tunneilla, että enhän minä nyt kehtaa vastata mihinkään kysymyksiin, nolaan vain itseni, mutta nykyään vastaan vaikka vastaus ei olisikaan ihan oikein. Siitä voin varmasti osaksi kiittää teitä, sillä olette jokainen rohkaisseet ihan hulluna meikää. Tänään on suuri päivä, ensimmäinen yksinpidettävä esitelmä lukiossa 8D Pitäkääpä peukkuja pystyssä, ja kiitokset vielä kerran.
Heippa!
Olen tosi iloinen puolestasi, kun reipastuit!
Just noin pitääkin toimia! Rohkeasti vain tilanteisiin, vaikka punastuisikin. Kokemusten kautta oppii esiintymään, saa varmuutta. Älä välttele esiintymistä, ei niihin kuole! Luuletko että muut ei muka jännittäisi, kyllä jokainen vähän jännittää esiintymistä.
Jostain luin, että "jokainen teko vahvistaa teon takana olevaa vaikutinta". Mitä useimmin avaat suusi ja puhut reippaasti, sitä helpompaa se on!
Miten muuten esitelmäsi meni?
Olen itsekin iloinen kun reipastuin - ainakin hieman. Vieläkin keskustelut vähän jännittää, mutta eiköhän se siitä.
Esitelmä meni ihan jees. pelkäsin että ääneni olisi värissyt, mutta ei. Kädet vain hieman, muttei paljoa. Jotenkin sain ne hallintaani :D Mutten kyllä uskaltanut kertaakaan yleisöön katsoa tai mitään, mutta uskalsimpa kuitenkin ylittää pelkoni. Kiitos kannustuksistanne !
Piakoin huomaat että voit tehdä samoja asioita kuin ennenkin! Jatka samaan malliin :)
Rakas lapsi. Tarinasi on ajankohtainen Suomessakin sadoille tuhansille. Ihmiset yrittävät peittää sitä kaikin keinoin.Oman kokemukseni mukaan se on sitä, että pyrkii täydellisyyteen, haluaa olla perfektionisti. Hellitä oma täydellisyyden kaipuusi. Rennoksin tereyskaupan tuote on hyvä. Tästä vaivasta käy tutulla psykiatrillani johtajia, opettajia, sairaanhoitajia, lääkäreitä, opiskelijoita, näyttelijöitä jne, perheen äitejä ja isiä joka ammatista. Turha pelko kuluttaa voimavaroja. Monet saavat apua esim. joogasta. Lukemattomat tavalliset ihmiset saavat avun psykoterapiasta,lääkäriltä tai lääkkeistä. On hienoa, että nykyaikana on lääkkeitäkin sellaisiin vaivoihin, joihin minun nuoruudessani ei ollut. Et missään tapauksessa ole harvinaisuus.
Tässä yks 42v. mieshenkilö. 20 vuotta on kärsitty tuosta vaivasta. Ei auta selitykset. Reaktio on niin kova että meinaa taju lähtee. En ymmärrä tässä topiikissa noita muitten juttuja, että on töissä ja lapsia ja aviopuoliso. Ei voi olla jos on tauti tätä luokkaa kun mulla. Kaikki terveyskeskuksen määräämät pillerit on syöty ja ei tehoa. Lähettivät psykiatriselle klinikalle jossa lääkäri määräs KETIPINOR pillereitä. Ja toimii!! kunhan vaan jaksaa nappailla pitkin päivää. Mutta unettaminen ja väsymys on sitä luokkaa, että päivisin ei silmät meinaa pysyä auki, siis puolihorroksessa eloa. Mutta pienempi vaiva kun toi saatanan tajuton paniikkirefleksipunastelu.
Moi! Oon 11 vuotias tyttö ja mulla on kans toi sama ärsyttävä punastumisen riesa...
Koulussa esim mun ei tarvi kun viitata ja vastata niin punastun.
Sitten viä jotkut kailottaa sitä... äähh!
Mut onko viä jtn muita vinkkejä? :)
Hyvää kesää!
Moi Ansku! Mää tiän just miltä susta tuntuu. Oon neljätoista, tyttö, ja kärsin myös kauheesta punastelusta. Tunnen hyvin luokkalaiseni, ja heidän pitää jatkuvasti huomautella asiasta.ärsyttävää. Tsemppiä ja kiitos kaikille jotka ovat laittaneet neuvoja.!
Itsellä punastuminen raukesi 3vuotta sitten ihan viattomasta tilanteesta jonka jälkeen iski paniikki päälle ja viimeiset 3vuotta jännittänyt etten punastu. Se, että joku sanoo että punastuminen on söpöä niin ei ihan hahmota tämän laajuutta. Nykyään riittää, että tulee kaksikin ihmistä vastaan tai yhden ihmisen vastaan tuleminen se voi olla mies, nainen, lapsi mikä tahansa niin saattaa laukasta punastumisen. Se ei ole paljoa söpöä siinä vaiheessa kun mies punastelee miehelle vaan sen takia, kun punastumisen pelko päällänsä. Tai punastella kaikille naisille!
Nyt päätin omaisien kesken ottaa asian esille ja pääsen sitä kautta yrittää kohottaa itsetuntoa takaisin sille tasolle, että pystyn olemaan työelämässä saati opiskella. Otan omaisien / kaverien kesken katsekontakteja ja annan punastumisen tulla. Voi veljet mikä helpotus oli! Pystynyt nyt jo pienessä ajassa huomaan, että turhaa jännitän en punastu vaikka vähän intiimeistäkin asioista höpistiin! Toivon todella, että jokainen pystyisi omille kavereille / omaisille juttelemaan, koska elämän laatu tulee paranemaan. En ennen pystynyt sukulaisten luona oleen oma itseni saati uskaltanut edes mennä juhliin, mutta nytten jos punastun niin siitä vaa!